Urheilu – ihminen – yhteiskunta

Risto Hirvonen

 

On hyvä, että on edes joitakin tutkijoita, jotka ovat suuntautuneet urheiluelämämme tutkimukseen – rohjenneet penkoa mitä urheilun pinnan alta löytyy ja mihin suuntaan ollaan menossa.

Tuo ajatus tuli mieleen, kun käsiini sattui professori Kalevi Heinilän teos Urheilu – ihminen – yhteiskunta.

Se on ilmestynyt jo 40 vuotta sitten vuonna 1974. Jotkut kirjan asiat ovat sen jälkeen muuttuneet, monet taas eivät ollenkaan.

Heinilä piirtää kirjassaan sen ajan kuvan liikuntakulttuuristamme ja sen järjestelmästä.

Heinilä peräänkuuluttaa erityisesti kriittisyytä suomalaiseen urheiluelämään, sen omaan toimintaan. Muuten ei synny kehitystäkään.

- Urheilussa on monta totuutta, mutta mitään muuta yhteiskunnallista ilmiötä ei tarkastella niin yksipuolisesti ja pintapuolisesti kuin urheilua, jyrähtää Heinilä. 

Tuo pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä: kriitikot ja kyseenalaistajat puuttuvat. Heitä on harvassa lehdistönkin piirissä: urheilu nähdään hyvänä ja pyhänä, vaikka eihän se sitä kaikkinensa ole.

Huippu-urheilun muutosryhmä yritti kyllä äskeisessä selvityksessään luoda suomalaiselle urheilulle uudet suuntaviitat. Siksi katseet ovat nyt suunnatut erityisesti erikoisliittojen kattojärjestöön Valoon sekä olympiakomiteaan.  Sieltä päin pitäisi jotakin uutta kuulua ja sitä kriittistä puoltakin omaan toimintaan.

                                                           ***

Lauri ”Tahko” Pihkala on kuvannut aika osuvasti suomalaista huippu-urheilua: kansamme elää olympiahumalassa, on Tahko aikanansa sanonut.

Pihkalan tokaisu osoittaa sen, miten suuri merkitys urheilulla on ihmisten mielissä. Eihän urheilun huipulla kartuteta kansakunnan setelivarantoa, niin kuin ”oikeat työpaikat ja oikea työ” tekevät. Paremminkin edustusurheilu on rahanreikä, jota on ravittava alati kasvavilla avustuksilla ja määrärahoilla.                                                                                                                                                                                                             

Kalevi Heinilä kaipaa urheilun aseman määrittämiseen suhteellisuuden tajua, sillä urheilu on  sittenkin ”vain urheilua”.

Hän jatkaa kuitenkin: ”Huippu-urheilu elää yleisöstä ja yleisö elää huippu-urheilussa. Suuressa kansanjoukossa voitto sosialisoituu ja idealisoituu: - Oi maamme Suomi synnyinmaa. Soi sana kultainen... Tuon väkevän tunteen suomalainen haluaa kokea yhä uudelleen. Maksoi mitä maksoi.”

Heinilä näkee jo 40 vuotta sitten suurvaltojen olevan suurvaltoja urheilussakin.  Niillä on totaalisia voimavaroja pieniin maihin nähden.

Kirjassaan hän luonnehtii kansainvälistä urheilua jopa sodaksi ilman aseita: ”Kilpailu on päättymätön prosessi, jossa ennätykset kaatuvat uusien tieltä. Sellaisena se on asevarustelua...”.

Mutta urheilumaailma on myös ihmeellisyyksien maailma, ja sen sisällä  voi pienikin maa ponnahtaa korkeuksiin. Heinilä muistuttaakin, että kilpailumenestykseen sisältyy mystiikkaa; suuria salaisuuksia ja onnistumisia...

Ehkäpä Suomen maastohiihdon kultamitali Sotshin kisoissa viime talvena oli sekin jollakin tavalla ”mystinen” - suuresti odotettu mutta sittenkin yllätyksellinen paukku.

                                                        ***

Isot olivat isoja yleisurheilun EM-kisoissakin Sveitsissä: 1) Britannia, 2) Ranska, 3) Saksa, 4)  Venäjä...

Suomi sijoittui mitalitaulukon keskivaiheille Antti Ruuskasen keihäsmestaruudella ja Tero Pitkämäen pronssilla.

Onnittelut täältäkin sinne Pielavedelle! Antin mestaruus kirkastui komealla tuloksella 88,01 – ja  suomalaiset saivat kuin saivatkin kisojen loppuhetkillä tuntea nuo odotetut sanat ja sävelet: - Oi maamme Suomi synnyinmaa. Soi sana kultainen...

Ei kun tästä eteenpäin!