Syksyn arvaamattomat käänteet

Risto Hirvonen

Olemme astumassa syksyyn, sen punaisten lehtipuiden havinaan.

Niinpä voimme todeta myös maan hallituksen päässeen ensimmäisestä kesästään varsinaiseen elämänjuoksuunsa.

Ministerin virkaa ei voi kuitenkaan kadehtia, vaikka joskus tällainenkin ajatus voi käväistä mielessä.  Onhan se ongelmallisin ammatti minkä tiedämme, kun vain ongelmat täyttävät päivästä toiseen ministerin pöydän. Ei helppoa, jos vielä kiusaajiakin ilmestyy ympärille.

Päättäjiemme maailma on siten arvaamaton – ja arvoituksellisia ovat tämänkin ajan aiheet...

                                                ***

Aloittakaamme ulkoministeristämme Timo Soinista. Hänet valittiin edelleen puolueensa johtoon,  mutta hänellä on ollut vaikeita hetkiä pitkin kesää.  Jos hän olisi voinut taikoa itsensä näkymättömäksi, niin hän olisi sen tehnyt. Mutta kun ei ole voinut, hänen on pitänyt keksiä jotakin muuta.

Ennen kuin tulemme tähän seikkaan, muistamme hänen puoluetoverinsa, kansanedustaja  Immosen Ollin  kohauttaneen koko kansan tukkapöllyt pystyyn sanomalla, että käykäämme taistoon monikulttuurisuutta vastaan: ei maahanmuuttajia enää ja entisetkin hyvässä lykyssä pois – Suomi puhtaasti suomalaisille!

Tästä taisteluhuudosta vaadittiin Soiniakin tilille, mutta hän samalla hetkellä katosi. Kuten sanottu näkymättömäksi hän ei voinut tulla, mutta Pohjois-Karjalan puolessa, tuolla Pielisen pinnalla, oltiin näkevinään Soinin näköisen miehen menevän  soutaen erään luodon varrelle, asettuneen ongelle ja olleen siellä kolme päivää ja kolme yötä peräkkäin. No, neljäntenä hän sitten ilmestyikin julkisuuden valoon.

Tuon onkiretken jälkeen Joensuun torilla puhuttiin Soinin pakkolomasta. Toiset taas sanoivat, että Poutiaisen Eino ei olisi lomille noin vain lähtenyt. Niin jämpti oli Eino.

Tällä tarkoitettiin pohjois-karjalaisen Poutiaisen tomeria toimia maaseudun puolueessa ennen Soinin seuraajapuoluetta.

                                            ***

Entäpä sitten meidän Alexander Stubbimme, valtiovarainministerimme herran armosta. Hänet me olemme nähneet Brysselin kuvioissa, joissa hän liikkuu kuin kala vedessä, jos käytämme tuota kulunutta vertausta.

Mutta on hän oikeastikin sharmattimies, käytöstä ja kieliä löytyy. Eihän sen parempaa edustajaamme Euroopan ja koko maailman tehtäviin meiltä löydy hakemallakaan.

Mutta jostakin syystä me vierastamme häntä, emme aina ihan usko mitä hän kielikuvillaan tarkoittaa; mitä ajattelee tästä omasta menostamme täällä Euroopan päälaella.

Olemmehan halunneet aina olla ja elää havumetsiemme suojassa, hengittää sen raikasta ilmaa. Näin haluamme edelleenkin, omana itsenä olemista omalla maankamarallamme. Emme halua olla pramilla, emmekä aina sanomassa, että näin on oikein eikä noin. Me sytymme hitaammin, meillä menee aikaa tuumaamiseen, mutta sen jälkeen voi kyllä tapahtuakin niin kuin pohjanmaalainen puukkojunkkariperinne kertoo.

Nämä seikat, nämä suomalaisuuden syvimmät tunnot pitäisi Stubbin huomata ja muuttaa kurssiaan. Tuohon hänen nyt yksipuoliseen kuvaansa pitää saada ehdottomasti särmää; sellaista  maanhenkistä ähkyä, jossa näkyy työn hiki ja naaman punerrus.

Stubb voisi pestautua viikoksi tai pariksi jollekin maatilalle töihin, vaikkapa tänne Savon puoleen.  Kun hänen käsissään alkaa lapio ja taikko pysyä, niin sitten vaan lehdistö ja koko media paikalle. Ja kun kamerat ja filmikoneet surraavat, kääriytyy Stubb kääröstään uudelleen – ikään kuin perhonen toukkakotelosta. Noissa uusissa kuvissa hänet nähdään nyt peltoa kuokkimassa ja lantakuorman päällä taikkoamassa.

Siinä olisi sitä särmää, ainakin alkuun...

                                        ***

Mutta entäpä itse pääministeri Sipilä? Hän on toimissaan ollut keskiviivan kulkija. Siinä on ollut apuna hänen insinööritaustansa. Jonkun verren siihen on tarvittu myös nuoralla tanssijan taitoa  yhdistettynä maantiepyöräilyyn. Ihanko sirkustaiteilijan ainesta?

Mutta helppoja ministeripäiviä ei hänelläkään ole ollut. Kiusattu on häntäkin, sillä niin kuin tiedämme, sisäpiiri on poliittisen elämän pahin ja kammottavin paikka. Ja omassa sisäpiirissään Sipiläkin on kohdannut riivaajansa!

Se on tullut hänen uniinsa, kurkkinut jo aamulehden sivuilta ja vielä illallakin A-studion keskusteluihin sen varjo on käynyt. Riivaaja ei hevillä jätä kohdettaan, näin se sanotaan isossa aapisessakin.

Arvaammekin jo, kuka on tuo riivaaja. Hänethän me tunnemme Paavo Suurena,Väyrysen Paavona.

Paavo on ollut lievästikin sanottuna hyvin, hyvin vihainen, kun hän putosi Sipilän ministerilistalta. Saman tien osattiin jo arvata, että tämä ei jää tähän. Eikä siihen kauan mennytkään kun vastaisku tuli.

Paavo keksi, että kun hän on Suomen kansalainen, jopa lähes lappilainen, vaikka työpaikka onkin Brysselissä,  niin hän voi tehdä Suomen eduskunnalle kansalaisaloitteen. Siitä kynä käteen ja kankeamaan Suomea pois euroalueesta, kun taas Sipilä keskiviivan trapetsina yrittää siellä pitää Suomen päätä pystyssä  euron tukena.

Veljekset kuin taistelevat metsot Ferdinand von Wrightin maalauksessa!

                                                   ***

Mutta ei tässäkään mitään uutta taivaan alla. Puhetta, sen riitasointuja, on aina ollut ja tulee aina olemaan, niin kuin Paavon uraakin on jo pitkälle riittänyt aina 1970-luvulta lähtien. Jo Kekkosen aikana Paavo sai ministerin salkun käteensä, kun sitä kovasti halusi.

Kun tuli tuossa Urkkikin mainittua, niin häneen liittyy joitakin vähän erikoisempiakin episodeja, tapauksia.  Kun Kekkonen oli vuonna 1961 tulossa  Yhdysvalloista ja poikkesi Hawajille lepäilemään, sinne  saapui Suomesta tieto, että silloinen itänaapuri oli antanut Suomelle nootin. Sehän liittyi silloiseen maailman laajuiseen kylmän sodan kauteen. Suomessa puhuttiin suurin sanoin noottikriisistä, mutta mitä teki Urkki kun oli lukenut nootin Hawajin kuumalla hietikolla? – oli lähtenyt mitään sanomatta uimaan, tiesi hänen seurueensa kertoa myöhemmin.

Kun taas Kekkonen oli valtiovierailulla Tunisiassa vuonna 1965, niin tällä matkalla Urkki kiipesi palmupuuhun – on valokuviakin tuosta tapauksesta. Urheilumiehiähän Kekkonen oli, mutta miten kiipeäminen onnistui palmuun...

Ja on siinäkin vähän kummasteltavaa, kun Kekkonen voitti noilla valtiovierailullaan aina muut kalastamisessa. Kun saaliit ynnättiin ennen kuin siirryttiin rentouttavampaan iltaohjelmaan, niin Kekkosella oli aina eniten kaloja ja aina suurimmasta päästä...

Niin että on niitä tapauksia jos jonkinlaisia ollut ennenkin.

Jos on nytkin.