Selviämmekö kaaoksesta?

Risto Hirvonen

 

Tämän päivän tietotulvasta päätellen maailma on kaaoksessa.

Mutta niinhän se onkin. On Syyrian, Ukrainan ja Lähi-idän sotaa ja selkkausta; on pakoa kriisipesäkkeistä, on terrori-iskuja, ilmastomuutosta, hiilijalanjälkeä, kyberhyökkäyksiä, euron vakautusmeganismia, pilapiiroksia, valuuttapakoa, finanssikuplaa, velkavajetta, veroastetta, työllisyysastetta, kestävyysvajetta, hallituksen kyvyttömyyttä, arktista ulottuvuutta sekä kestämätöntä väestön lisääntymistä maapallolla.

Huh!

Miten me pystymme kaiken tämän hallitsemaan ja jäsentämään kokonaisuudeksi?

Emme pystykään, tai enimmilläänkin vajavaisesti.

Tietoa me tarvitsemme, se on kaiken olemisen ja kehityksen ehto, mutta kun sitä pyöritetään tietotulvassa, on asioiden yhteen käsittämisessä vaikeuksia. 

Tiedosta on tullutkin teollisuutta, informaatioteollisuutta. Sitä tuotetaan monista tuuteista – on tv:tä, radiota, sosiaalista mediaa, lehdistöä ja  näillä kaikilla myös erilaisia  sovellutuksia aineiston jakamiseen. Palvelua ja palvelemia kyllä on, kun vain osaisimme erottaa tärkeän ja vähemmän tärkeän toisistaan. Se on tärkeintä.

Uutislähetykset käyvät keskinäistä kilpailua nopeudesta: ole ensimmäisenä kertomassa – se ei ole vain jokaisen päivän teema, vaan jokaisen minuutin ja sekunninkin. Ja me vastaanottajat olemme tässä maksumiehinä, kun kaikelle maksajaa tarvitaan.

Tieto, tärkeäkin, ei kuitenkaan yksinään poista ongelmiamme eikä avaa tulevaisuuden portteja. Eikä niitä avaa talousviisaiden ja muiden eksperttien tulevaisuuden ennusteetkaan. Siitä jo kertoo Suomen talouden viime vuosien kehitys: ennusteiden mukaan valtiovelkamme olisi pitänyt kaventua, mutta sen kasvu on kiihtynyt uudelleen. Metsään on menty ja sieltä on jouduttu huutelemaan, että on tullut niin paljon epävarmuutta eteen...

                                            ***

Näin ollen: vaikka pystyisimmekin olemaan tietotulvan huipulla, tietää kaikesta mitä ympärillämme tapahtuu,  olemme kuitenkin jälkijunassa.

Maailma pyörii aina edellä, ja tällä hetkellä se näyttää  itsekkyytensä, jossa voimakas on voimakas ja heikko on heikko. Hyötyä haetaan itselle, ei kaverille, kun kuitenkin maailman tasapainoon pyrkimiseen on vain yksi tie: yhteistyö.

Tässä epävarmuudessa tavallisen ihmisen on tärkeää osata suhteuttaa asioita ja ilmiöitä. Se helpottaa. Ja silloin voi huomata, että maailmassa on muutakin kuin kriisejä ja uhkakuvia.

Todellisuudessa niitä on, mutta on hyvääkin – kuten se, että elinikämme on lisääntynyt lääketieteen, terveydenhoidon ja omien neuvojemme ansiosta. Ja uskoa parempaan on aina, kun toivo sitä kannattelee.

Suhteuttaminen voi olla myös sitä, että itsellensä voi luoda oman maailman; vähän toisenlaisen kuin miltä maailma näyttäytyy.

Tuo ”oma maailma” voi olla jopa kiehtova paikka. Sen voi itsellensä rakennella ja sisustella ja sieltä katsella vaikka maailman ääriin.

Kun tuo ajatus tuli mieleeni, muistin meidän kaikkien tunteman Aleksis Kiven runon Oravan laulu. Kaivoin sen esiin ja huomasin miten sattuvasti se osuukin tähän päivään: turvaisin paikka maailmassa on sittenkin kotopesä, oma rauhanlinna.

Näin runon mukaan:

 

Makeasti oravainen

makaa sammalhuoneessansa;

sinnepä ei Hallin hammas

eikä metsämiehen ansa

ehtineet milloinkaan.

 

Kammiostaan korkeasta

katselee hän maailman piirii,

taisteloa allans´ monta;

havu-oksan rauhan-viiri

päällänsä liepoittaa.

 

Mikä elo onnellinen

keinuvassa kehtolinnas!

Siellä kiikkuu oravainen

armaan kuusen äitirinnas:

 Metsolan kantele soi!

 

Siellä torkkuu heiluhäntä

akkunalla pienoisella,

linnut laulain taivaan alla

saattaa hänen iltasella

unien Kultalaan.

 

Tuo kansallisromantiikan aikoihin sijoittuva  runo henkii elämän turvaa ja turvallisuutta. Siitähän tämän päivän maailmassa on kyse.