Sinun aikasi

Sinun aikasi

Maailmaan syntyy joka päivä miljoonia tarinoita – todellisia ja sepitettyjä. Tässä on yksi niistä.

                                                ***                              

Elämän ihmeet ovat kauneuden tarkoituksessa. On vain kivuttava  näkymättömien vuorten laelle huomaamaan ne.

Ja sinä jatkoit vielä, että taiteet, ihmisen jaloimmat pyrkimykset, opastavat meidät näkemään

kauneuden sisälle.

Mutta onko se mahdollista, että voisimme kaikki kasvaa samaan tarkoitukseen? kysyin minä ja sinä vastasit: Elämä on ristiriitojen summa, ja jokaisella on kärsimyksen tiensä. Se on toistemme rakkaudessakin, emme ole siltä kokonaan vapaa. Mutta meidän lähellämme on kauneus, niin kuin ihmisen väsyneissä kasvoissakin on kaunetta. Vain sen havaitseminen antaa meille varsinaisen vapauden; vapauden löytää se mikä meissä on. Ja se on meidän maailmamme, koko planeettamme. Sitä meidän tulee etsiä.

Nuo olivat sinun ajatuksiasi, ja ne ovat palautuneet monasti mieleeni.

                                               ***

Sinä tulit tapaamiseemme punaruskea tukkasi hulmahdellen. Ja katsoit suoraan, kun tervehdimme.

Se oli hotellin pieni ja nuhruisen oloinen kabinetti. Sinä olit pukeutunut  vaaleaan kesäpukuun, jossa

oli hiustesi värisävyinen kaulahuivi.

Minä olin tullut suoraan toimituksesta, ehkä vähän huolimattoman oloisena. Taisin mainitakin että olin työskennellyt koko aamupäivän. Sinä taas sanoit valmistautuneesi illalla luennoimaan Pekka Halosesta.

Otin muistilehtiöni kameralaukusta ja aloin silmäillä siihen raapustamiani kysymyksiä. Päätoimittaja oli evästänyt, että teeppä vaikeita kysymyksiä sille uudelle läänintaiteilijalle, kun emme häntä vielä tunne, eivätkä lukijammekaan. Minun kysymykseni taisivat kuitenkin hukkua sinun vuolaaseen puhumiseesi kun olimme päässeet alkuun. Tukkasi todellakin hulmahteli kun haraisit välillä päätäsi ja kiepsautit hiuksesi otsaltasi taaemmalle.

Ja minä annoin sinun puhua, annoin kun muistilehtiössäni sivut täyttyivät kuin itsestään. Puhuit jostakin sellaisesta, jollaista en ollut muilta kuullut. Se oli kuin uudenlaiseen aamuun herääminen,

jos vähän runollisesti ajattelisi. Kiitin lopuksi haastattelusta ja hyvästelimme.

Tavallisesti jätin haastattelun pariksi päiväksi mietintään ennen kuin aloin sitä kirjoittamaan.

Tämäkin haastattelu tulisi lauantain numeroon, ja nyt oltiin tiistaissa. Mutta minuun tuli nyt  odottamaton halu tehdä juttu heti valmiiksi, samassa hetkessä. Sinun repliikkisi, jotka olivat tulleet vuolaana kuin joenjuoksu, piti saada heti luettavaan muotoon etteivät ne karkaisi minulta; eivät katoaisi joen sokkeloihin.

Työ sujui, ja kun olin  pimiössä kehittämässä kameran filmiä, sinun kasvosi piirtyivät kehitysaltaassa valokuvaksi joka katsoi minuun. Tunsin jonkin liikahtavan minussa. Tunsin myös  

ylpeyttä, kun huomasin saaneeni kuvaan myös sinun tukkasi hulmahduksen. Lähetän kuvan sinulle, ajattelin siinä hetkessä.

                                           ***

Se oli saman viikon perjantai kun sinä ilmestyit yllättäen toimitukseen.  Saanko tulla katsomaan miltä täällä näyttää, sanoit ja minä siihen, että toki vaikka olethan sinä lehtien toimituksissa käynyt. Olen, mutta jokaisessa toimituksessa on omanlaisensa atmosfääri, oma tunnelmansa, jatkoit sinä.

Esittelin sinulle toimituksen huoneita: pöydillä oli tietysti lehtiä ja papereita, kirjoituskoneita, niitä senaikaisia, sekä sakset ja liimapullo.  Katsos, sakset ovat toimittajan tärkein työväline: kun leikkaat jutusta  puolet pois, niin se samalla paranee saman verran! yritin leikinlaskulla keventää keskeistä tunnelmaamme, jossa oli pientä jännitystä – emmehän tunteneet vielä toisiamme.

Sinä halusit puhua lehtien sisällöstä ja sanoit joskus tutkineesi vanhoja sanomalehtiä ja ihastuneesi

niiden vivahteikkaaseen kielenkäyttöön.  Minne pakinoitsijat ovat kadonneet tämän päivän lehdistä, sinä kysyit, enkä minä siihen osannut muuten vastata kuin sanomalla, että nyt kolumnistit purkavat ja peilaavat päivän aiheita. Niin kyllä, mutta kepeys ja huumori puuttuvat noilta palstoilta, kun taas entisten aikojen aapelit, joosepit, jahvetit ja juorkunan jussit leipoivat erikoisannoksia omien lehtiensä lukijoille. Ne olivat taattua lukemisen herkuttelua. Mutta eihän hyviä kirjailijoitakaan ole ollut milloinkaan liikaa, sinä ynnäsit.

Siirryimme kirjapainon puolelle, jossa oltiin taittamassa seuraavan päivän lehden sivuja. Tulit sopivaa aikaan, sanoin ja osoitin lehden keskiaukeamaa johon sommiteltiin juuri haastatteluani sinusta. Sen otsikkona oli: ”Etsikäämme – kauneus on koko planeettamme, sanoo läänintaiteilija Marja Polku.”

Kysyit saanko lukea ja minä annoin jutusta vedoksen. Menit työnjohtajan, faktorin, työhuoneeseen ja minä katsoin silloin tällöin taaempaa lasi-ikkunan kautta lukemistasi. Kun olit päässyt loppuun, nousit ja nyökkäsit minuun päin. Et sanonut mitään enkä minä halunnut kysyä.

Huomasin että latomon väki piti sinusta; sinun suorasukaisesta mielenkiinnostasi sivujen suunnitteluun ja valmistukseen. Minua on jälkeenpäin huvittanut muistella, kun me kaikki olimme tekemässä tuota seuraavan päivän keskiaukeamaa: sinä taittajien kanssa touhuten ja minä  taaemmalla seuraten. Eräs käsinlatojista  tuli luokseni ja kysyi vedosta osoittaen; eikö tässä lauseessa tuo sana ole liikaa? En muista mikä se sana oli, mutta sanoin: olet oikeassa, poista se jos ehdit vielä tehdä. Tällaiset pienetkin seikat jäivät tuosta päivästä mieleen...

Keskiaukeamaa hallitsi kasvosi piirteet, joissa puhutteli otsikon repliikki Etsikäämme – kauneus on koko planeettamme. Siinä sinun avoin katseesi kertoi löytäneensä jotakin merkittävää. Olin tyytyväinen, sillä minusta tuntui että sivu tulisi houkuttamaan lukemaan sinusta.

Kun sivu näytti valmiilta, sanoin että työpäiväni on nyt täysi. Voin saattaa sinut – tai mitä mieltä olet ehdotuksestani; voisimmeko poiketa teatteriravintolaan yksille lasillisille? Vastasit siihen että miksipä ei näin työviikon päätteeksi.

Se oli olutravintola kaupunginteatterin kivijalassa. Pitkänomainen, matala paksuseinäinen vaaleanharmaa kellarihuoneisto oli hämyinen ja  perjantai-illan rönsyävää elämää  täysi. Tunkeuduimme nuorten aikuisten hälinän sekaan ja haimme nurkkapöydän.

Mielessäni pyörivät vielä päivän asiat, mutta sinun läheisyytesi loi rauhallisuutta. Niin minä tunsin. Eikä meistä kumpikaan halunnut nyt virittää pitempää keskustelua. Olimme vain, katselimme ja  aistimme tunnelmaa ravintolassa.

Virta kuitenkin kuohui ympärillämme. Se haki vastustamattomasti väylää eteenpäin; välillä kallion

seinämiin törmäillen ja siitä uusiin uomiin haarautuen. Jossakin virta omassa imussaan kiersi myhkyräisiä kiviä ja jatkoi matkaansa saavuttaakseen korkeimman mahtinsa ja rauhoittuakseen sen jälkeen  tyynen suvantoon. Niin on ihmisen aikakin kuin virran juoksu; aikansa kuohuva ja sen jälkeen katoava tuntemattomaan kuin tähden lento.

Kai sinäkin ajattelit noin siinä istuessamme salintäyteisen kohinan keskellä; keskellä nuorten ihmisten elämän kuohua. Huomioimme, että pöydissä puhuttiin vilkkaasti ja joissakin saatettiin suudella avoimesti.

Saattelin sinut teatteriravintolasta kotiovellesi. Et tahtonut pyytää minua sisälle, ja minä kiitin sinua vierailustasi lehtitalolla ja illan seurasta. Sitten muistin ja sanoin: olin unohtaa, tässä on kuvia sinusta siitä haastattelutapaamisesta, ja kaivoin olkalaukustani kirjekuoren. Sinä kiitit ja sanoit jääväsi odottamaan postiluukusta putoavaa aamun lehteä, jonka lukisit nyt  kaikessa rauhassa ja tutkisit varsinkin sen keskiaukeaman. Tulit vielä lähelleni ja kosketit kevyesti hartioitani siinä kesän  hämyisessä illassa.

                                                       ***

Jonkin ajan kuluttua sinä soitit  ja kysyit olisinko kiinnostunut lähtemään kanssasi Juho Rissasen näyttelyyn. Kyseessähän oli Suomen taidemaalareiden kultakauden yhden sen tunnetuimman mestarin töistä.

Sovimme tapaamisesta.

Sinä olit kiinnostunut Rissasen arkipäiväisistä ihmishahmoista. Katso tuota pientä poikaa sarkanutussaan, isänsä hautajaisissa, kuinka hän hämmentyneenä ruumissaatossa taivaltaessaan ikäänkuin kyselee itseltään; mitä on tapahtunut, minne minä joutunut? Noin sinä teosta katsoit ja noin sen minulle tulkitsit vaeltelessamme näyttelyhuoneissa. Sanoit vielä tietäväsi, että tuo poika tuossa taulussa on maalari itse, hänen oman kokemuksensa kohde.

Meidän suhteemme oli alusta alkaen puhumista ja pohtimista. Sinä olit se aktiivisempi puoli; sytytit keskusteluumme uusia aiheita, mutta myös viipyilit joskus ajatuksissasi kuin verho olisi ilmestynyt jostakin sinun eteesi.

Kerran sinä kysyit yllättäen, mitä on elämän päättyminen, kuolema? Muistin Veikko Huovisen sanat jostakin haastattelusta, kun hän oli sanonut omalla  ironisella huumorillaan, että häntä surettaa omassa kuolemassaan se, kun jäljelle jää vielä asuttava mökki...  Naurahdimme tähän, ja siihen sinä jatkoit, että Huovisen sanoissa kuolema näyttäytyy luonnollisena luopumisena ja  hänen omalta osaltaan vähän surullisen onnellisena.

Mutta kaikille kuolema ei ole samanlainen niin kuin ei elämäkään. Voiko väkivaltaista kuolemaa ymmärtää millään tavoin ja missään olosuhteissa, kun elämä kuuluu kaikille ja kun se on suurin kaikesta? sinä kysyit saamatta minulta siihen selvää vastausta.

Mutta kun nyt muistan tuon kysymyksesi, niin miten oikeassa sinä olitkaan.

Kerran taas minä kysyin kun olimme sunnuntaikävelyllä kaupungin keskuspuistossa, että voiko onnellisuudella olla sijaa elämässä, jos siinä on kärsimys läsnä. Tarkensin vielä, että lähes kolmannes maailman ihmisistä kärsii  ravinnon puutetta – nälkä on heidän unissansakin läsnä.

Sinä olit pitkään vaiti. Sitten sanoit: tuo kysymys tuo toisen murheen mieleemme.  Kärsimystä on niin paljon ja monenlailla. Mutta eikö sittenkin ole ajateltava niin, että kauneus ja onnellisuus ovat olemassa – vaikka vain pieninä paloina, mutta olemassa. Ellei näin olisi, ei olisi mitään, ei mitään – vain aitius asuntonamme.

                                               ***

Noissa aiheissa liikkuivat keskustelumme, kun olimme vakavammalla mielellä.

Sillä seikalla, että sinä olit nainen ja minä mies, oli tietysti merkitystä välillemme. Mutta me emme

milloinkaan tulleet siihen vaiheeseen, että olisimme puhuneet suhteeemme muodollisesta sitomisesta tai järjestämisestä. Emme niin pitkälle päässeet tai emme halunneet.

Minä huomasin kun tunsit sinut jo paremmin, että sinulla oli muuta ajateltavaa; sinä olit aina etsimässä jotakin, jotakin laajempaa ja merkityksellisempää. Ja kun tunsit löytäneesi, tulit kertomaan siitä niin kuin se kuuluisi olla samalla hetkellä koko maailman tiedossa.

Niin sinä elit kuin ajattelit.

Minä rakastin sinun luonasi kiireettömiä sunnuntaiaamuja, kun olimme heräilleet ja muistelleet

mistä olimme pitkälle yöhön puhelleet. Katselin ikkunastasi, kun vaahterat pudottelivat kirkkaiksi värjäytyneitä lehtiään alas maahan. Ne leijailivat ilmassa kuin toisiansa hakien. Niin ne viipyilivät vielä ilmassa ennen kuin kaikki yhdessä muodostivat pihamaalle värikylläisen maton. Seuraavana yönä, muistan sen hyvin, satoi ensilumi maahan ja se peitteli nuo vaahteranlehdet valkoiseen vaippaansa.

 Noina viikonloppuina sinä valmistit vuoteen meille molemmille – sen puolikorkean

laitasängyn, meidän Nooan arkkimme,  jonka annoimme virran viedä vesille rannattomille.

                                                ***

Sinä aamuna, jonka jokainen yksityiskohta on piirtynyt mieleeni, saavuin toimitukseen tavallista aikaisin. Minun oli kirjoitettava seuraavan päivän lehteen artikkeli taideopetuksen uudistamisesta. Siitä oli juuri ilmestynyt mietintö.

Olin pohtinut aihetta edellisenä päivänä, mutta jättänyt sen lepäämään yön ajaksi. Olin kokemuksesta huomannut että niin oli hyvä tehdä: vaikka nukkuu ja lepää, aivot kuitenkin työstävät sitä mitä illalla on pohtinut.

Sinä aamuna huomasin saman asian. Jo kahvipöydässä raapustelin joitakin lauseita paperille.

Tunsin itsessäni, muistan sen hyvin, että tänään voisin saada jotakin sellaista aikaan, joka huomattaisiin ja josta tultaisiin keskustelemaan, ehkä väittelemäänkin.

Tuo tunne kiirehti askeleitani,  kun kävelin yöllä ensilumeen peittynyttä katua. Mielessäni käväisivät nuo vaahteranlehdet, joita oli katsellut ikkunastasi ja jotka olivat peittyneet ensilumeen.

Olin ensimmäisenä toimituksesssa ja siitä tyytyväinen, että sain rauhassa keskittyä työhöni.

Mietintö taideopetuksen uudistamisesta kehoitti opetuksen keskittämistä alueellisiin ja erikseen valittaviin oppilaitoksiin. Tällaisella harvennuksella saataisiin mietinnön mukaan opetukseen tasoa ja erityisesti säästöä kustannuksiin.

Olin asiasta eri mieltä ja halusin myös sen selvästi sanoa. Muistin tuon meidän ensi tapaamisemme ja sinun puheenvuorosi hyvän ja oikean etsimisestä taiteiden löytämisen kautta. Sen tähden kuvallisten ilmaisujen, musiikin, teatterin ja kirjallisuuden tulee saada koskettaa kaikkia ja jo mahdollisimman nuoressa iässä. Siten taideopetuksen pitää kuulua kaikkiin kouluihin eikä vain harvoihin valittuihin.

Toin kirjoituksessa esille myös koulumaailmaa kohdanneet murhenäytelmät, ja esitin kysymyksen missä asemassa taideaineet olivat olleet noissa kouluissa?

Kun olin näitä ajatuksiani perustelemassa, puhelin soi pöydälläni. Sen ääni tuntui  käskevän kovalta toimituksen tyhjissä huoneissa. Ajattelinkin kuka näin varhain soittaa.

Vastasin.

Teille soitetaan yliopistollisesta sairaalasta. Tunnetteko Marja Polku -nimisen henkilön kysyttiin puhelimessa. Tunnen kyllä, vastasin. Hänet on tuotu tänne sairaalaan kirurgiselle osastolle. Voitteko

tulla välittömästi.

Muistan vastanneeni, että voin tulla. Sen jälkeen ajatukseni alkoivat kiertää  yhtä ja samaa kehää: mitä sinulle on  tapahtunut?

Ensilumi kadulla oli jo sulamassa ja roiskahteli  jalkojeni alla kun harpoin sairaalaan. Ihmisiä tuli

sairaalan liukuportaissa vastaani mutta minä en heitä havainnut.

Mitä sinulle on tapahtunut, mitä on voinut tapahtua?

Eilenhän sinä soitit. Laskimme leikkiä puhelimessa, kun kerroit nähneesi unen yhteisestä matkastamme Paratiisinsaarille. Tämä aamuko oli sinun unesi enne..?

Ei, ei niin voi olla! Mutta mitä on tapahtunut?

Kirurginen osasto, luki ovessa. Kohta saan tietää ja  kysyä sinulta.

Esittäydyin ja minut ohjattiin vieraspöytään odottamaan. Osastonlääkäri tulisi kohta.

Odotin lääkäriä lähes tunnin. Miksei hän tule!

Lääkäri tuli vihdoin, pyylevähkö mies valkoisessa takissaan, kätteli ja tuli samaan pöytään. Huomasin että hän tuntui hakevan ja harkitsevan sanojaan. Aavistin pahaa tapahtuneen ja pelkäsin. Ja kun lääkäri aloitti, hänen äänensä tuntui välillä loittonevan jonnekin kauaksi ja tulevan taas lähemmäksi. Minun pitää kertoa teille...kertoa murheellinen tieto, muistan lääkärin aloittaneen. Kerron suoraan: emme voineet häntä pelastaa. Hän kuoli leikkauspöydälle 20 minuuttia sitten. Olen pahoillani, otan syvästi osaa.

Hän oli ollut aamulla liikenneonnettomuudessa ja loukkaantunut pahoin, jatkoi lääkäri. Sairaalaan tuotaessa hän oli ollut vielä tajuissaan ja maininnut teidän nimenne. Sen vuoksi soitimme teille.

Kyyneleet polttivat kasvojani, silmäni sumenivat ja minulla oli vaikeuksia hengittää. Ja kun he jatkoivat kertomustaan mitä heillä oli sinusta siltä aamulta kerrottavana, sinä ilmestyit minulle: olit vaiti mutta näytit maalausta sinisestä metsänreunasta.

Kuulin sairaanhoitajan sanovan, että voimme saattaa teidät kotiin, mutta minä pudistin päätäni.

Kun läksin sairaalasta tunsin olevani jossakin kaukana ja ypöyksin. Vaelsin kaupungilla kuin  sumuisella järvellä, josta ei rantoja näkynyt. Menin puistoon, jonne olimme tehneet sunnuntaisia kävelyretkijämme. Istuin siellä hämärtyneeseen iltaan.

Silloin alussa, poismenosi jälkeen, minä kyselin itseltäni kuin se pieni poika siinä Juho Rissasen

maalauksessa: mitä on tapahtunut, minne minä joutunut?

Ja kun sinä ilmestyit uniini, olisin halunnut puhua ja  puhua, ottaa kädestäsi ja herätä aamulla luonasi.

Hautajaisiin en mennyt, kun sinua ei ollut: et ollut lähelläni, puhumassa minulle,   opastamassa minua.

Tunnustan, että en ole käynyt haudallasikaan, vaikka aikaa on kulunut. Pyydän sitä sinulta anteeksi, mutta minä tiedän että sinä ymmärrät.

                                                       ***

Mutta nyt minä voin kertoa, että olen tilannut huomiseksi, toukokuun ensimmäiseksi, taksin kotiovelleni kello kahdeksaksi. Olen hakenut vanhan pyhäpukuni, sen sinun ajaltasi, ja laittanut sen valmiiksi ja soittanut kukkakauppaan.

Pyydän autonkuljettajaa ajamaan ensin sinne ja sieltä lehtitalolle. Haluan nähdä sen harmaan rakennuksen vielä kerran.

Sitten ajamme hautausmaan portille, sen kiviaidan viereen. Pyydän kuljettajaa odottamaan...tai voi hän lähteä mukaanikin. Hän voi kantaa seppeleen, johon olen pyytänyt kukkakauppiaalta kirkkaanhohtoisia punaisia ruusuja.

Seppeleen nauhaan olen pyytänyt kirjoittamaan sanat: Tulkoon kaikki ihmiset sinun kaltaiseksesi.

Tiedän missä sinun hautasi on. Olen ottanut siitä kirkonkansliasta selvää: kappelin jälkeen kolmannessa rivistössä vasemmalla. Kävelymatkaa on parisataa metriä. Jaksan sen kyllä.

Haluan nähdä vain sinun nimesi hautakivessä, muusta en välitä. Toivottavasti ovat laittaneet siihen

nimesi kepein kirjaimin. Minusta niin pitäisi olla.

Mutta haluan minä sittenkin nähdä  enemmän – nähdä  sinut noissa nyt  avautuvissa kevään  koivunsilmuissa.

Siellä sinä olet aina ollut; noissa maailmaan aukeavissa silmuissa, joissa etsinyt elämää – niin suurta ja niin vaikeaa.

Ja haluan nähdä sinun haudallasi myös sen sinisen metsänreunan ja kuulla siellä pajulinnun laulavan.

Sitten pyydän autonkuljettajaa tuomaan minut takaisin kotiovelleni. Nousen portaat, istuudun ja

sytytän pöydälle kynttilän. Sitten haen kirjahyllystä sinua koskevat lehtileikkeet. Luen ne vielä kertaalleen ja laitan takaisin paikalleen.

Kohta ruokapalvelun lähettityttö tulisikin ja soittaisi ovikelloa.

RISTO HIRVONEN

(Aikamme -09)