Urheilukin taidetta?
28.1.2013
On ihmisiä, jotka ovat jättäneet perintönään jotakin erityistä. Tuo ajatus tuli mieleen Bo Carbelanin joistakin mietelmistä.
Toissa vuonna edesmennyt Bo Carbelan oli suomenruotsalainen kirjailija – hieno kirjailija - jonka romaaneja ja runoja on luonnehdittu tutkimusmatkoiksi kauneuden etsimiseen tässä levottomassa ja ristiriitaisessa maailmassa.
Carbelanin ajatukset ovat elämästä kertovia ja sympaattisesti osuvia, kun hän sanoo: ”Onnellinen on sellainen vanhus joka kävelee lapsenkengissä ja haaveilee” tai ”Oikea taide ei kuvaa näkyväistä vaan näkyväksi.”
***
Tuo viimeksi mainittu ajatus, kun sitä vähän pohtii, sopii sellaisiin yhteyksiin, kun jostakin asiasta tai aiheesta on tullut näkyvä – ei vain näkyväinen. Noilla kahdella sanalla on Carbelanin mukaan vissi syvällinen ero.
Tästä hyvänä esimerkkinä näen Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan. Vasta Tuntematon sotilas osoitti, mitä rintamaelämä oli noina Suomen sotavuosina; mitä siellä loppujen lopuksi koettiin ja mitä perimmältään ajateltiin. Se on tuon teoksen ansio: sota on siinä vielä enemmän kuin mitä me siitä ehkä ensimmäiseksi ajattelemme.
Ylipäätään sotien mielettömyys, pohjasakkaa myöten, näkyy draagisimmillaan kirjan sotamies Riitaojassa, joka ensimmäisen vihollisen keskityksen alkaessa hätääntyneenä kysyy: ”Jos keäntää, niin sattuuko kohalle?” Se on tietysti tuossa tilanteessa lapsenomainen kysymys, mutta Riitaoja todellakin pelkää eikä mahda sille mitään; eikä voita pelkoaan, vaan juoksee pakoon – ja kuolee siinä kuin joukkueen pelottomampikin rintamakaveri.
Kun puhutaan taiteesta – musiikista, kuvataiteista, arkkitehtuurista tai kirjallisuudesta – me emme aina miellä tuota taide-sanaa kovin läheiseksi itsellemme. Jostakin syystä, jostakin johtuen käyntimme taidenäyttelyissä jäävät ehkä harvoihin tapahtumiin. Mutta Bo Carpelan opastaa tässäkin: taide-elämykset auttavat meitä näkemään jotain, mistä olemme voineet kävellä ohi.
Voisiko tuon ilmaista myös niin, että vaikkapa pysähtyminen Tuntemattoman sotilaan ääreen saa näkemään sen, mikä on ehkä jäänyt huomaamatta. Ja noita pysähdyspaikkoja voivat olla musiikki, jokin maalaus, omat onnistumiset työssä, omat luontokokemukset tai mikä muu tahansa, sillä elämä ja sitä ilmentävä taide on yhtä, yhteen kuuluvaa.
Taiteen sateenkaaren alle kuuluu myös urheilu – silloin kun se saa mielen tavalla tai toisella liikahtamaan. Ja ovathan urheilijat olleet kautta maailman sivun palvonnan kohteita, kun on ihailtu heidän vartalonsa voimaa tai notkeutta.
Tässä yhteydessä on vaikea olla sivuuttamatta vielä erästä näkyvää suomalaista. Hän on Jean Sibelius. Kun kuulemme Finlandian, Suomi ei voi olla suomalaiselle suomempi tai somempi: nuo koskien pauhut ja metsien hyminät kuuluvat ja henkivät tuosta teoksesta.
Mutta eihän tämä tarkoita sitä, etteivätkö Vili Vesterisen taiturimainen Säkkijärven polkka tai Katri-Helenan sympaattiset iskelmälaulelmat voisivat myös olla elämysten antajia sopivassa yhteydessä. Sitähän ne ovat.
***
Mutta entä urheilun puolella: kenet me suomalaisista nostaisimme esille, ensimmäiseksi ja näkyväksi?
Ehdokkaita on toki useitakin, mutta ensimmäiseksi nostan Hannes Kolehmaisen.
Misikö? Siksi, että Hannes Kolehmaisen urheilusaavutukset ovat sitä Carbelanin tarkoittamaa näkyväksi tulemista.
Hannes Kolehmainen eli nuoruutensa Kuopiossa sen ajan köyhässä työläisperheessä. 12-tuntisen muurarin työnsä päätteeksi hän teki vielä jopa 50 kilometrin juoksu- ja kävelylenkkejä Kuopion ja Karttulan välillä sekä Puijon poluilla. Hän ja hänen veljensä Tatu ja William aukaisivat ensimmäisinä tietä suomalaiselle kestävyysjuoksulle. Siltähän puuttuivat vielä harjoitusmetodit, puhumattakaan tukirahoituksista ja ynnä muusta.
Hannes Kolehmaisesta tuli ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja vuonna 1912 Tukholmassa. Tuon historiallisen voiton arvoa ei voi mikään kadottaa – se on jäänyt pysyväksi ja näkyväksi. Siksi Hannes Kolehmainen kuuluu joukkoon, jossa ovat Väinö Linna ja Jean Sibelius.
Ja eikö palkintopallillamme olekin komea suomalaiskolmikko!