Puijon laelta ja kannon päältä

Risto Hirvonen

 

Kesä on lopuillaan, tämänkin suven aika. Mutta ei hätää, syksyssäkin voi olla yllätys odottamassa...

Tuonpa tähän tapetille Puijon – tuon tutun aiheen, josta me olemme niin montaa mieltä. Nyt on kuitenkin jotain uutta sanottavana.

Tämän elokuun viimeisenä sunnuntaina (31.8.) järjestetään nimittäin tapahtuma, jossa tutustutaan Puijoon itse paikan päällä – todellakin tutustutaan kun meillä on kyllä mielipiteitä Puijosta, mutta emme lähemmin tunne mitä tuo Kuopion maamerkki, tuo kalakukon muotoinen Puijonselänne kaikkinensa pitää sisällään.

Tarkemmin sanottuna  tuona päivänä Puijo liikuttaa kävijöitään – tämä  on päivän teema ja  henki.

Asialle on lähtenyt sellainen taho kuin Metsähallitus, jonka paikallinen luontopalvelujen  projektipäällikkö Kati Vähäsarja on tehnyt  kiitettävää valmistelutyötä ja saanut monet tahot tapahtuman  järjestelyihin mukaan.

KuHi:kin on hengessä mukana ja tuo Puijon urheilualueelle kirkkoveneensä näytille, antaen samalla  ennakkotietoa tulevan talven hiihtotapahtumistaan.  Niin että eiköhän tuo päivä varata Puijolle – siitä kyllä tarkempaakin infoa kuopiolaisille on tulossa.

                                                 ***

Puijon tärkein osa, luonnonsuojelualue, on laajuudeltaan 208 hehtaarin suuruinen, ja se on perustettu vuonna 1928. On oikein sanoa, että silloiset kaupungin päättäjät, ovat katsoneet eteenpäin.

Jos tuota suojelupäätöstä ei olisi tehty, olisivatko Puijon rinteet nyt asfalttikatuina liikennevaloineen ja meluineen?

Suojelulla on turvattu Puijon alkuperäisen luonnon säilyminen meidän tämän päivän urbaanihmisten nähtäväksi ja koettavaksi.

Nyt tuleva tapahtuma palveleekin tätä tarkoitusta. Voimme sukeltaa aarniometsään, kun se on näin lähellämme, ja kun olemme päässeet Puijon laelle, olemme tehneet  tunnissa sadan vuoden taivalluksen.

Ottamatta tässä yhteydessä sen enemmälti kantaa Puijon ”kehittämiseen”, niin sen voi kuitenkin sanoa, että Puijolle tarvitaan ennen muuta kunnollisia ja palvelevia vaellusreittejä kansanliikkujille. Luontokohde ei saa olla itseisarvo, vaan sellainen joka houkuttaa kävijöitä luokseen.

Tähän henkeen sopii myös urheilun tarpeiden kehittäminen. Ja tarvitaanhan Puijolle  ravintolapalveluidenkin kehittämistä  niin kuin on aina tarvittu sekä turisteille että paikallisille ihmisille.  Tärkeintä on kuitenkin, että Puijon olennaisin osa, sen luonto moninaisuudessaan, turvataan tulevaisuuteen.

 

                                               ***

Me kuopiolaiset voimme olla oikeastaan ylpeitä ympäröivästä luonnostamme. Sen me voimme huomata kun olemme nousseet Puijon nykyiseen pyörivään torniin: Kallavettä kaikkialla saarineen ja salmineen. Metsätkin vielä humajavat uutta samalla kasvaen. Pelloilta leikataan viljaa niin kuin on aina tehty, nyt vain uusin konstein. Ja syke on jatkuvaa, kun katsoo maisemia halkoville autoteille.

Kun puhumme luonnosta ja sen huolehtimisesta meidän olisi hyvä nähdä kokonaisuus: nähdä se että elämä kaikkinensa, pieniä piirteitään myöten,  perustuu luonnon hyvinvointiin. Meillä on vielä elävää luontoa lähellämme – sen voimme havaita jopa kerrostalon tai rivitalon ikkunasta katsoen.

Mutta meillä on myös maisemia, joihin olemme pystyttäneet tehtaita paremman elämän toivossa, mutta siinä epäonnistuneet sekä itsemme että luonnon tappioksi.

Olemme alistaneet luontoa omiin tarkoituksiimme. Ja vielä laajemmin ajatellen: ihmiskunnan kasvaessa joutuu ympäristömme entistäkin kovemmalle koetukselle.

Tämän kysymyksen edessä on ollut voimattomuutta koko maailman mitassa, mutta juuri siksi me tarvitsemme keskenämme  keskustelua tavoitteista, jotta tulevaisuus voisi olla ihmisten ja luonnon yhteinen.

 

                                             ***

On yksinkertaisia asioita, jotka ovat niin yksinkertaisia, että emme niitä huomaa – ennen kuin jos jotain hoksaamme.

Olin tämän kesän yhtenä päivänä risusavotassa, ja kas tuosta risukosta paljastui jättikuusen kanto. Se oli verhoutunut vihreään sammalpeitteeseen, ja sillä samalla silmänräpäyksellä se houkutti leveälle pöydälleen  istumaan. Huikkasin kaverille. - Hei, tule tänne, täällä on metsäruhtinaitten valtaistuin. Siltä se tuntui siinä istuessamme.

Tuo kanto oli varmaankin parinsadan vuoden ikäinen. Se oli aikanansa kannatellut suurta havupuuta kasvussa ja pystyssä. Ja jos olisimme sitä tutkineet tarkemmin, sen sammalpinnan alla olisi varmasti ollut uutta elämää nähtävissä.

Kanto eli, se ei ollutkaan kuollut.

Palatessamme metsästä, vastaamme leijaili juuri leikatun heinän tuoksu. Niin kesää.

Niinpä: tiirailkaamme ja nuuhkikaamme ympärillemme – vielä on kesääkin jäljellä!