Tarvitaan pitkää pinnaa

Risto Hirvonen

Kansainvaellukseksi kasvanut pakolaisaalto lähi-Idästä ja Afrikasta Eurooppaan on hämmentänyt kaikkia. Suomeenkin on suuntautunut sodan jaloista paenneiden virta.

Ymmärrystä heidän vastaanottamiseen, käden ojentamiseen, on ollut, mutta on ollut myös mielenilmauksia heitä vastaan – jos ei aina suoranaisesti, mutta vihapuheitakin on nähty ja kuultu.

Tietysti niilläkin on taustansa: elämme taloudellisesti vaikeita aikoja ja toimeentulomme edellytyksiä leikataan maan hallituksen toimesta kovalla kädellä. Tulevaisuuden näkymät ovat kääntyneet epävarmoiksi.

Nyt tarvitaan pitkää pinnaa, jotta selviämme ja pääsemme eteenpäin. Vihapuheiden esittäjienkin on syytä harkita sanomisiaan, ettei myöhemmin tarvitse niitä katua.

Pakolaiskysymys ei poistu äkkiä, se jatkuu pitkään ja jättää jälkensä niin kuin sodat aina jättävät.

Vaikeinta on turvapaikanhakijoilla itsellään, ja vaikeaa myös heidän asumisensa, opiskelujensa ja työhön sijoittumisensa järjestämisessä.

Meillä itsellämme, meillä suomalaisilla, ovat sentään omat kontumme; omat kylämme, kaupunginosamme ja kanssaläheisemme, kun taas pakolaiset ovat joutuneet omilta konnuiltaan ja läheisiltään lähtemään.

Kontrastit ovat näin jyrkät. Ne vain joudumme tässä tilanteessa ottamaan huomioon, kun sota Syyriassa ja muissa kriisipesäkkeissä jatkuu ja ajaa ihmisiä liikkeelle.

Tietysti myös omalla kestokyvyllämme on rajansa, ja tuota rajaa joudutaan tarkentamaan ja suhteuttamaan mahdollisuuksiimme. Tässä olemme osana EU:ta ja sen kykyä hoitaa pakolaistilannetta.

                                           ***

Näitä kysymyksiä me joudumme mielessämme pyörittelemään, eivätkä kysymykset ole helppoja. Näin tein minäkin, kun kuulin samalla radiosta Tuure Kilpeläisen biisin Hymyilevä Apollo. Se on tehty saman nimiseen Eino Leinon runoon.

Nuo sanat tuossa laulussa ja runossa puhuttelevat yllättävän osuvasti tätäkin päivää, vaikka Leino on ne kirjoittanut niinkin kauan kuin 117 vuotta sitten.

Tässä muutamia säkeitä Hymyilevästä Apollosta runsaan vuosisadan takaa:

Oi, onnellinen, joka herättää

niitä voimia hyviä voisi!

Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,

niin ette niin kovat oisi!

Miks emme me kaikki yhtyä vois?

Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.

Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!

Niin suuri, suuri on maa.

Tääll` on toki tilaa kaikillen.

On ketoja auran kääntää,

on lehtoja laulella neitojen

ja saloja sulhojen vääntää.

Kas lempi, lempi se maailman levittää.

Oi, ihmiset toistanne lempikää

ja kohti taivasta tavoittakaa!

Niin pieni, pieni on maa.

Se talo, min portilla kilpi on:

”Tässä talossa tehdään työtä.”

Se talo on pyhä ja pelvoton

ja pelkää ei se yötä.

Työs olkoon se suurta tai pientä vaan,

kun vaan se työtä on oikeaa

ja kun sitä palkan et tähden tee!

Työ riemulla palkitsee.

Me olemme kaikki nyt laivalla

ja kynnämme suurta merta.

Me synnyttiin vaivalla

ja vaivalla kuolemme kerta.

Mut se, mikä siinä on välillä,

se olkoon lämpöä, lempeä!

Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,

käy kulkukin helpommaks.

Mut emmehän tuiskussa kuljekaan,

kun oikein me aattelemme.

Vaikk´ elämme kaikki me päällä maan,

niin maassa tok´ kiinni emme.

Tääll´ onhan niin paljon muutakin

kuin multaa, on kaunista, kultaakin,

kun oikein, oikein me etsimme vaan.

Niin kaunis, niin kaunis on maa.

Ken yhtä ihmistä rakastaa,

se kaikkia rakastaapi.

Ken kerran voi itsensä unhoittaa,

se unten onnen saapi.

Ken kerran itse on onnellinen,

se tahtois onnehen jokaisen

ja antaa ja antaa ja antaa vaan

oman onnensa aarteistaan.