Urheiluelämää

Risto Hirvonen

Urheilu on osa elämää – jopa kiitettävällä tavalla.

Näin sanotaan, mutta onko tähänkin käsitykseen otettava varauksellinen kanta?

Näyttäytyykö urheilu joissakin tapauksissa peräti ylielämältä? Ikään kuin olisi ylitetty määrätynlainen  raja; jätetty entinen taakse ja haettu jotakin ylitse muun.

Tuollaisen puolen urheilusta tuo esiin amerikkalaisen ammattilaispyöräilijän Lance Armstrongin  tarina. Hänhän voitti Ranskan ympäriajon seitsemän kertaa peräkkäin vuosina 1999-2005. Niin kuin muistamme sitä pidettiin lähes uskomattomana suorituksena. Mutta sen myötä heräsivät myös epäilyksen dopingin käytöstä.

Armstrong joutuikin loppujen lopuksi tunnustamaan epo-hormonin käytön ja sai siitä elinikäisen kilpailukiellon.

Se, että miksi tähän on palattava, johtuu muutama viikko sitten olleesta uutisesta. Se sisälsi aikamoisen paljastuksen.

On nimittåin käynyt ilmi, että itse Kansainvälinen pyöräilyliitto (UCI) oli suojellut Armstrongin doping-käyttöä noina voittamattomina vuosina. Tämä asia tuotiin nyt esille Riippumattoman tutkimuskomission (CIRC) loppuraporttissa.

Komissio myös jyrähtää, että dopingin käytöstä pyöräilymaailmassa on päästävä eroon.

Kai kansainvälisessä pyöräilyliitossa oli aikanaan ajateltu, että katsotaan Armstrongia sormien läpi, muuten syntyy iso revohka. Niin kuin on syntynytkin sponsoreiden hakiessa oikeudessa miljooniaan takaisin.

Mitä tästä kaikesta on sanottava?

Armstrong on itse sanonut, ettei hän olisi saavuttanut seitsemää Ranskan ympärivoittoa ilman epoa.

Tunnustus on merkittävä, kun huippu- ja ammattilaisurheilija itse sanoo näin suoraan – eli että dopingin avulla voidaan päästä ylisuorituksiin – ehkäpä niille ylielämän portaille asti... Muille selityksille ei tässä jää sijaa.

Kansainvälisen pyöräilyliiton rooli on ollut pöyristyttävä. Käsittämätöntä, että lajin oma liitto elää omassa maailmassaan; toimii urheilun periaatteita vastaan.

Myös Armstrongin itsensä kannalta lopputulos on surkea: mies menetti voittonsa ja miljoonat sponsorirahansa.

Jos jotain positiivista tapauksesta hakee, niin se on Armstrongin tunnustus. Paljon puhuva on myös hänen sarkastinen loppupäätelmänsäkin huippu-urheilijana: ”Täydellinen tarina, joka ei ollut totta.”

                                                    ***

Kun luin jutun tuosta Armstrongin tapauksesta, sen uusista tutkimuksista, mieleeni tuli eräs tapaus vuosia sitten. Selailin silloin Riennon kerhokämpällä Keihäskadun varrella 1920-luvulla tehtyjä seinälehtiä.

Havaitsin monta mielenkiintoista seikkaa, muiden muassa sen että noita lehtiä oli ollut toimittamassa mies nimeltä Tatu Pekkarinen – sittemmin kuuluisaksi noussut kuplettimestarimme, jonka sanoituksia lauletaan vieläkin.

Mutta vielä enemmän noissa lehdissä kiinnosti sen ajan elämänmeno ja sen olosuhteet. Silmiini osui erään naisjäsenen kirjoitus, jonka myös itselleni muistiin kirjoitin. Se kuului näin:

”Meidän naisten tulisi tietää, mikä on meidän tehtävämme elämässä, vaan ehkä aniharvat sen oikein käsittävät. Tärkeimmäksi elämän tehtäväksi lasken oman itsemme kasvatuksen. Kumpa siihen kykenisimme, niin pystyisimme muuhunkin suurempaan työhön.”

Noissa sanoissa on paljon sanottu. Ne on kirjoitettu aikana, jolloin opiskelumahdollisuudet olivat etenkin  työväestön keskuudessa rajalliset. Ei ollut peruskoulua niin kuin nyt on kaikille. Mutta halua oman itsensä kehittämiseen on ollut sitäkin enemmän. Ja onkin mielenkiintoisaa huomata, että urheiluseuroillakin on siinä ollut oma tehtävänsä.

                                               ***

Kun ajattelemme tämän päivän ammattipyöräilijä Lance Armstrongin tapausta ja tuota unhoon jäänyttä seinälehtikirjoittajaa, niin ne sijoittuvat eri maailmoihin. Sen voi suoralta kädeltä huomata.

Tämän päivän huippu-urheilu tarjoaa toki oikeitakin elämyksiä jalkapallosta aina formuloihin saakka, mutta joukossa häärää myös tahoja, jotka sahaavat urheilun oksaa.

Heidät tulee saada oksalta pois ennen kuin se katkeaa.