Urheilun taivaan alla

Risto Hirvonen

 

Suomalaisten urheiluseurojen historia on runsaan sadan vuoden pituinen. Seuroja alettiin varsinaisesti perustaa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Sadan vuoden ajanjaksossa on tapahtunut paljon: Suomi on itsenäistynyt omaksi valtiokseen, käynyt traagisen sisällissodan sekä talvi- ja jatkosodat. Mutta niistä selviydyttyämme olemme nousseet muiden kansakuntien joukkoon yhdenvertaisena jäsenenä.

Urheiluelämä yhtenä suomalaisen yhteiskunnan osana on elänyt nämä samat pyörteen – ja sanoisiko tähän: pysynyt hengissä!

                                              ***

Tämän päivän kysymys kuuluukin: miten tästä eteenpäin?

Pidämme itseämme tietoyhteiskuntana, ja jotkut puhuvat jo automaatioyhteiskunnastakin tässä teknistymisen kiihtyvässä vauhdissa. Elämme siten jo toisenlaisessa maailmassa kuin sata vuotta sitten – hyvässä ja pahassa.

Tuon saman kysymyksen, miten tästä eteenpäin?, voimme esittää myös urheiluelämämme suuntaan.

Jos katsomme urheiluamme ja liikuntaamme läpileikkauksena, huomaamme siinä useampia kerroksia.

Huippuna – miten sen nyt ottaakin – on huippu-urheilu, jonka varsinaisena tehtävänä on edustaa Suomea kansainvälisellä tasolla. Sitten on muu kilpailu- ja seuratoiminta, johon kuuluu suuri valtaosa urheiluseuroistamme.

Ja vielä on kunto- ja terveysliikunta, joiden merkitys kansakunnan kunnon edistäjänä on ollut jatkuvassa kasvussa.

Kun suomalainen urheilu ja liikunta muodostuvat näin monista kerrostumista, ja kun niiden sisälläkin  on erilaisuutta, niin me tarvitsemme tähän kaikkeen kokonaisjohtajuutta. Sen tehtävänä on  arvioida kulloinkin koko liikuntakenttämme tilanne ja luotailla sen perustalta uudet tehtävät ja tavoitteet.

Mutta onko meillä tällaista johtajuutta tällä hetkellä? Valitettavasti ei ole.

Meillä on kyllä urheilujohtajia, mutta he ovat oman lajinsa edusmiehiä, eivätkä juuri näen omalta tontiltaan kauemmaksi. Kokonaistilanteeseen ei haluta puuttua, puhumattakaan sen visioista kohti tulevaisuutta.

Erikoisliittojen kattojärjestö Valokin on ollut tähänastisessa toiminnassaan pettymys. Sieltäkään keskustelun avauksia ei ole kuulunut.

Pitäisi vielä olla olemassa valtiomies ja korkeushyppääjä Urho Kaleva Kekkonen, joka sanoisi painavan sanansa tähänkin asiaan..!

Se ihmetyttääkin, että tämän päivän urheilun edushenkilöt eivät käy julkista keskustelua keskenään niin kuin yhteiskunnan muilla alueilla käydään, kuten esim. talouden puolella. Keskustelu, mitä on, on monasti lajien sisäistä ja lajien välistä kinastelua, mikä ei oikein johda mihinkään.

                                             ***

Mihin sitten keskustelun avauksilla voitaisiin vaikuttaa?

Voitaisiin vaikuttaa moniinkin asioihin, sillä urheiluseuroissa ollaan nyt jollakin tapaa ymmällä: ei nähdä omaa sijaa ja merkitystä liikunnan kentässä.

Urheiluseurat haluavat toki kehittää toimintaansa ja ottaa uusia tehtäviä, kun vain siihen luodaan suotuisa ilmapiiri. Ja pidetään yllä seurojen työn arvostusta.

Kun nyt pyritään saamaan maahamme sosiaali- ja terveysuudistus (Sote), niin miksi esim. tämän puuhan ympärillä ei ole puhuttu liikunnasta ja liikuntajärjestöistä? Niissähän voisi olla halukkuutta ja potentiaalia tulla jelppaamaan tätä kansanterveyden sarkaa.

Kyse ei ole siitä, että liikuntaseurat nivellettäisiin virallisesti kuntayhteisöjen ylläpitämään terveydenhoitoon, mutta jo vanhainkotien asukkaiden ulkoiluttamisessa tai vammaisväestön liikuntaryhmien ohjaamisessa voitaisiin urheiluväen avulla saada hyvää aikaan.

Oman sektorinsa muodostavat myös tänne saapuvat pakolaiset ja muut maahanmuuttajat. Ja kehittämisen varaa on koulun ja seurojen yhteistoiminnassakin.

Urheilu tulevaisuudessa tulisikin nähdä laaja-alaisemmin kuin nyt nähdään. Ehkä näin palattaisiin takaisin urheilun alkulähteiden suuntaan, mutta olisiko se nyt tässä päivässä jopa uutta kehitystä?   

Maailma on ainakin avoin uusille avauksille – niin kai pitäisi olla myös suomalaisen urheilun taivaan alla!

                                                ***

Jos katsomme sata vuotta taaksepäin, silloin syntyneiden urheiluseurojen ympärillä oli kuhinaa: haettiin erilaisia toimintamuotoja kun siihen oli yhteinen tarve.

Eikä tuo yhteisiin tavoitteisiin pyrkimisen tarve ole minnekään kadonnut; aiheet ja tarpeet ovat vain nyt toisenlaisia.

Tämä on hyvä huomata lähestyessämme jälleen kerran joulukuun kuudennetta päivää. Sytyttäkäämme silloin kynttilä ihan itsellemme ja toinen Suomen tulevaisuudelle!