Sanat kertoilla voivat...

Sanat kertoella voivat...

Motto: Pienessä sanassa suuri maailma.

                                      ***

SANOJEN SYNTY

On sanoja paljon, kauniita myös

niin kuin on maa, emo tai onnentupa.

Tai jos sanotaan; murheeni on raskas kuin vuori suuri,

tai kuulemme laulettavan: jos luokses voisin tulla.

                Mistä siis sanat syntyneet, mistä tulleet

                tai monet taas jo poismenneet?

Vastausta ei välttämättä tarvitse kaukaa hakea

kun katsomme häneen joka työtään

sydämensä tuntehella tekee.

Hänellä ilmaisua monta asiasta samasta;

samasta tehtävästä

samasta myös aiheesta surusta tai onnestansa oman.

                Sanat näin syntyneet

                ja kotonsa saaneet.

Niin kuin tämäkin huudahtus kasvimaalle:

- Hei tulkaa lirkkumille!

Ja nuo kasvimaan parantajat tietävät

tuon ilmaisun niin houkuttavan

huutajansa omaa olevan -

              Ja rientävät he tuota kevään juomaa,

              tuota raparperilirkkumia juomaan.

              Ja toden totta: se kielellänsä jokaisen

              maistuu juuri lirkkumilta eikä  muulta.

SANOJEN TEHTÄVÄT

T ja A tapasivat toisensa. Paikalle saapui myös R,

ja joukkoon liittyivät vielä  H ja toinen A.

- Hei me olemme Tarha, huomasi ensimmäinen A.

- Todellakin: T-A-R-H-A, tavasi R kuhunkin

katsoessaan ja itsensä myös mukaan lukiessaan.

- Eräällä kylällä oli kerran paikka,

jota kutsuttiin Yötarhaksi, aloitti T ja jatkoi:

Kylän nuoret kokoontuivat sinne iltojansa viettämään.

Se oli lehmilaitumen sisällä tasainen oiva

tanner metsikössä lehtoisassa.

- Sillä on ollut tehtävä, sillä lehtoisalla tarhalla,

sanoi siihen H.

- Sepä se, tehtävä sillä oli, vastasi T.

- Onko kaikilla luomakunnan osilla

jokin tehtävä? kysäisi tähän toinen A.

- Siltä se näyttää, niin kuin meilläkin on.

Me muodostamme sanoja, sanat lauseita ja

lauseet ajatuksia, sanoi T.

- Ja kun ajatukset pohtivat, onko tällä

kaikella tarkoituksensa,

niin mitä mieltä olemme tästä, kysyi nyt R

ja siihen virkkoi H:

- Tahdonpa sanoa, että näen vastauksen tuohon

kysymykseen meidän Aleksis Kivemme oivasta kerronnasta,

jossa kaunoinen Suomemme löytää oman itsensä.

- Olen siitä näkeväni, että kaiken tarkoitus on

elämä itse. Ja huomatkaa veljet hyvät, meidän

Aleksimme on tarvinnut tuohon suureen runoonsa meidät!

MAAILMAIN SUURIN

Sademetsiinkö Brasiliaan,

vai savanneille Afrikkaan

tai ihmisvirtaan kaduille Kalkutan?

Oi hevonen ja rattaat mulle tuokaa

niin pois lähden kaipuuni tähden!

Vaan mitä vielä mietin,

mitä sydämein mulle sanoo?

Olenko oivaltanut sen arvoituksen suuren,

että syntyä saanut  tänne kerran?

En muuttolintu ole taivaan suuren,

siipeni sinne sineen asti eivät kanna.

Tää suurin on mun maailmain:

         tää pesäni ja kotoni pieni.

MIKÄ VAIKUTUS!

Mikä lie kun muistot siitä

niin pitkälle vievät.

Ja yhä vain siitä puhutaan – ja sitä syödään.

Se ei pyöreä, ei soikea

mutta saattaa olla siltä väliltä.

Käteesi sitä et ottaa saa

se voi pois muljahtaa.

Pöydälle, sen paraatipaikalle se kuuluu

niin kuin väki sen ympärille ain käynyt

kun siitä vähänkin hajua saanut.

Mitä sen sisällä?

Tiedetään; maan ja veden viljaa.

Mutta mikä niiden vaikutus yhteinen?

Sepä juuri kiintoisaa onkin, kun talonväki

sen syötyänsä levolle oli käynyt ja

kuorsannut pirtin lattialla koko sen loppupäivän!

MATKA

- Oliko matkasi onnistunut?

- Oli toki. Eksyin kolme kertaa.

- Mutta mitä toit tuliaisina?

- Ne ovat nuo kolme eksymistä.

  Availen paketista niitä juuri!

MIKÄ MINUN?

Mikä minun?

- kun päivänä eräänä huomasin

   että Kolumbuksen Amerikan mantereen

   löytämisestä on juuri tänään kulunut 520 vuotta

-  kun päivänä toisena muistin että Gagarinin avaruudessa

   käynnistä siitä ensimmäisestä on aikaa tasan 50 vuotta

-  kun tällä viikolla, vai oliko se viime perjantaina,

    uutiset kertoivat napajäätiköiden sulamisesta.

Mikä minun kun muistin kuin vettä vaan

Kolumbuksen ja Gagarinin matkat sekä napajäätiköt,

mutten muistanut leipäpuotiani.

Eksyin matkalla.

PALJAIN JALOIN

Hän kadun vierustalla tiiliseinään nojaa

sivussa muiden.

Kengät hän riisunut

ja jaloin paljain hän asfalttia tunnustelee.

Siihen on tarkoituksensa auringonpaisteella

armahtavalla,

joka lämpöä yön jälkeen aamuun antaa.

Mies ei vanha, ei nuori; nukkavieru hänen asunsa harmaa

ja kasvonsa ja kätensä karheilta näyttää.

Ohikulkevat häntä katseillaan heittelevät

ja pois  kiirehtivät.

Mutta mies yhä tiiliseinään nojaa,

ja hänen katseensa levollinen kuin

hän jotakin luoksensa odottaisi.

Nyt hän toisten seuraan liittyy;

jalkoihin kenkänsä laittaa

ja jonoon astuu -

      leipäjonoon pitkään,

           sen sijalle viimeiselle.

Jos Jumala on ja Poika Jumalan,

niin Hänet mä näin jonossa äsken tuolla.

AAMU PYSÄKILLÄ

Kaikki kertovat miehen lähteneen.

Hän istunut vielä eilen pysäkillä

harmaassa takissansa,

ja rusetti paidankauluksessaan aina.

Nyt puhutaan:

mies lähtenyt viimeiselle matkalleen,

löydetty kuolleena kotiportailtaan.

”Niinkö eikö hän enää tule?

En kysellyt häneltä,

en maininnut hänelle koskaan mitään.”

Niin hämmentynyt on aamu pysäkillä.

Kaikki puhuvat miehestä,

hänestä harmaassa takissansa aamuissa vaiteliaissa.

Kaikilla nyt kysymys hänestä.

VENHEENI MUN

Niin keikkuvi venheeni lainahilla

         keikkuvi salmien takaa aukeaville.

Minne soudan, mistä soudan

         se ei mielessäin.

Vaan mitä tunnen, mitä tuuli kuiskii

        mitä se nyt eessä pauhiaa?

Niin istun venheessäin

         se mua virran juoksuna vie

järven syvälle tuntemattomalle.

Mutta venheeni pitää pinnalla mun.

         Siitä kiitän, sille lauluni laulan.

ARKTINEN MUUTOS

Mies pienenä pisteenä meren jääselälle ilmestynyt,

lähenee ja rannan oman löytää hapuillen.

Loppuun väsynyt on mies,

hyljettä hän taakkana takanansa vetää

ja  itkee valjakoidensa kohtaloa kovaa.

Ne jääneet meren syvyyteen, kun

lämpö sulattanut jään lumoon haudan syvän.

Mies väsymystään nukkuu, hourailee

ja näkee unta retkistänsä niin monista aikaisemmista:

             Nuo aamut odotetut olleet ovat:

             valjakko kiitää valkoista kenttää,

             tuuli viuhuu ja ohjaa suuntaa oikeaa.

             Ja valjakko kauas katoaa.

             Tuon kaiken hän syleilyynsä

             ottaa vastaan;

             tuon tunteen voiman jonka valtaan

             hän joskus syntynyt on.

             Ja riemuitsee hän siitä ja näkee tovereittensa

             silmissä riemun tuon samanlaisen.

            Mies oman kodon lumesta rakentaa ja

            pakkanen parahinen puree sen

            lujaksi kuin ikään kivisen kirkon.

            Ja kun hän yöllä herää hän näkee taivaiden

            valosoihtujen tulleen hänen ylleen.

            Ja huomaa hän ystäviensä nousseen katsomaan

            myös tuota näytelmää suurenmoista.

            Päivisin hän työtään entisajoilta perittyä tekee;

            puhtoinen on pöytä lakeuden valkoisen ja suuren.

            Hän saalista saa ja kotomatkalle

            takaisin kiiruhtaa.

           - Tuolla, tuolla kotokylä taas!

           Ja kun hänen ystävänsä saman huomaavat

           ne laukkaan yhä huimempaan yltyvät!

Noin mies unta retkistänsä entisistä näkee,

vuoteessa vilteissä hän viruu ja

kasvoiltaan heijastus jään lumosta poissa on.

Vuoteen äärellä puhellaan, kysellään muutoksesta

jostakin suuresta tuntemattomasta.

Mikä muutos, mistä tullut

kun ikijää itkee heidän kanssaan?

Ja mies vuoteellaan unessa syvässä yhä näkee 

valjakoidensa tulevan laukkaa kotokylää päin.

Ja niin kirkas on, niin kirkaana

välkehtii valoinen yö.

LEMPEIDEN LEHVÄSTÖJEN

- Miten talven aika on mennyt?

   kysyi koivu toiselta.

- Siinähän se. Mutta syksyä minä odotan.

-  Miksi syksyä, kun kevät pian

   valloittava meidätkin on?

-  Katsos ystäväin, päiväin mun loppuun

   kulumassa ovat.

   Mutta murehdi en ma syksyä kohta viimeistäni:

   tiedän siellä suurta odottavani.

-  Niinkö ajattelet, miksi noin ajatuksesi murheeksi

   kääntyneet?

-  Ei murheeksi ystäväin, vaan katso:

   se metsäimme lintu harmajainen,

   meidän päiväin ystävämme,

   luvannut on lentää maihin kaukaisiin ja tuoda

   hautakummulleni palmupuun siemenen.

   Oi palmupuutani minä odotan,

   sen kasvua uutta versovaa.

   Ja pyydän kaikki te ystäväin;

   tulkaa ja maistakaa sen viiniä vuotavaa

   muistokseni minun alla lempeiden lehvästöjen.

MISSÄ OLEMME?

Mikä on merkittävää, se jääköön toiseen kertaan.

Mutta mikä tärkeää, tärkeää tämä on:

             sijamme omamme,

             kehtomme ja hautamme.

Paljon kuvia kauniita maalattu on,

enemmän sanoja kauniita kirjoitettu

             mutta ne rikottu on.

Rajat eessäimme ja itsessämme

haasteina nähty ja koko luomakunta

             ja ne särjetty on.

Herätkää!

Huuto kuuluu kaukaa ja lähenee.

Jumalaiset jäätiköt vavahtelevat

            ne itkevät kyyneleensä

            meriksi suuriksi ja mustiksi.

Ja huuto kuuluu yhä kovempaa:

- Juoskaa, paetkaa!

Ja kansat kokonaiset juoksevat ja vastaantulevat

            ne rajat jotka ylitetty

           jotka särjetty on.

Ja sanovat kansat toisillensa:

Etsikäämme kuvamme kauniit

ja nouskaamme kukkuloille kaikille

laulamaan päivää uutta nousevaa.

PUHUKAA, PUHUKAA!

Oi älkää puhuko Stalingradin motista,

jonne saksalainen divisioona joutui

tuona hornan talvena 1942.

Mutta puhukaa, puhukaa sittenkin;

siitä kun ihminen ei ole mitään –

paitsi että vielä horjuu

esteenä toisten ihmisten, vihollisen.

Eikä sittenkään kun he jo uupuneet

ja peittyneet lumeen,

heidän johtajiensa järki hoe muuta:

teidän noustava taistelemaan!

Mutta he kykynsä menettäneet;

järkensä valon joka soihtuna

heidän tietänsä jo valaissut.

Oi miksi tämä kauhu vielä nähtävä.

He eivät tunne itseään,

eivät toisiaan.

Joku nyyhkii, ei ääntä enää muuta.

Katson dokumenttia ja

voin pahoin, oksettaa.

Mutta puhukaa, puhukaa:

kertokaa kaikille, ettemme saa

heitä hakaristin yöhön unohtaa.

NÄIN MUN PÄIVÄIN

Näin mun päiväin hyvä niin,

tahdon olla vain

ja nähdä kun tuolla metsänreuna kukkii,

tuolla perho lentää

ja aurinko korkealla päälläin mun.

Näin mun päiväin hyvä niin.,

tahdon kertoa vain

jos huominen olla saa

niin syliini otan kaiken tään.

Näin mun päiväin hyvä niin,

se iltaan kiirehtää

helmaan vaipuu ja unhoittuu.

Mutta tuolko mun metsänreuna vielä häämöttää

ja tuolko rastas mustapää huiluin liihottaa;

niin kuin se soitteli silloin kerran

kun keinuni kävi korkealle.

NIIN VÄHÄN

Mikä on tämä maa,

mikä metsien pauhu

kun linnut laulaa puissa keväisissä.

Ja mikä koskiesi näytös,

kuohujesi jymy joka

hymninä kauas kantaa

ja sun polkusi mulle rauhan antaa.

Noin ma aattelen,

vaikka koskiesi suurten yllä käynyt oon

ja laskeutunut kuuntelemaan

metsien sointuja syviä,

ja nähnyt niittyjen lempeät kasvot

tervehtivän mua.

Mutta sitä aattelematta en voi olla

       että niin lyhyt taipaleeni on ollut.

SYDÄMEIN ITKEE

Päivä kiiri korkealle

kultakehrä paistoi taivahalla.

Ja sirkat soitti,

niin soitti riemuansa

jos kuullut minä oisin.

Mutta mun sydämein itki

valitti ikävääni.

Ja venhe valkea yöhön hiipui,

niin haipui kokonaan.

VUORTEN KUISKAUKSET

Vuoret vuorien perässä,

tunturit tuntemattomien jonossa.

Niin on rauha raskas kuin

pilvet pilvien päällä, kivet kivien päällä.

Mies rannalla kaukana koivujen vajavaisten

sormusrasian kokoisena;

kulkeeko mies vai eikö kulje,

istuuko kala-avannolla aavaisella?

Nyt mies katoaa eikä häntä enää näy.

Tää kaikki joskus syntynyt,

tää suuri mykkyys ja avaruus.

Mutta miten maa on sitä ennen repeillyt,

lohkeillut sen kansi?

Vaiko tuulen hengityksessä

vuoret huippunsa saaneet vain?

Tänne joskus tultu, käännytty takaisin tai jääty on.

Ja ne jotka jääneet ovat

he lähimmäksi taivaiden huilujen

ääniä päässeet ovat

ja nähneet valojen loimujen käyvän

vuorten kaikkien yllä.

Tuo mies äskeinen kala-avannolla aavaisella

tunsi kristallipalatsien ovilla olevansa.

Sinne hän katsoi, siellä hän näki

punahuntuiset huoneet.

”KALAMIES”

Kalamies koukuillensa kulki

hanki hohti

miehen mielessä hauki tuhti.

Perille mies nyt saapuu

avannon iskee auki.

Sitten siimaan kiinni - 

tuntuuko jotain siinä

onko kiinni?

Siinä mies kyykkii

ympärillä viima pyyhkii.

Katsanto ei vielä kerro uutta

mutta mielessä ei voi olla muuta!

Nyt mies jännittyy

käsi jäykistyy,

ottaa asennon uuden

mitä lukijani nyt luulet?

- On, on mies hokee kun siima kiristyy

mutta mitä eikö nouse..?

Nousee, mutta jo alas taas kiskoo.

Malta mieles mies itsellensä hokee

ottaa asennon uuden

kunnes siima sittenkin nousee!

Älkäät kysykö

mikä on miehen mieli nyt

kun hän avannosta nähnyt juuri

niin juuri

kuusen suuren juuren.

Se tarttunut oli

koukkuun pohjasta äsken juuri!

Mutta älkäät myöskään hymyä näyttäkö

sillä unelma hauesta tuosta suuresta

ei ole kuollut tähän.

Se entisestään kasvaa

ja miehen mielessä tekee matkaa.

OMAT LADUT

Ma lapsena hiihtelin

hiihtelin niin

omia latujani vain.

Nuorena hiihtelin

hiihtelin niin

lapikkain suksissa kyytiä sai

omia latujani vain.

Kai sitten kilpailinkin

enkä omilla laduillani vain

vaan palkintoa tavoittelin

hiihtokuninkaan korokkeelle ain.

Nyt hiihtelen

hiihtelen hiljaa vain

sinne tänne, en enempää.

Eikä tavoitteissain enää kruunut ja muut

vaan omat ladut taas mun.

Mutta tuolla, tuollako

vuoreni valkea eessäin häämöittää?

Siellä metsokukot kevään sointujaan virittää.

Siellä lumivaipat puroina juoksevat pois,

maa viheriöi lämmössä keväiset päivät

ja vuori sijannut vuoteen väsyneelle.

Tuonne, tuonneko vuoreni luo jaksan

hiihtää vielä -

sinnekö sukseni jättää saan?

RISTO HIRVONEN