Urheilun sykettä ja suuria seteleitä

Risto Hirvonen

Olemme eläneet huippu-urheilun sykkeessä. Sitähän Pekingin yleisurheilun MM-kisat olivat: oli   elämyksiä, draamaa ja viihdettä monella tapaa tv-ruudunkin kautta koettuna.

Urheilun suurtapahtumilla on imua, ja kun on imua, se saa monenlaista aikaan.

Suomen pressaltakin taidettiin kysyä, kuka hänen mielestään voittaa miesten keihäänheiton ja millä tuloksella? No, ei hänkään osunut ihan nappiin...

Mikä ettei kisoja katsottaisi ja niihin jopa eläydyttäisi. Nuoria, treenatun kauniita ihmisiä on hauska katsella samalla, kun jokainen heistä tavoittelee parasta suoritustaan; tuo sen kaikkien nähtäväksi ja tavallaan kaikkien yhteiseksi.

Ehkäpä juuri tässä on vielä urheilun alkuperäistä ideaa tallella.

                                        ***

Mutta on hyvä myös huomata, mitä urheilunäyttämön takahuoneissa tapahtuu, mitä siellä puuhataan?

Ja tapahtuuhan siellä. Kansainvälinen yleisurheiluliitto on viime aikoina joutunut selittelemään doping-tapauksiaan. Samanlainen verho on leijunut jo vuosia kansainvälisen pyöräilyliiton yllä, ja maailman mahtavan jalkapalloliiton johto on par´aikaa poliisikuulusteluissa korruptiosta ja taloudellista epäselvyyksistä. Ei niin kaunista...

Yleisurheiluliiton nyt väistynyt puheenjohtaja Lamine Diack on uskaltautunut sanomaan sen, minkä  hänen oli kuulunut sanoa jo aikaisemmin: urheilu tulee kuolemaan, jos yleisö ei dopingin takia usko näkemäänsä. Ronskisti käännettynä tuon asian voisi sanoa: tämän päivän sankarit voivat olla huomispäivän konnia.

Kansainvälisestä olympiakomiteastakin (KOK)  on kuulunut kummallisia uutisia, kun olympialaisten televisioinnit ovat aikeissa siirtyä rahakkaiden sopimusten myötä maksullisille kanaville ja niitä edustaville yhtiöille.

Suomen olympiakomitean puheenjohtaja Risto Nieminenkin saattoi vain pahoitella, että näin on ”isossa pöydässä” päätetty. Eli Suomenkin osalta on päätetty, että Yle, joka kansallisena yhtiönä on tähän saakka näyttänyt kisat koko kansalle, voi vastaisuudessa joutua luopumaan  olympialaisten televisioinneista.

Urheilun esirippujen takana liikkuvat isot rahat, ja ne  näyttävät olevan yhä vain isompia. Samalla urheilu seuraa käsipuolessa muun maailman menoa.  Kun maailmalla käydään kovaa  keskinäistä kahinaa markkinoista ja sen eduista, niin urheilun kansainväliset järjestöt ovat samassa juoksussa mukana: rahantuottoa haetaan mistä vain sitä vähänkin löytyy.

Kylmät puhurit ovat tunnettavissa. Ja kun niitä tarkemmin tunnustelee, puhurit käyvät siellä, missä niiden edessä heikommat joutuvat alistumaan: köyhiä koetellaan kovemmin kuin milloinkaan ennen.

Voiko tähän yhdistää myös Suomen nykyisen tilanteen? Kyllä. Meillähän myös köyhemmälle kansanosalle lisätään taakkaa, jotta pärjäisimme markkinoilla ja saisimme valtiotalouden kestävyysvajetta kuntoon ja velkoja maksettua.

Nykyinen hallitusohjelmakin on kuin Martti Lutherin aikoina kirkon seinään naulaama uskonpuhdistusjulistus teeseineen.  Lukekaa – siinä on sana ja totuus!

                         ***

Urheilun ruohonjuuritasolla, tavallisessa seuratoiminnassa, ei rahakkaita sopimuksia solmita, mutta täälläkin taloudellisilla seikoilla on tietysti oma merkityksensä.

Taloudellisia ongelmia on sekä seuroilla että harrastajilla. Kehitys on johtanut siihen, että seurojen  harrastusmaksut ovat nousseet kaiken aikaa ja ne ovat aiheuttaneet eriarvoisuutta lasten ja nuorten keskuudessa, kun kaikkien  vanhempien kukkaro ei riitä maksuihin ja muihin kustannuksiin.

Tämä on kestämätön tilanne monella tapaa, ja ennen muuta lapsia ja nuoria ajatellen.

Tässä yhteydessä pitää nostaa hattua niille seuroille, jotka vielä vapaaehtoisin voimin ja ilman maksuja järjestävät harjoitustoimintaa. Mutta on myös ymmärrettävä niitä seuroja, jotka palkatuin ja  paremmin ammattimaisin voimin pyrkivät laajentamaan ja nostamaan oman lajinsa tasoa.

Valtion jakamia urheilun avustusmäärärahoja on alettu viime vuosina kohdistaa myös suoraan seuroille, mikä on ollut oikea suunta. Tuki on kuitenkin tarpeeseen nähden marginaalista, ja kaikkienkin eurojen talous on viime kädessä omien toimien varassa. Ja siinä on aina tekemistä.

                                               ***

Suomi sijoittui Tero Pitkämäen pronssimitalin asiosta niiden kansakuntien joukoon, joiden liput lepattivat salossa. Enempää emme saaneet – mitali oli odotuksiin nähden just  riittävä suoritus joukkueeltamme.

Pekingissä puhaltelivat yleisurheilun vallankumoukselliset tuulet, ja rajuimmillaan ne pöllyttivät keihäänheiton tuloslistoja.

Se Pekingistä – matka jatkuu...