Sotshi - ennen ja jälkeen...

Risto Hirvonen

Sotshi – tuo Mustanmeren helmi, nuo sen lumihuippuiset vuoret – odottaa meitä, jotta me voisimme haltioitua suureen näytelmään. Sellainen Sotshista on tulossa, niin paljon on jo tulevista talviolympialaisista sanoja sanottu.

Olympialaisten ketjussa talvikisat ovatkin meidän suomalaisten omintamme. Olemmehan Pohjolan sitkeä ja sisukas kansa; elänyt lumen ja jään keskellä niin kauan kuin muistamme, hiihtäneet hirvetkin läkähdyksiin, ja vieläkin meitä pidetään jääkarhujen kiehtovana maana.

Ja vielä: ei vain matkailumainoksissa, vaan todellisuudessakin me olemme oman lajimme ihmishylkeitä; hakkaamme jäähän aukkoja sukeltaaksemme niiden syleilyyn ja saadaksemme sieltä pyhyyden palsamia yllemme.

Siispä tulkoot vaan Sotshin talvikisatkin, me kyllä kestetään...

No, todellisuus on siitä mukavaa, että sitä voi katsoa monelta kantilta. Ja muuallakin osataan jo hiihtää, laskea mäkeä ja iskeä luistimilla vauhtia jään pinnasta.

Tuo suuri vyöry – tuo maailman yhdentyminen – on mullistanut urheiluakin niin, että emme enää puhu hiihdostakaan pohjoismaisena lajina, emmekä murtomaahiihtona – nyt hiihdetään maastohiihtoa lähes missä tahansa ja entistä kovempaa.

                                      ***

Nyt spekuloidaan Sotshin kisojen ympärillä monella tapaa – sekin on mukavaa. Tehkäämme mekin vähän sitä samaa...

Ensimmäisenä tulee mieleen kisabudjetti: Sotshista tehdään urheilun talviparatiisia kahdeksalla miljardilla eurolla! Kaikki rakennetaan alusta: kisakyliäkin kaksi ja hotelleja sekä hiihdon, mäenlaskun luistelun ja jääkiekon suoritus- ja yleisötilat.  Kelkkarata, jossa vauhti on huimaa, maksaa sekin huimasti.

Ajatelkaamme: jos tuo kahdeksan miljardia tipahtaisi pitkänä numerorimpsuna, päivänä jonakin,  Suomen valtion pankkitilille, niin sehän meinaisi sitä, että Jutan ja Jyrkin pahat painajaisunet Suomen talouden kestävyysvajeesta olisivat yhdellä kertaa poispyyhityt. Mikä suunnaton helpotus, mikä positiivinen hyrinä eduskunnan kuppilassakin, kun edustajiemme ajatuksissa eivät enää uhkakuvat, vaan jo tulevan kesän lomakohteet. Ja jos ovelta kurkkaisimme, sanoisimme Aleksin Kiven sanoin: kaukana kavala maailma!

Mutta ei, ei isoveljemme Putin ajattele nyt Suomea, ei lähettele tänne miljardeja eikä tuhlaa tärkeää aikaansa pienemmälleen. Nyt on suurten asioiden aika, ja ne on saatava satamaan maksoi mitä maksoi.  -  Sotshiin pistetään pystyyn sellaiset kisat ja näytelmät, että maailma haukkoo henkeään, on Puutin monissa yhteyksissä kuulijoilleen vakuuttanut.

Tietysti Sotshin kisat tulevatkin järisyttämään maailmaa; sehän on selvää, kun Venäjä on aina järisyttänyt maailmaa historian melskeissä.

Mutta suurellakin voi olla ongelmia – sen historia on osoittanut. Ja Venäjän omassa urheilussa tuo ongelma on kytenyt kuin suopalo jo Vancouverin neljän vuoden takaisista kisoista lähtien.  Nehän olivat Venäjälle järkytyksen järkytys, kun maa saavutti vain kolme kultamitalia ja sijoittui vasta 11. sijalle kansakuntien paremmuustaulukossa.

Näin pääsi kuin pääsikin tapahtumaan. Mutta nyt on Venäjän menestyttävä, oltava ykkönen, se on pakkotilanne, on Putin jyrissyt suljettujen ovien takana pidetyssä palaverissa urheilujohtajilleen. Tuosta tilaisuudesta on joukon nähty poistuvan punehtunein poskin – mitä se sitten meinaakaan...

                                  ***

Mutta entä pienen Suomen laita?

Ei meillä ole hätää, ei menetettävää – se on meidän suuri etumme ja mahdollisuutemme, jonka me voimme käyttää hyväksemme.

Ehdotammekin omalle huippu-urheiluryhmällemme, että menemme Sotshiin hissun kissun pitämättä melua itsestämme. Mutta iskemme sitten, kun on iskun aika!

Latautukaamme tuohon hetkeen kaikessa hiljaisuudessa; meillä on nyt myös oma psykologi mukana – häneen turvatkaamme. Aikaisemmissa kisoissa me olemme menettäneet mahdollisuutemme, kun olemme tuhlanneet energiamme jo etukäteen keskinäisiin kannunvaluntoihin.

Sotshissa me tulemme petraamaan kerralla monien edellisten kisojen saavutuksemme. Sen me voimme jo nyt sanoa – niin ovat tunnelmat odottavan otolliset. Mutta kuten sanottu, hissun kissun...

Me tulemme todellakin nyt voittamaan kultaa, josta me Vancouverissakin jäimme. Meidän parhaimpammehan oli siellä lumilautailija Peetu Piiroinen hopeallaan, niin kuin muistamme.

Mutta nyt tuo kultamitali – tuo kaivattujen kaivattu kirkkauden välähdys suomalaisen urheilun yllä tapahtuu maastohiihdossa. Todellakin hiihdossa, jossa me Sotshin kisojen jälkeen voimme jo siirtyä Haku-Veikon ja Mänty-Eeron ajoista tähän päivään – tämän päivän sinivalkoiseen olympiavoittajaan. Hänen nimeään me emme voi vielä sanoa, mutta kun Suomen joukkue palaa Sotshista, nimi on silloin tiedossa.

Pohjolan kansakuntana me tulemme juhlimaan koko lopputalven ja vielä keväänkin tuonne juhannuksen kynnykselle saakka – se ei ole meille liikaa annettuna. Ja me tulemme kohtelemaan ja tervehtimään toisiammekin uudella tavalla kuin ennen – emme enää murjota vastaantulijaa päin, vaan heilautamme hänelle kättä jo hyvissä ajoin ja silmäniskulla muistutamme: me olemme kultamitalikansaa!

                                             ***

Näin meidän ikimuistoon jäävät talvipäivämme sujuvat kevättä päin, sen vapautuvia järviä ja kukkaketoja. Eikä meille jääkään enää muuta voitettavaa kuin se Jutan ja Jyrkin kestävyysvaje!