Urheilun pyhyys

Urheilu – elämystuotantoa

 

Risto Hirvonen

 

Tämän päivän urheilu, sen ylimmäinen kerrostuma, on entistä enemmän tieteellistynyt, teknistynyt,  kaupallistunut ja tuotannollistunut.

Tulipa määrityksiä, mutta voimmehan niiden pintaa vähän raapustaa.

Vai mitä sanotaan, kun 7-vuotiaita poikia tullaan jo tarkkailemaan tuleviksi tähdiksi jonnekin Barceloonaan ja Real Madridiin tai englantilaisiin ja italialaisiin jalkapalloseuroihin?

Niihin tarvitaan teknisiä taitureita, uusia ronaldoja, jotka tekevät maaleja.

Heitä, noita määrätynlaisia lahjoja omaavia poikia, tarkkailijat hakevat kiikariinsa matkustellen maasta toiseen.

Ja noiden suurten seurojen talouden pyörät pyörivät samaan tahtiin; vain menestykseen.

                                                   ***

Tässä toiminnassa liikutellaan lähes käsittämättömän muhkeita palkkapusseja, ja suurista summista on kyse silloinkin, kun pelaajista käydään siirtomarkkinoilla kauppaa; ihmiskauppaa tämän päivän säännöillä.

Huomattava on kuitenkin, että eivät tässä niinkään urheilijat ole aktiivisimmin asialla, vaan automaatio toimii itsessään: Barcelona on Barcelona ja Real Madrid on Real Madrid vain jos pelaajat tuovat niille killinkien kilinää. Sen vuoksi seurojen on saatava menestystä aikaan ”hinnalla millä hyvänsä”.

Nämä isot ovat toki onnistuneetkin vakiinnuttamaan asemansa Mestarien liigassa ja muissa  rahakkaissa turnauksissa – vai olemmeko havainneet tähän joukkoon juuri muiden pääsevän?

Kumma kyllä asialla on se toinenkin puolensa; se huonompi, kun seurojen vakavaraisuus ei sittenkään näytä olevan täysin varmalla pohjalla. Jos tulonmuodostus suurten katsojalukujen myötä onkin hyvä, voivat menotkin olla pilvissä.

Tähän on Euroopan jalkapalloliitto Uefa joutunut  aika ajoin puuttumaan ja antamaan seuroille ultimaatumeita: se on edellyttänyt, että pelaajien siirtoihin ja palkkoihin kulutettavat varat eivät saa ylittää tuloja.

Viisas neuvo vähän muihinkin yhteyksiin.

Palkkakattoa ei liitto kuitenkaan voi määrätä, kun ammattijalkapalloilussakin eletään tätä markkinatalouden kaikkivoipaisuutta...

Mutta emme voi olla huomaamatta sitä – pahasti sanottuna – kähmintää, jota  tapahtuu ammattijalkapalloilun kulisseissa: siellähän liikkuu rikollinen raha niin kuin on Suomessakin jouduttu kokemaan joidenkin sopuotteluiden paljastuttua.

Tarvitaan ryhtiä puuttua näihin epäkohtiin niin itse urheilun kuin veikkaustoiminnankin uskottavuuden nimissä. Muutoin urheilu on luisumassa entistä enemmän sivuraiteelle, josta ei ole enää paluuta.

                                                 ***

Nykyisessä globaali-maailmassa kansainvälisesti toimivat urheiluseurat ovatkin oman sektorinsa tuotantolaitoksia.

On mielenkiintoista tehdä pieni vertailu: Nokia – vielä  ”rampana ankkanakin”  on suomalainen globaaliyritys, joka tuottaa nykyisellään tietoliikenneyhteyksiä.

Mitä italialainen tai espanjalainen jalkapalloseura sitten tuottaa? Se tuottaa elämyksiä ja se on elämystuotantoa.

Toki sitäkin tarvitaan ihmiselon taipaleelle.

Mutta mitä sanomme siitä, että  suuri urheilubisnes on alkanut kääriytyä oman napansa ympärille niin, ettei se haluakaan nähdä  maailmaa laajemmin, kokonaisena pallona. Tämähän on havaittavissa erityisesti NHL:n taholla, kun sen pelaajille on alettu myöntää nihkeästi lupia heidän omien maittensa edustustehtäviin.

NHL:n pelaajat ovat omistajaseurojen omaisuutta. Ja omistaminenhan on pyhää silloin kun sitä sattuu olemaan tavallista enemmän. Sille voi tehdä mitä haluaa – eikä tässä tarvitse välttämättä viitata meidän  ”Nalle” Björn  Wahlroosiimme, jolla hänelläkin on ollut tarvetta lähteä  verojärjestelyihin Ruotsin maaperälle...

                                                   ***

Tänä kesänä käydään jalkapallon MM-kisat Brasiliassa. Tekee mieli sanoa – kun noita otteluja odottelemme – että jalkapallon MM-kisoilla on vielä hohtoa.

Futismaailmassa MM-kisat ovat kaikki kaikessa, ja toki ne ovatkin kesän merkittävin urheilutapahtuma maailmanlaajuutensa ja kiinnostavuutensa vuoksi.

Jospa, jospa Suomikin juoksisi joskus MM-viheriölle Brasiliaa tai Espanjaa vastaan tässä loppuhuipennuksessa.

Olisiko se silloin toinen kerta, kun Suomi juostaisiin maailmankartalle?

Mutta matka sinne on ollut jo uuvuttavan pitkä. Vai onko se  päämäärä, jolle ei ole vertaa?