Viesti

Tämä on kertomus kahdesta kaveruksesta, jotka kokevat oudon viestintuojan.

                               ***
- Mitä..! Mikä tuo oli?
Niko kuuli oman äänensä näin sanovan, kun hänen katseensa oli  äkkiä nauliintunut järvenselälle päin, pienen saaren ja sitä pienemmän avoluodon väliseen salmeen.
Vieläkin peilityynellä järven pinnalla väreili pyöreänmuotoisia, ulospäin  leviäviä aaltoja. Ja juuri niiden keskipisteessä oli jotakin tapahtunut: jokin noussut pintaan ja myllähtänyt siinä niin kuin Niko oli nähnyt, kun hänen katseensa oli sattumalta  juuri oikealla hetkellä siihen osunut, että järven pinta oli kohonnut jonkin paineen aiheuttamana ja laskeutunut yhtä nopeasti alas, jättäen nuo yhäkin näkyvät aaltorenkaat pinnalle.
Vieläkään ei Niko voinut sanoa itselleen, mitä oli äsken nähnyt, mikä noussut pintaan ja aiheuttanut tuon näyn?
Hän katsoi yhä salmen suuntaan. Siellä hän havaitsi valkoharmaan lokin kaartelevan  ja tekevän omia syöksyjään järven ja sen rantapuiden yllä, aurinko paistoi täydeltä terältään ja elokuinen päivä oli lämmin ja tyyni, mutta mitään muuta erikoista hän ei enää  havainnut – ei tuntenut…paitsi että äskeinen tapaus pyöri mielessä.
Mikä se oli, kuin olisi ollut jokin vedenalainen purkaus, mutta mikä..?
Niko oli tullut paikalle saaren toisesta päästä; lähtenyt tutustumaan saareen, kävellyt sen sileillä kalliokivillä, joiden välisissä halkemissa ja painanteissa kasvoi kanervaryppäitä ja vihreän ruskeaa ruohoa, ja ylempänä saaren harjanteella käkkyräisten mäntyjen ympärillä levittäytyi sammaleinen matto kirjavaisena kudoksena, nivoutuen yhteen puolukkavarvistojen kanssa.
Kun hän oli tullut saaren toiseen päähän, hän oli ensimmäiseksi havainnut tummapäisen ja vaalearintaisen telkkäpoikueen nousevan jyhmyräisten rantakivien takaa siivilleen, äkistä ja yhtäaikaisesti. Sitten hän havaitsi jalkojensa juuressa, kun kiven syrjällä, sen aurinkoisella puolella,  paistatteli siimahäntäinen sisilisko  päivää.
Kyllä päivä onkin lämmin kaikelle olevaisella, kävi Nikon mielessä kun hän siirsi katseensa järvenselälle päin, vastakkaisella puolella näkyvään salmeen ja  sen vierellä olevalle avoluodolle. Ja juuri sillä hetkellä, siinä samassa silmänräpäyksessä, hän oli nähnyt tuon pullistuman, tuon veden yht´äkkisen  nousun, joka oli jättänyt pinnalle kummallista poreilua ja siitä ulospäin loittonevia laineita.
Tätä hän ei voinut kuin ihmetellä,  ja tästä hänen aivonsa antoi käskyn: tästä pitää, tästä hänen havainnostaan, kertoa Kallelle. Joki selitys siihen täytyy olla…
Niko palaili nyt takaisin saaren toiseen päähän eivätkä häntä enää kiinnostaneet saaren yksityiskohdat ja kallioiden muodot, joiden hän tiesi syntyneen jääkauden sulamisen liikkeessä   ammoisina aikoina. Mutta nyt hänelle oli  tullut muuta ajateltavaa ja kysyttävää…
                                                   ***
Kalle loikoili puolittain selällään loivasti ylöspäin nousevalla rantakalliolla. Hän nojasi oikeaan käteensä ja nostatteli vasemmalla kädellään vierellään olevaa nuotiota ja sen yllä oksan haarukassa  killuvaa monta kertaa noen mustaamaa kahvipannua.
Tämä näky oli Kallea tyypillisimmillään. Hän ei tehnyt mitään enempää kuin tarvitsi, mutta kun tarvitsi hän sen teki. Nytkin hän oli hakenut  sopivan kivenmöhkäleen päänalusekseen, laittanut sen päälle pehmukkeeksi yöpymiseen varatun  villapaitansa ja kalliolla pitkällään ollen lepäili ja  hoiteli nuotiota.
Kun pannun hattu  hypähti paikoiltaan veden kiehumisen merkiksi, Kalle otti vierelleen varatun kepakon, ojensi sillä pannun alas ja  heitti siihen pari kourallista kahvijauhoja. Sitten hän nosti pannun takaisin oksanhaarukkaan nuotion ylle ja odotti sen hetken kun vesi kiehahti uudelleen päästäen nyt kahvin tuoksut ilmoille.
Kaiken tämän Niko havaitsi tutunomaisesti tullessaan takaisin saaren toisesta päästä; se oli Kallen luonikasta tekemistä ja olemista.
 - Se on päiväkahvin aika sitten, sanoi Kalle nähtyään että Niko oli palannut.
 - Mitä näit, näkyikö puolukoita tulevan, kysäisi Kalle kun oli hakenut reppunsa veneen kokasta ja levittänyt kahvinjuonnin tykötarpeet kuperalle ja sileäpintaiselle kalliolle, jossa jokunen muurahainen juoksenteli edestakaisin.
- Näkyy tulevan, mutta eivät ole vielä kypsiä, vastasi Niko jotenkin huolimattomasti  eikä jatkanut Kallen aiheesta sen pitempään.
- Mutta näin minä sellaista, mihin en ole vielä vastausta löytänyt,  aloitti nyt Niko ja kaatoi höyryävää  kahvia tuoppiinsa.
- Mitäs se sellainen on, johon et  ole selitystä löytänyt, käänsi Kalle katseensa Nikoon päin.
- Katsos kun  olin kävellyt tämän saaren toiseen päähän ja katsellut ympärilleni, niin tuolla suunnalla, tuolla salmen suulla, mikä tännekin näkyy, näin jotakin, ainakin olin näkevinäni, jotakin  perin kummallista mihin itseäni tyydyttävää selitystä en ole löytänyt…
- Kummallista ja et ole selitystä  löytänyt, toisteli Kalle, siirsi kahvituoppinsa toiseen käteen  ja käänsi  tarkemmin katseensa Nikoon.
- Niin, järven pinnalla, tuolla salmessa, kävi sellainen, sanoisinko…outo myllähdys. Se nosti sillä kohtaa veden pinnan koholle, ja kun se laskeutui takaisin, jäljelle jäi  paikalta loittonevat vesipyörteet.
- Että sellaistako ihan…näitkö sitten muuta?
- En. Vain tuon veden nousun ja sen jättämät pyörteet, ei sen kummemmin ääniäkään kuulunut.
- No, se ei ainakaan voinut olla valas, kun olemme näillä sisäjärvillä  ja sukellusveneenkin
voimme ottaa laskuista pois, sanoi Kalle naamaansa virnistäen sillä tapaa kuin olisi ottanut pohdintaan  huumorin makua mukaan.
- Niin, mutta mikä sitten?
Tuon sanottuaan Niko  seurasi nyt Kallea, hänen  naamansa  ilmeitä, että mitä kaveri tosissansa
virkkaisi, mitä sanoisi hänen arvoituksestaan.
Kalle  näytti pohtivan  asiaa,  ja ilmaisi  sitten  päätelmänsä nopeasti; ikään kuin
vastaus olisi tullut hänen päähänsä asennetusta tietokoneesta. Nikoa  tämä  seikka ei sen kummemmin yllättänyt, vaikka olisi kyllä luullut, että aihe, joka hänen omassa  päässään oli vielä täysin sykkyrällä, olisi myös Kallea mietityttänyt enemmän. Mutta tämäkin oli  Kallea, joka ei asioissaan ja aatoksissaan jäänyt pitempään aikailemaan.
- Kun katsomme nyt tuonne salmen suuntaan, niin aurinko paistaa juuri sieltä päin meitä vastaan,   aloitti Kalle ja jatkoi: - Sinä olet myös joutunut katsomaan aurinkoon päin ja kun auringon säteet tulevat näin elokuussa jo viistosti, ne ovat heijastuneet  järven pinnasta katsettasi vastaan ja aiheuttaneet tuon näyn,  kangastuksen omaisen ilmiön.
- Mutta kun jäljelle jäi, sille paikalle, poreilemaan vielä vesipyörteet..?
- No, kun sinä olet ensin nähnyt tuon  näköharhan veden hypähtävästä kohoamisesta, sinun mielikuvituksesi on saanut siitä lisää vauhtia ja herättänyt esiin vielä nuo pyörteetkin.
Niko oli vaiti ja pohti mielessään Kallen antamaa selitystä. Miten hän ei itse ollut tullut ajatelleeksi noin, tuollaista  mahdollisuutta…että hän olisi vain kuvitellut tuollaista nähneeksi… Mutta kun se oli hänet kertakaikkisesti pysäyttänyt, naulinnut hänet sinne rantakalliolle vain ja  ainoastaan sitä katsomaan mitä salmessa tapahtui…tai oli sitten tapahtuvinaan.
Kun  Niko ei itse löytänyt parempaakaan selitystä, hän kääntyi Kallen puoleen.
- Kai se  sitten niin on kuin sanot, virkkoi hän, vaikka tunsi epäilyksen siemenen jääneen  kytemään mieleensä.
Jokatapauksessa Niko oli nyt helpottuneempi kun oli saanut jollekin kertoa, puhua, kokemuksestaan;  kuulleensa selityksen, vaikkakin ensimmäisen. Mutta häntä yhä ihmetytti se,  miten Kalle oli niin äkkiä ja vakuuttavalla tavalla antanut selityksensä hänen kysymykseensä.
Tämä seikka johdatti Nikon mieleen  ihmiset, joilla on vastaus valmiina melkein  jokaiseen asiaan. Onko se joillakin jokin luonteenomainen kyky tai piirre, tiedä sitä, mutta nämä ihmiset osaavat sanoa ikään kuin suoralta kädeltä miten asian laita on; mikä on vastaus tai ratkaisu tiettyyn ongelmaan, kun me muut joudumme tuumimaan ja pyörittelemään aihetta mielessämme ja saatamme olla senkin jälkeen epävarmoja: ehdotamme kysymyksen asettajalle vaihtoehtoisia näkemyksiämme ja saatamme vielä joutua sanomaan, että tuo sinun asiasi edellytäisi tarkempaa selvitystä ja taustatietojen hakemista. Mutta nämä tietävämmät voivat sanoa jo heti ja kakistelematta, suoralta kädeltä, miten asia on, mistä on kyse. He eivät, huomattakoon  tämäkin, ole ensimmäisenä tyrkyttämässä mielipidettään, ei, mutta jo heidän olemuksensa ja katsantonsa viestittävät siitä, että minä tiedän tuon asian sitä teidän sen enempää enää selostamatta…
Kun Nikon mieleen olivat tulleet nyt tällaiset ihmiset, hänen itsensäkin tapaamansa,
hän melkein liitti heidän joukoonsa myös Kallen, vaikka tämä hänen  kaverinsa olikin.
                                                ***
Kalle oli tullut kylälle, ilmestynyt sinne jostakin. Kukaan ei tiennyt tarkemmin mistä, mutta niin oli vain joskus käynyt; asettunut Mäkiharjun isännättömään taloon töihin, ensin peltotöihin ja myöhemmin muihinkin töihin. Ja lemmenkipunoista roihahtaneen naimisiinmenon kautta oli nyt isäntä talossa.
Osaava mies, mutta niin omanlaisensa, sanottiin kylällä. Mutta sanottiin myös: ”Seleväpiirteinen se on, ei levittele toesten eikä omia asioetaan. Kulukiskohan sen suonissa  laajojen lakkeuksien verta meijän näessä pienissä mäkisissä maesemissamme…”
Mutta sanottiinpa mitä sanottiin, Kalle oli tuonut tullessaan plusmerkin kylän asukasmäärään. Ja ”tiijäppä vaekka  väki vielä kasvaesi”,  pääteltiin kylällä niin kuin kasvoikin seuraavan vuoden keväällä, kun Mäkiharjuun tuli kolmas asukas, tyttöpuolinen lapsi, jolle Aino nimeksi annettiin. Ja talon entinen työmies, nyt isäntä, keinahteli traktorinsa pukilla, kun  muokkasi lisää peltoalaa  viljankasvulle laitettavaksi. Näin ei kylällä oltu enää pitkään aikaan tehtykään.
Se oli oma tapauksensa kylällä ja siitä tietysti tuvissa puhuttiin, kun puheenaiheet olivat muutoin alkaneet vähentyä; kuihtua siitä mitä ne olivat joskus olleet  moninaisina ja elämänmakuisina.
Näin oli  käynyt jo ennen kuin oli tapahtunut Kallen tuleminen ja ilmestyminen. Kylä oli alkanut jo vuosia  aikaisemmin hiipua hiljalleen, elämänsykkeeltään lyödä harvemmin.  Se oli tapahtunut vaivihkaa, pikkuhiljaa; tuottavan lihaviakin peltoja oli alettu  niin sanotusti laittaa pakettiin, tuottamattomaan olotilaan,  ja omiin paketteihinsa käärittiin myöhemmin myös koulu ja posti.
Kauppa päätien ja kylätien risteyksessä, jo rapistuneen oloinen, sinnitteli vielä. Ja Nikon, vielä silloin yhdentoista vuotiaan pojan, muistiin oli piirtynyt noilta ajoilta erikoinen havainto.
Kaupalta kylälle johtavan tien varrella, yhden suuren kuusen juurella, sen pitkien oksien alla, istui nimittäin monasti joukko miehiä. Ne olivat jo ikämiehiä, joukossa joskus nuorempiakin, ja nämä  miehet istuivat ringissä paikalle tuotujen kivenmöhkäleiden päällä, ja  siinä ringin keskellä oli jokunen suuri kurkkupurkki alaspäin käännettynä. Ja nämä miehet, kukin vuorollaan, hakivat kaupasta juotavaa, toivat ruskeita pulloja, joissa oli ruskean väristä juomaa,  ja kallistelivat he niitä noiden tyhjien kurkkupurkkien äärellä. Ja nämä harmaannäköiset miehet puhuivat toisilleen, käsiänsä ojentelivat toisillensa, mutta  mistä he puhuivat, mikä oli heidän aiheensa, se  ei ollut silloin Nikolle selvinnyt.
Mutta siitä paikasta, siitä kuusen alusoksien alla sijainneesta kivien ympäröimästä tallatusta tantereesta, puhuttiin ”Oskun baarina”. Nimensä se oli kyläläisten puheissa saanut siitä, että tämä Osku, oli ensin laittanut baarin alulle. Hän oli ollut yksi noiden pakettipeltojen isäntiä, muistuttanut hiprakassa ollessaan  närhen ääntä, kun  oli puhunut kähisten ja pyörittänyt samalla tavalla nykien päätään kuin tämä kuusimetsien lintu tekee. Mutta silloin kun hän oli ollut vielä ruumiin ja hengen voimissaan, kun hänen peltonsa kasvoivat ja karja käyskenteli  laitumella, hän oli  ollut työteliään miehen maineessa. Ja kun hänen elinpäivänsä olivat  päättyneet, eikä Oskun baariakaan enää ollut,  häntä muisteltiin myös miehenä joka varhain sunnuntaiaamuisin saattoi  koputella naapurin ovelle ja pistää ovenraosta potkivan katiskahauen.
Myöhemmin kun Nikon mieleen muistuivat nuo Oskun baarin ajat, hän huomasi – vasta silloin varsinaisesti – miten tuo näky ikääntyneistä miehistä kylätien varrella vanhan kuusen alla ruskeine pulloinensa ja ruskeine juomineen liittyi tiettyyn vaiheeseen kylän  historiassa. Se oli ollut sen ajan silloista elävää dokumenttia, senkun vain kamerat olisivat tulleet paikalle ja pistäneet filmin pyörimään. Mutta nyt tuota maaseudun suuren murroksen  aikaa, tuota hiipuvan alkua, dokumentoidaan  jälkikäteen kuvitellen.
Kalle ei vielä siihen aikaan ollut ilmestynyt kylälle. Mutta kun hän tuli ja asettui Mäkiharjuun työmieheksi ja sittemmin isännäksi, häntä ja hänen liikkeitään seurattiin, mutta kuitenkin jollakin tapaa etäisesti. Kalle ei ollut kyläläisiä, ei sen alkuasukkaita niin kuin olivat muut, ja se merkitsi, että luonteenpiirteet eivät käyneet ihan yksiin.
Nikokaan ei ollut kysellyt tarkemmin Kallen perään, vaikka saman kylän asukkaita nyt oltiinkin. Hänelle riitti, että heitettiin naapureiden kesken päivän kuulumiset ja käytiin silloin tällöin kalalla.
Itse asiassa Nikoa viehätti Kallen suoranuottisuus ja varmanoloisuus,  kun niihin  sisältyi omanlaista selvänäköisyyttä. Ja kun Kallen varmantuntuiset  mielipiteet eivät  aina osuneet totuuden kanssa yhteen, hänessä paljastui silloin pojankoltiainen, joka oli tullut yllätetyksi omenavarkaista…
                                                         ***
Niko istui vielä rantakallion nuotiolla  eväillään ja tyynipintaista järvimaisemaa silmäillen, kun
Kalle puuhaili veneellä sitä lähtökuntoon laittelemassa.
- On aika lähteä siima laskemaan, aurinko alkaa kohta laskea, Kalle huikkasi Nikolle.
Siimanlasku, jota varten he olivat saarelleen tulleet, sujui leppoisasti, sillä järvi oli rauhallisen
levollinen.  Niko souti verkkaisesti, poikkesi välillä jonkin saaren tuntumaan, sen ruohikkoiselle reunalle, ja palasi sieltä takaisin väljemmille vesille. Kalle soljutti laatikosta siimaa sormiensa välistä veneen jättämälle vanalle. Sinne jäivät  silloin tällöin kieppumaan myös hänen suupielessään pyörineestä loppitupakasta pöllähtäneet savut.
Näky siiman koukuissa kiemurtelevista madoista olisi jotakin kaunosielua hirvittänyt, mutta pyytäjä joka oli lähtenyt asialle totisella tarkoituksella, näki noiden pienten liikkuvien lihapalojen tekevän sen toivotun tehtävän että kala niistä kiinnostuisi, kiinni tarttuisi ja  hänen kattilaansa vielä illaksi  joutuisi.
- Tuuli herää vielä ennen aamua, sano minun sanoneen, etelästä tulee nousemaan, sanoi Kalle kun siima oli laskettu, tultu takaisin rantaan ja nuotio viritetty uudelleen jo hämärtyneeseen iltaan.
Niko tiesi, että Kalle ei tulisi yöksi telttaan, vaan pysyisi nuotiolla loikoillen, järvelle tuijotellen
ja loppitupakkaansa suupielessään pyöritellen. Se oli Kallen tapaista ja  olemista ja tavoistaan ei sitä miestä saanut kääntymään.
- Mene sinä vain telttaan, mutta aamulla viideltä on kahvi keitettynä, Kalle lähetteli
terveisiään rannalta Nikolle, joka ylempänä kanervikossa raplasi jo teltan vetoketjua kiinni.
Kyllä se rantaan lonksuttaa, tuli Nikolle ensimmäiseksi mieleen kun katsoi aamulla teltan suulta järvelle päin, ja kuultuaan sitä ennen Kallen huutavan herätystä ja kahveille tulemista.
Tuuli oli virinnyt yöllä etelästä, niin kuin Kalle oli illalla sanonut. Etelätuuli, raukean oloinen,
toi laineita tasaiseen tahtiin heidän saarensa rantaan. Rantakallion tavoitettuaan laineet velloivat sitä
vasten, hakivat kalliosta rosoisia rakoja ja halkeamia, jotka  imivät tyrskyävää vettä sisäänsä ja  sylkivät sitä samaa tietä takaisin. Ja koko rannan mitalta kuului noiden laineiden lonksuttava ääni.
Aamu oli vielä hämärä ja kalsean tuntuinen, todella kolean oloinen, mutta Kalle ja Niko  tiesivät, että aurinko nousisi, lämmittäisi ja kirkastaisi ilman vielä heidän järvellä ollessaan.
Tuolle keinuvalle järvelle miehet työnsivät nyt veneensä. Kalle vanhempana ja kokeneempana istuutui veneen perään siimaa ylösnostamaan ja Niko nuorempana etutuhdolle airomieheksi.
Ensimmäinen kala Kallen haavissa oli hauki. Matosyöttiin oli ensin tarttunut vaaleasuomuinen särki, sen sitten hotkaissut suurisuinen hauki ja joutunut kiinni. Se oli sen verran voimakas potkuissaan että pyörähteli muutaman kerran veneen alla ennen kuin  Kalle sai sen koukattua ylös veneeseen. Kalle sipaisi nyt vyöltään tupesta puukon, otti sätkyävän hauen käteensä ja  vetäisi  yhdellä vedolla siltä kurkun auki. Veri pulpahteli  kalan sydämen rytmissä vielä jonkin aikaa värjäten veneen pohjalle punaisen vanan.
Aurinko oli nyt nousemassa, sen säteet tavoittivat ensin rantapetäjien latvat ja pian koko järvi kylpi aamun auringossa. Järvenpinta sädehti kuin kirkas peili, ja siimaa nostava vene keikkui loivassa laineikossa jatkaen matkaansa joidenkin lokkien kieppuessa sen yllä.
                                                         ***
Mutta mitä he, nämä kaksi siimannostajaa, kaksi kaveria keskenänsä, tulisivat vielä sinä  päivänä kokemaan tänäisenä elokuun päivänä, siitä  he eivät voineet tietää…
Niin kuin ihminen ylipäätänsäkään ei  osaa tietää mitä päivä tuo iltaan mennessä tullessaan. Jotensakin selväpiirteinen kuva, oletus, hänellä on, mutta  jokainen hetki, jokainen uusi askel, on kuitenkin epävarmuuden tilassa; ennalta arvaamattomuuden varassa. Ääripäänä, kaiken loppuna, voi  olla että elämä päättyisikin tähän päivään, mutta onneksensa sitä juuri ihminen ei voi tietää. Hänessä toivo on sittenkin sitkeintä laatua.
Mutta ihmispolo elää kuitenkin elämänsä epävarmuuden tilassa: ihminen joka on rakentanut tietoyhteiskuntia, kaivanut maahan kuoppia löytääkseen vanhoja, iänikuisia merkkejä jostakin vielä hänelle tuntemattomana olevasta menneisyydestä; ja ihminen jolla on jo paperille pantuna ja tietokoneilla laskettuna avaruuden, sen  jo tuntemiensa taivaankappaleiden suunnattomat välimatkat ja mittasuhteet – niin ihminen kaikesta tästä, tästä suuresta tietomäärästään huolimatta tuntee epävarmuutta; on epävarma itsestään ja häntä ympäröivästä olevaisuudesta ja sen tulevaisuudesta.
Ja ihmisen osana ei ole vain pukea epävarmuuden viitta aamulla päälleen, hänen matkansa seuralaisena kulkee  toisessa käsipuolessa kärsimys. Niin, kärsimys jolta ei matkalla naurua saa.
Mutta joka, tämä kärsimys,  nostaa päällimäiseksi kysymyksen: tahdommeko sodissa tai ihmisten  keskinäisissä selkkauksissa kuolla kun kuoloa päin käydään? Ja  me vastaamme: emme tahdo kuolla, vaan tahdomme nähdä seuraavat päivät ja vielä seuraavat vuodet, kun aurinko nousee ja valollansa näyttää maailman; kun meistä joku muistaa jossakin päin maailmaa että tänään hänen luoksensa saapuu ”Hän” ja  he tulevat puhumaan  kirjoista ja avaamaan viinipullon; tai kun  mielen innoitus tuo taas jollekin suuren onnistumisen täyttymyksen jota hän nyt katsoo onnellisin mielin; ja kun mielemme liikkeisiin liitämme vielä sen suuruuden mitä uuden elämän syntyminen merkitsee ajan ketjulle – niin emmekö me tästä kaikesta huomaa  sen mitä meidän tulisi huomata: nähdä edessämme silta, joka on olemassa jos niin tahdomme ja käydä sitä pitkin – matkamme kaarisilta puutarhamajojen aamujen kautta illan pehmeään hämärään.
Miksi me siis kärsimme ja aiheutamme kärsimystä yli sen kynnyksen, minkä jaksamme astua? Kenen laatima on tällainen järjestys?  Ketkä sen hyväksyneet, kun kuitenkin ihminen pystyy selvittämään menneisyyden kätköt ja tietämään mitä tähtien takaa vielä löytyy?
                                                            ***
Silloin kun nuotion loimottelu ja hiljainen humina puiden latvoissa synnyttivät rauhallista oloa, Niko innostui kehittelemään tuon tapaisia ajatusympyröitä. Kallekin piti niistä, sillä ne nousivat jotenkin tavanomaisten arkipäivien aiheiden yläpuolelle.
Vaikka Niko oli Kallea huomattavasti nuorempi, hänellä oli enemmän koulutusta, ja noista teoreettisista pohjatiedoistaan  hän  mielellänsä sepitteli kansanomaisia näkyjä. Kalle olikin kerran nimittänyt niitä lastuiksi sanojen suuresta pinosta.
Nytkin Kalle oli rantakalliolla loikoillen kuunnellut kivenmöhkäle päänalusenaan Nikon ajatuksia, kun he olivat edellisenä päivänä soutaneet saarelleen. Kun Niko oli lopettanut, Kalle oli tällä kertaa tokaissut: - Kyllä sanoja pahaankin maailmaan mahtuu, eivätkä ne vie tilaa toisilta...
Mutta nyt juuri heidän veneensä keinahteli tutuilla ja turvallisilla rannoilla,  hyvän matkan päässä maailman tyrskyistä, Kallen nostaessa siimaa ja Nikon pitäessä airomiehenä veneen oikeassa suunnassa.
Vene oli lähtösaarestaan edennyt jo  järvenselän toiselle puolelle ja oli lähestymässä pitkulaisen saaren ja avoluodon välistä salmea kohti, kun Kalle muisti edellisen päivän keskustelun ja kysäisi Nikolta: - Tässäkö sinä  havaitsit sen eilisen näkysi?
- Odotappas…kyllä se oli näillä paikoin. Aurinko paistoi tuon saaren korkeiden mäntyjen  yläpuolelta ja peilasi tähän salmeen.
Hän oli aikeissa vielä jatkaa havainnostaan, kun vene äkkiarvaamatta vavahti ja ikään
kuin töyssähti johonkin.
Kivikö? kävi Nikon mielessä, mutta samalla hetkellä vesi alkoi kuohua ympärillä ja se
nosti venettä ylöspäin. Niko tarrautui  vaistomaisesti veneen laitoihin ja  kaikki muut ajatukset katosivat hänen mielestään.
- Kalle oli tarrautunut myös veneen laitoihin, siima oli häneltä karannut käsistä ja hän yritti
sanoa jotakin mutta ei saanut ääntään kuuluviin
Hetken päästä kuului kuitenkin Kallen ääni: - Minä näin jotakin, jotakin kummallista!
- Mitä…mitä näit? huusi Niko kun kuohunta veneen alla oli alkanut tauota.
- ”Se” oli kalan muotoinen, suuren kalan, ja se aukaisi suunsa…ja..!
- Mitä?! Kalan muotoinen ja aukaisi suunsa…
Niko ei käsittänyt tilanteesta mitään, ei mitään, ei eteenpäin vievän ajatuksen pienintäkään
häivää, mutta vieläkin suuremman hämmennyksen vallassa hän näki Kallen olevan. Se vaikutti  täysin  poissaolevalta, haroi vain päätään ja  tuijotti eteensä.
Milloinkaan Niko ei ollut nähnyt Kallea näin neuvottomana ja avuttomana.  Nyt hänellä olisi ollut tästä seikasta  kiusaamisen paikka, mutta tilanne ei siihen sopinut  millään tavoin.
- Minä en tätä usko enkä tule koskaan uskomaan, Kalle hoki  sormiaan puristellen.
Tilanne oli uskomaton, taian omainen Nikonkin mielestä. Mutta näkikö Kalle vielä enemmän,
mitä oli nähnyt ja  ehkä kuullutkin!
Kalle istui edelleen perätuhdolla, siimalaatikko oli sotkeutunut hänen jalkoihinsa ja  sai
sanottua:
- Se puhui!
- Mitä? Puhui! Mikä se oli? kiirehti Niko kysymään.
- Se ei ollut siimassa, se tuli sen ulkopuolelta jostakin, nousi pintaan, aukaisi suunsa ja sanoi…
- Mitä…mitä se sanoi jos puhui?!
- Se sanoi: ”Tulkaamme toistemme tykö”. Noin se sanoi ja katosi!
- Ihmeellistä, järjelle käsittämätöntä, absurdia!
- Täysin mieletöntä, lisäsi  Kalle, joka oli saanut harottua rintataskustaan loppitupakan suuhunsa.
- Huomasitko, miten se sanoi, millä tavalla sanoi?
- Se ei ollut tavallinen kala vaikka kalan muotoinen olikin. Sillä oli toisenlaiset silmät kuin
kalalla…
- Toisenlaiset silmät…minkälaiset?
   - Tiedät, että minä en ole mikään hempeäluontoinen mies, suoranuottisena pidetään, mutta  minun on kai sanottava, että sen  silmistä paistoi semmoinen, sanoisinko lempeys…ikään kuin lempeä katse.
 - Ihmeellistä…mutta jos se puhui ja sillä tavoin katsoi, silloin sillä täytyy olla sielu.  Se henkinen puoli, jollainen on kehittynyt vain ihmisille, ainoalle ajattelevalle ja puhuvalle lajille, vaikka eläimet puhtaampia ovatkin, puhtaampia vailla synnin ja syyllisyyden taakkaa, Niko puhui ja katsoi Kalleen päin, kun tunsi nyt saaneensa edes jostakin ajatuksen kiemurasta kiinni.
- Olemmeko tavanneet peräti uuden löydön, ensimmäisen ihmisen tasolle tai vielä häntä korkeammalle kehittyneestä kalasta, ensimmäisestä maapallolla!
Mutta Kallelle ei tämä Nikon lennokas purkaus mennyt perille:
 - Älä nyt houri…anteeksi vaan, ei niin voi olla. Ei tällä järvellä eikä toisellakaan, että löytyisi puhuva  kala, Kalle vastasi.
- Mutta jos se puhui ja katsoi sillä tavalla…
- Niin… kyllä se puhui ja katsoi sillä tavalla, mutta minä olen kai seonnut, en ymmärrä enää mistään mitään, en mitään! Eikä meillä ole mitään dokumenttiakaan, ei mitään minkä voisimme pistää käteen ja sanoa: Katsokaa, katsokaa suurta ihmettä, olemme löytäneet ensimmäisen puhuvan kalan ihmiskunnan kahden ja puolen  miljoonan vuoden pituisen historian aikana! Mutta ei meillä ole mitään sellaista, ei käteen pantavaa, vain kokemuksemme ja sen antajakin  on jo kadonnut pinnan alle, sanaili Kalle ja jatkoi vielä:
- Tämä tapaus ei voi olla totta, sen täytyy olla jotakin muuta, jotakin jota emme käsitä, emme ymmärrä, emmekä me sen takia siitä muille virka, emme puhu emmekä pukahda. Muuten meille naurettaisiin ja meitä pilkattaisiin ja meidät teljettäisiin hullujen huoneelle!
- Mutta emme me voi olla puhumattakaan, emme voi pitää vain omana tietonamme, emme piilottaa kuin aarrearkkua. Siitä syntyisi liian suuri taakka hautaan vietäväksemme, jos elinaikaamme on vielä jäljellä niin kuin kai toivomme olevan.
- Mutta mitä me teemme..?
- Tässä on, tässä kaikessa jotakin pyhyyttä, sanoi nyt Niko Kalleen päin katsoen ja jatkoi:
- Ajattele Kalle, että tuo ilmestyminen, jonka sinä koit lähimpänä, tapahtui järvestä, vedestä, joka on elämämme alku ja juuri, elämämme lähde, alkukoti. Ja tuosta lähteestä, tästä järvestämme, nousi tuo puhuva kala. Silloin siinä on jotakin pyhyyttä, jotakin tarkoitusta, jos tarkemmin ajattelemme…
      - Sinä osaat kyllä sanoilla maalata, osaat yhdistellä kaiken olevaa ja sen yläpuolista jotain muutakin. Mutta miten sen voi todeksi näyttää? Ei mitenkään! Sillä kuvitelmat ovat kuvitelmia, päässä olevia viritelmiä, joita ei näe, joihin ei voi tarttua, sanoi Kalle ja ikään kuin kaiken vakuudeksi haraisi omaa päätään. 
- Se on viesti! Niko sanoi nyt äkkiä ja nousi samalla hetkellä seisomaan. Vene oli keikahtaa nurin kun Niko nosti myös kätensä ylös. Sitten hän jatkoi:
- Sen kalan sanoissa ”Tulkaamme toistemme tykö” on viesti – viesti maailmalle, niin ihmisille kuin kaikelle muullekin olevalle, kaiken käsittävälle ja yhdistävälle luomakunnalle – kaikille  kansoille täällä maapallon rikkinäisellä pinnalla!
Kalle katsoi hölmönä Nikoon, joka oli sen näköinen kuin olisi leijumassa  veneestä
yläilmoihin. Niin suuresti hän näytti olevan haltioissaan oivalluksestaan; niin kuin tiedemies on ensi alkuun hölmönä löydöksestään, jota hän on tutkimuskammioissaan vuosikaudet hakenut ja  sitten se on yhdessä hetkessä löytynyt!
Mutta Kalle istui vankasti veneen perässä ja oli vaiti. Hän oli hiestä märkä ja väsyneen näköinen. Hän kaivoi puseronsa taskusta nuhjuisen pahviaskinsa, otti sieltä uuden ruskeakääröisen tupakan loppiinsa, sytytti sen kouriensa välissä, veti savut henkeensä, puhalsi ulos ja virkkoi  sitten:
- Jos se on viesti, niin kuin sanot…viesti vietäväksi ja levitettäväksi, niin olkoon että jollakin tavalla  järkeäkin siinä lienee – viimeinen oljenkorsi  tämän maailman pelastumiseen.
                                                    ***
Punaviisarinen herätyskello pärähti äkisti soimaan makuuhuoneen yöpöydällä sängyn vierellä.
Niko ojensi kätensä, haroi vielä silmät kiinni kelloa ja sai pärinän loppumaan. Hän oikaisi selällään maaten vartalonsa suoraksi, venytteli jäseniään ja näki katossa tutun valaisimen ja muisti samalla: Kaikki olikin unta!
Erikoinen uni, todellakin, muttei loppujen lopuksi ihan pahakaan, muisteli Niko vielä aamiaispöydässä. Tästä on soitettava Kallelle, hänhän se oikeastaan siinä pääosassa oli…
- Vai sellaisen unen näit, ja minunkin persoona siinä mukana, Kalle sanoi huvittuneen oloisesti kun Niko oli soittanut ja kertonut.
- Unillahan on kai selityksensäkin, niin olen kuullut,  jatkoi Kalle.  - Ja jos tähän jotakin selitystä äkkipäätä hakisi,  tuohon järvestä ilmestyneeseen arvoitukseen, niin voisikohan sen nimetä viimeiseksi viestiksi: viestiksi joka pystyy enää pelastamaan tämän hulluksi käyneen maailman...
- Hei! Sinä ilmaisit tuon ajatuksen samoilla sanoilla siinä unessakin! Niko kiirehti sanomaan.
- Sanoinko minä niin?
- Just´ tuon ajatuksen!
- Kuule, emmeköhän me lopeteta tähän. Muuten tämä menee entistä hullummaksi he, he, he…Mutta odotapas, nyt minä sanon: Rupea heti, jo siltä istuimeltasi,  kirjoittamaan  kertomusta siitä unestasi. Ja kun olet saanut sen valmiiksi ja toivon mukaan myös julkaistuksi, silloin viesti on lähtenyt liikkeelle, sen puhuvan kalan tai mikä se sitten olikaan... Mutta minulla on nyt sen verran kiire, että en ehdi tässä sen pitempään juttelemaan. On lähdettävä kääntämään se peräpelto metsän takaa ennen huomenna alkavia sateita. Aino-tyttönenkin on  tässä kouluun lähdössä. Pane nyt vain  toimeksi, kysäisen huomenna!
- Niin Kallea,  Niko ajatteli sulkiessaan kännykkänsä.

Risto Hirvonen,  Matkalla – pieniä kertomuksia 2006