Sonja

Risto Hirvonen

(Tämä on kertomus Sonjasta, joka ei enää saapunut viininviljelijöiden sadonkorjuujuhlaan).

Työhuoneeni ovelle koputettiin.  Sisään astui mies pitkässä vihreänharmaassa  paidassaan ja ruskeissa sandaaleissaan; noin viidenkymmenen ikäinen, parrakas mies.

 - Tyttäreni jäi tsunamin,  niiden hirvittävien hyökyaaltojen alle.  Tiedäthän? sanoi mies.

 - Tiedän, kaikki muistavat  vielä kauan tuon mustan joulun. Pyydän saada ottaa osaa teidän suruunne.

 - Tyttäreni teki lauluja. Hän esitti niitä ja ihmiset pitivät niistä, jatkoi mies.

 - Aavistan, että hän oli herkkä ihminen, lauluntekijä.

 - Niin hän oli. Se on lisännytkin minun taakkaani. Niin paljon kaipaan häntä.

 - Mistä hän lauloi?

 - Hänen laulunsa ovat laulelmia. Niissä on ihmisen arkea ja kaipuuta. Voisin kertoa tästä yhden tapauksen. Hänet oli kutsuttu viininviljelijöiden sadonkorjuujuhlaan. Tiedäthän, täältä päivämatkan päässä.

- Tiedän kyllä.

 - Niin…hän oli laulanut siellä omia laulelmiaan ja nämä  viinirypäleiden viljelijät olivat niistä  pitäneet ja kutsuneet  hänet seuraaville juhlilleen. Ja kun hän oli taas heidän luonaan, hän oli tehnyt heistä laulun. Se laulu ”Viininviljelijän taivas” oli koskettanut heitä niin että heistä  eräät olivat jopa kyynelehtien kuunnelleet. Laulussa heidän taivaansa on heidän  oma työnsä: oma onnensa, joka  kuuluu heille. Rohtunein käsinensä ja kirkkain silminensä he olivat  kiittäneet tytärtäni ja sanoneet saaneensa laulusta kauneuden näyn elämäänsä. Näin minulle kertoi myöhemmin eräs  tapaamani viininviljelijä.

- Mistä muista aiheista hän lauloi?

- Linnuista myös.

Sitten hän  jatkoi:

 - Olen sinutellut teitä puhuessani tyttärestäni. Näin on ollut helpompi puhua. Mutta nyt minä sanon: voisitteko  te  kuvanveistäjänä  tehdä hänestä  kuvakiven; kertomuksen kiveen  kaiverrettuna, jotta hän voisi vielä palata kotiinsa, kun häntä ei ole aaltojen jäljiltä löydetty.  Ja hän tulisi jäämään kotiinsa,  kun minusta aika jättää. Ymmärrättekö  mitä minä tarkoitan?

- Ymmärrän ehkä…te haluatte hänen palaavan tyköönne niin että hän olisi teitä lähellä elämänne loppuun saakka…ja jäisi kotiinsa…

- Niin olen  ajatellut ja tämä ajatus on minun murheista mieltäni helpottanut. Annan teille hänestä valokuvan. Hänen kasvonsa piirteet kertonevat jo teille mistä olen puhellut.

- Minkä  ikäinen hän nyt olisi?

- Sonja, se on hänen nimensä, olisi nyt yhdeksäntoista.

- Te kerroitte tyttärestänne lauluntekijänä ja laulujen tulkitsijana. Niistäkö te tulette hänet aina muistamaan?

- Niin, mutta myös siitä että hän  jo nuorena  ymmärsi elämää ja siksi hänestä pidettiin.  Hän opetti minuakin, isäänsä, vaikkei hän ketään varsinaisesti opettanut.

- Tulkaa kuukauden kuluttua uudelleen, sanoin miehelle.

Hän olisi ehkä odottanut, että olisimme jatkaneet keskustelua. Niin olisin  kai minäkin,  mutta en löytänyt siihen sanoja.

Seuraavana aamuna hankkiuduin matkaan. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, houkuttaen  minut reippaalle mielelle, mutta  ajatukseni  harhailivat eilisen miehen käynnissä.

Olen kävellyt jo puolille päivin, kukkulalta toiselle ja  niiden väliset  aukeamat.  Olen taivaltanut tämän matkan monta kertaa ja vain harvoin minua vastaan on tultu. Mutta seuraa minulla on siitä huolimatta aina ollut tästä  lepäävän avarasta  maisemasta. Ja nyt se  houkuttaa  lepuuttamaan jalkojani.

Otan evääni esiin ja muistan, kuinka  samalla tavoin kaivoin  eväät repusta koulun ensiluokilla. Vieläkin muistan eväspapereitteni tuoksun, niin kuin eväspaperi tuoksuu kun sinne on leipä ollut käärittynä. Nuuhkaisen mutta samanlaista tuoksua en kuitenkaan enää tavoita.

Oikaisen selälleni kuivuneelle ruskealle ruoholle ja huomaan taivaalla  poutapilvien kulkevan idästä länteen. Muuten on täysin  sinisen kirkasta.

On kuitenkin jatkettava matkaa ehtiäkseni  illaksi  viininviljelijöitten luo.

Kun nyt saavun heidän tarhojensa portille, he tulevat minua vastaan ja toivottavat tervetulleeksi niin kuin he aina tekevät. He puhuttelevat minua taiteilijana, mutta minä sanon heille: - Te olette taiteilijoita, teidän viinitarhanne on tämän laajan seudun keidas; elämän pyhä keidas. Näin sanon, kun se minusta on oikein sanoa.

- Jääthän illaksi, meillä on sadonkorjuujuhla tänään, he sanovat.

Kiitän kutsusta, mutta annan  heidän puhua.

- Me saamme toisenkin vieraan, häntä odotamme illan aikana.

 - Ketä te odotatte, kysyn ollakseni  kiinnostunut heidän juhlastaan ja vieraastaan.

 - Hän on nuori neito. Hän on lauluntekijä ja laulujen tulkitsija. Hän on kahdesti vieraillut juhlissamme, ja kun hän viimeksi oli  meille esiintymässä, me kutsuimme hänet myös  tämänkertaiseen juhlaan. Häntä me odotamme saapuvaksi.

- Te olette ilmeisesti hänestä ja hänen lauluistaan pitäneet, sanon ja näen  että heillä on  hänestä  paljon kerrottavaa.

- Oikein sanot. Me olemme hänestä pitäneet.  Hän on ollut meille tärkeä, sanoo joku joukosta

ja toinen jatkaa: - Hän teki meistä laulun ja  me olemme sitä töissämme muistelleet.

- Hän lauloi  hopeaisista tarhoista ja kultaisista viinirypäleistä, ja siitä että me työllämme olemme tämän kaiken aikaansaaneet ja ansainneet. Ja kun hän oli näin laulanut, me tunsimme että meidän sydämemme oli lähellä hänen sydäntään. Ja  me olemme nähneet viinitarhamme, niiden puut ja pensaat ja tutut käytävät ikään kuin uusin silmin.

Näin he puhuivat ja  eräs heistä  toi nähtäväkseni tekemänsä  korin, sellaisen  jollaiseen rypäleitä poimitaan.

- Tämäkin on hänen ansiotaan, sanoo hän. - Tein tämän hänen  viime vierailunsa jälkeen. Se on parhain tekemäni, ja toisen niistä annan illalla hänelle.

- Se on kaunis ja varmaan käytännöllinenkin, sanon. - Mistä olet  saanut nuo viehättävät  punaiset punoslangan korisi ympärille?

- Itse olen kutonut, ja minusta on tuntunut, että rypälemarjanikin ovat pitäneet niistä.

He sanovat lähtevänsä  valmistamaan illan juhlaa  ja pyytävät vielä toisen kerran minua jäämään.

- Esittelemme teidät toisillenne, taiteilijoina, kun hän saapuu, sanoo heistä joku nuorempi.

Pohdin mielessäni, kysynkö, voisinko kysyä hänen nimeään. Mutta kysyn kuitenkin: - Mikä hänen nimensä on?

He katsovat toisiinsa, mutta kukaan heistä ei osaa sanoa aluksi mitään. Sitten joukosta vanhempi  mies nostaa kätensä ja sanoo: - Minulle hän esittäytyi Sonjana.”Olen Sonja”, niin hän sanoi minulle.

Kiitän kutsusta osallistua heidän juhlaansa, mutta sanon meneväni vuorelle. Ja he tuntuvat sitä kovasti ihmettelevän ja  katsoivat perääni, kun minulla ei ole käsineitä eikä huopaa mukanani.

Mutta  minä en voinut kertoa heille – en tuoda suru-uutista heidän  juhlaansa.

Olen kiivennyt vuoren laelle pilviin paleleviin. Yöllä en nähnyt eteeni, mutta tunsin kun pilvet huuruttivat kasvojani. Nyt aamun kajossa näen pilvien tulevan minua kohti, huidon niitä päin ja ne jatkavat matkaansa.

Mieleeni tulee, kun kerran tapasin lähellä pohjoista napapiiriä suomalaisen sotilaan. Ei hän sotilas enää ollut, vaan  85-vuotias veteraani. Hän oli joutunut sotaan tahtomattaan niin kuin sotaan joudutaan – neljäksi talveksi ja kolmeksi kesäksi. Hän oli ollut  suomalaisissa korpimetsissä autonkuljettajana noina vuosina.  Ja hän kertoi, ettei ollut moniin viikkojaksoihin nukkunut lainkaan; ajanut vain yhtä soittoa autoa, jonka lavalle oli ammuksia osunut. Näille suomalaissotilaille oli jaettu  saksalaisilta saatuja ihmepillereitä, jotka pitivät viikonkin   pituisen jakson valveilla. Niin yksityiskohtia, valvepillereitä myöten,  oli saksalaisten sotiminen rakennettu silloin kun historian tummille lehdille piirtyi toinen maailmansota.

Mutta se mikä tämän tapaamisen toi nyt mieleeni, on se, että tämä veteraani oli vain tehnyt sen minkä oli parhaaksensa nähnyt, ja johon  hänen  taitonsa olivat yltäneet; saanut autonsa käyntiin 40 asteen pakkasessa  ja kuljettanut toverinsa  ensiapuun ammusten sekamelskassa. Ja minä jäin mietteisiini noita aikoja ajatellessani ja hänen taitojensa moninaisuutta. Ja  katsoin pitkään, kun hän vieläkin suoraryhtisenä poistui tapaamisestamme.

Tuolla pohjoisen kaukaisella matkallani tapasin myös karhunmetsästäjän. Kun astuin hänen hirsitupaansa, joka oli rakennettu jykevän metsän keskelle pienen lammen reunalle kauaksi kaupungeista,  kolme karhunkalloa katsoi minua piirongin päältä kamarin puolelta.  Vaikuttava näky kertakaikkiaan! Mutta se mikä taas tässä muistuu mieleeni, on itse karhunmetsästäjä.  Hän oli jäyhä suomalainen, metsien asukas, mutta hänestä paljastui myös hupaisa puoli, totta tosiaan. Pohjoisen miehen rauhallisuudellaan ja vakavuudellaan hän kertoi metsästyskokemuksistaan, mutta ykskaks jopa kesken lauseen hän saattoi keskeyttää kertomuksensa – ja alkoi viheltämään jotakin hänelle tuttua laulunpätkää. Ja kun hän oli näin puheensa katkaissut ja tämän jälkeen viheltänyt pätkän verran sävelmää, niin hän jatkoi taas  tarinaansa  siitä mihin oli jäänyt. Tämä on minua monesti  jälkeenpäin huvittanut: hänen kiikkumisensa keinuvassa tuolissa ja viheltämisensä vieraillensa… Kun jälkeenpäin  kysyin seuralaisiltani, mitä hän vihelteli, mitä siinä istuessansa soudatteli, niin minulle sanottiin että supisuomalaista  kevyttä rallatusta  Tulipunaruusuja. Näin olin tavannut karhunmetsästäjän; tosimiehen viimeisen päälle ja vieläpä hauskimmasta päästä!

Maailmanmatkoiltani minun muistiini ovat piirtyneet monet historialliset rakennukset, niiden arkkitehtoniset luomukset, ja museoissa ja näyttelyissä käyntini, mutta mitä minun mieleeni on loppujen lopuksi jäänyt, ne ovat nuo ihmisten itsensä kohtaamiset. Niin se on, vaikka historian näkyviksi monumenteiksi he eivät  jääkään.

Alan laskeutua vuorelta alas ja tulen  vihreälle maalle. Aurinko lämmittää  kohmeista kehoani ja minä haen  lepopaikan suuren tuuhean lehtipuun  suojasta. Nukahdan heti, ja kun herään näen ruskeapäisen ja keltanokkaisen linnun hyppelehtivän pääni päällä oksalla. Seuraan sen liikkeitä ja muistan miehen puhuneen tyttärensä laulujen linnuista ja niiden pesäpuista.

Lähden paluumatkalle, mutta en aio tavata enää viininviljelijöitä: en nähdä heidän  kasvoiltansa  murhetta, sillä he varmaankin  ovat jo saaneet tietää Sonjasta;  hänestä joka ei ollut saapunut enää heidän juhlaansa eikä laulanut, jota he olivat  odottaneet.

Valitsen toisen paluureitin. Suuntaan alas laaksoon, pehmeään maahan, jossa tiedän  olevan maissin- ja vehnänviljelijöitä. Kävellessäni  kapeaa kylätietä  alkaa sataa. Huomaan sadepisaroiden pöllyttävän kuivaa santaa tienpinnalla ennen kuin tie kastuu kokonaan. Haen pensaspuun alta suojaa, mutta kun sade jatkuu, jatkan minäkin sateessa  matkaa.

Kun olen saapumassa maissiviljelmille, näen jotakin erikoista. Viljelijät ovat kokoontuneet peltojensa äärelle. He tuntuvat vilkkaasti puhelevan keskenänsä, viitteloivan taivaalle päin ja  eräs heistä on riisunut paitansa  ja antanut sateen valua  pitkin kehoaan. Kun he huomaavat minun tulevan, he  tulevat vastaan ja selittävät  tämän  päivän olevan heidän ilon päivänsä.

- Olemme saaneet vihdoin sateen, olemme sitä rukoilleet, rukouksemme on kuultu,  ja meidän satomme on pelastettu!

Ilmoitan yhtyväni heidän iloonsa, mutta sanon jatkavani matkaani, jotta ehdin illaksi omaan vuoteeseeni. Kun katson vielä taakseni, näen heidät edelleen viljelmiensä äärellä.

Työni aloittamisesta  on kulunut jo jonkin aikaa. Aluksi, useita päiviä, katsoin vain  tyhjää kivitaulua saamatta sen enempää aikaan. Sitten aloin, nukuin vain joka toinen yö. Ruokahaluni katosi, laihduin ja minua tultiin ovelta katsomaan, kun en  ollut poistunut työhuoneestani  pariin viikkoon.

Halusin kuvakiveeni, sen kertomukseen,  kauneuden kaipuuta; sitä josta niin vähän puhutaan. Onnellisuutta en halunnut,  sillä  sitä  on vielä vähemmän. Mutta  hän, joka  löytää kauneutta, hänen on mahdollista tuntea myös onnea. Tämän olin oppinut viininviljelijöiden kertomuksista.

Tiesin jo,  kun hän – mies pitkässä vihreänharmaassa paidassaan ja  ruskeissa sandaaleissaan – kävi  luonani, että hänen pyytämänsä  muistotyö tyttärestään  on minulle vaikea tehtävä. Sitä en vain hänelle sanonut.

Nyt  kun  enää hoipun pystyssä, kivitauluuni olen saanut Sonjan herkät ja laulavan  lempeät kasvot. Myös linnun ja sen pesäpuun. Ja viininviljelijät työssä  hopeaisissa tarhoissansa. Kiveen hakkaan lopuksi vielä sanat:  OLEN SONJA

Huomenna on hänen isänsä määrä tulla hakemaan hänet kotiin.

- - -

(Matkalla – pieniä kertomuksia/RH)