Pohjoisen kesän pommit

Pohjoisen kesän pommit

Motto: Elämän ajatus on toivo

                                         ***

Pohjoisen kevät tulvahti aurassa lentävää muodostelmaa vastaan. Joku joukosta erkani sivummalle nähdäkseen laajemmin edessä avautuvia näkymiä. Johtaja keulalla kuulutti laulua ja siihen muut yhtyivät. Se oli tervehdys Pohjoisen  kesälle!
Ja mitä he näkivät edessään? Järvet hohtelivat vielä jääpeitteisään, mutta niiden yllä ylhäällä   Kultakehrän säteet  kävivät voitontanssiaan.  Lahdelmissa  ja purojen suissa   näkyi jo  hopeinen vedenvälke. Eikä menisi enää kauan aikaa siihen, kun pisaraleikki leviäisi  kautta kaikkien järvenselkien, ja lumi, joka näkyi vielä maassa laikkuina, katoaisi  ja haihtuisi pois niin kuin oli  aina tehnyt.
Maasta kohoava lämpö nostatteli ilmavirtoja ja kannatteli lentävää auramuodostelmaa. Sen matka jatkui määrätietoisesti; joskus jono, siitä toinen tai toinen,  hajosi, mutta  pian koko joukko oli taas  muodostelmassa mukana. Ryhmän kokeneimmat vuorottelivat johtajan paikalla. Sieltä kuului ajoittain käskyjä, joihin takana tulevat vastasivat.
Kolmanneksi jonossa oli paikan saanut eräs nuorukaisista. Kutsukaamme häntä tästä lähtien Joeliksi, sillä  häntä  ja hänen vaiheitaan  tulemme nyt yhden  Pohjoisen kesän ajan seuraamaan.     
Joel oli tulossa kolmatta kertaa  Pohjoiseen, mutta tämä kesä tulisi nyt olemaan toisenlainen kuin edelliset olivat olleet.
Sitä enteili jo hänen rauhattomuutensa  muiden joukossa. Aiemmilla matkoilla hänelle oli ollut yhdentekevää keitä joukkoon kuului, kun vain oli ollut hauskaa  kisaillessa  kesäpäivinä pitkinä. Mutta tällä kerralla  Joelin mielenkiinto kohdistui toisella tavalla  muuhun joukkoon  ja varsinkin hänen kanssaan samanikäisiin.
Hän oli jo pannut merkille toisessa jonossa kolmantena olevan neitosen, jolla oli kauniisti kaareva  kaula ja  silmät jollakin tavoin lempeän suruiset.
Tulemme myös häntä  Joelin tapaan seuraamaan yhden Pohjoisen  kesän ajan. Hänen nimensä on Pauliina, ja sen nimen annamme hänessä  ilmentää  nuoruutta, jota elämä vielä odottaa.
Pauliinakin oli huomioinut Joelin, mutta ei  tuntenut, että olisi tavannut tämän aikaisempina kesinä nuorukaisten omissa leikeissä.
Joel näytti Pauliinasta  voimakkaalta, mutta kun heidän katseensa  kohtasivat he käänsivät päänsä pois.
Nyt johtaja  ilmoittaa  lepotauosta ja ruokailuun.  Joel tuntee  heti pitkän ruohikkoisen lahdelman samaiseksi, jolla hän  myös edellisenä keväänä  oli levännyt  ja ruokaillut.  Silloin nuorukaiset olivat kisailleet keskenänsä, ajaneet toisiansa takaa ja taistelleet paikoista heinätyynyillä. Se oli ollut vallattoman hauskaa.
Mutta nyt Joel ei tuntenut samalla tavalla vetoa harmittomiin leikkeihin. Joukon tultua levähdyspaikalle, hän haki katseellaan Pauliinaa, ja tämä tunne,  joka oli vallannut hänet,  kiehtoi  hänen rohkeuttaan.
Joel käveli joukon keskuuteen  ja  näki syrjemmällä Pauliinan  ja hänen seurassaan kaksi muuta  nuorukaista. Nämä tuntuivat kinastelevan keskenänsä, hyppelehtivät toisiansa vastaan ja päästelivät kireitä  ääntelyjä. Pauliina näytti pysyttelevän loitommalla mutta oli kuitenkin kiinnostunut kukkotappelijoista.
Joel tunsi nyt verensä vetävän samaan taisteluun! Hän kiirehti askeleitaan  ja tavoitti kaksintaistelijat. Huomatessaan Joelin tulevan, he jäivät kaksomaan mitä tämä meinasi. Joel tunnettiin ikäistensä joukossa  riuskoista voimistaan, mutta kuitenkin nuorukaisena, joka ei ensimmäisenä ollut riitaa haastamassa.
Mutta nyt Joel astui  kahden pukarin väliin ja suoristi ryhtiään entistä enemmän. Hän ei sitä nähnyt, mutta samanaikaisesti myös Pauliinan mielenkiinto kasvoi kolmikon välienselvittelyä kohtaan. Joel ajoi toisen  nuorukaisista matkoihinsa, mutta toinen jäi haastavana paikoilleen. Se vilkaisi Pauliinaan ja tuimensi samalla katsettaan  Joeliin päin. Rintamalinja oli nyt nähtävillä; sekä vieras nuorukainen että Joel taistelivat Pauliinan huomiosta.
Pauliina näki kuinka molemmat nostivat katsettaan toisiansa kohti ja olivat iskeytymässä  yhteentörmäykseen.
Pauliina tunsi nyt myös omien tunteittensa  heräävän. Se oli uudenlainen tunne,  joka vaati vastausta: kumpi noista on vahvempi?  Hän siirtyi taistelijoiden lähelle, niin että nämä vilkaisivat yhtä aikaa häneen ennen kuin  päästivät taisteluhuudon. Joel ponnisti eteenpäin kuten myös vastustaja.  He olivat välillä toisissansa kiinni  ja välillä  hakivat uutta hyökkäystä.  Tällöin Joel irrottautui äkkiä vastustajastaan eikä jäänytkään odottamaan, vaan iski heti takaisin, päästen   tilanteen herraksi. Vastustajan oli lopullisesti peräännyttävä.
Silloin Joel  katsoi  Pauliinaan ja Pauliina  katsoi Joeliin.
Joel astui Pauliinan luokse ja ilmaisi mielihyvänsä tätä kohtaan. He lähestyivät  ja koskettelivat silmillänsä toisiansa. Ja kun ryhmän johtaja  ilmoitti tauon päättymisestä ja matkan jatkumisesta,  he huomasivat jääneensä kahden syrjemmälle muista. Vasta kun muu joukko alkoi hälistä ja kutsua heitä, he saapuivat  toisten pariin.
Tuo Kultakehrän kevään kirkkaassa valossa kylpenyt lahdelma ja tuo läheinen hetki sen  levähdyspaikalla olivat nyt muuttamassa Pauliinan ja Joelin  elämän suuntaa. Sen  he  aavistivat, tunsivat levotonta  odotusta  noustessaan  toisten  mukana  matkaa jatkamaan; sitä  kesää kohden,  joka nyt odotti  heitä.
 Matkan saavuttaessa oikean rytminsä  Joel katsoi rinnallaan olevaan Pauliinaan ja Pauliina katsoi Joelia. Pauliinasta Joel oli entistä komeampi ja voimakkaampi. Joel olisi halunnutkin tehdä matkaa joutuisammin, mihin hän tunsi olevan tahtoa ja tarkoitusta.
Maisema alkoi käydä  entistä metsäisemmäksi. Silloin tällöin metsien ja vaarojen välistä pilkahti edellisinä kesinä muistiin jääneitä  soita esiin. Joel tunsi joka kerran sydämensä liikahtavan, mutta vielä ei ollut tullut eteen juuri sitä näkymää, jota hän odotti malttamattomana.
Tämä tunne poltti nyt hänen mieltään. Maltttamattomuudessaan  hän oli joutunut jonosta syrjään, mutta palasi omalle paikalleen. Hän näki muita soita, joille toiset  tulokkaat  olivat jo tulleet. Ne keinahtelivat siellä tervetuloaskeleissaan, tanssahtelivatkin toistensa kanssa. Niin tekisi hänkin, ottaisi Pauliinaa kaulasta kiinni ja ilmoittaisi: me olemme perillä!
Niin todellakin, me kaksi yhdessä! Edellisen kesän hän oli siellä viettänyt yksin toisten nuorukaisten kanssa kisaillen. Se oli ollut huoleton kesä vailla muuta kuin olla vain joukossa muiden. Mutta nyt hän tunsi kaiken toisin. Hänen mielensä täytti kokonaan Pauliina; hän ei tulisi päästämään ketään  muita hänen lähelleen!
Pauliinakin huomasi Joelin irtautuneen joukosta, mutta palanneen takaisin paikalleen. Joel täytti nyt hänen  ajatuksensa kokonaan. Näin oli ollut siitä lähtien kun tämä oli voittanut kaksintaistelun levähdyspaikalla. Kuinka Joel olikin  niin uljaan näköinen tuolla toisessa jonossa!
Tuolla! Laajemman metsikön takaa äkkiä paljastunut aukio iski Joelin tajuntaan kuin  ukkosen jyrähdys. Ääriviivat sopivat muistikuvaan ja lampi, sekin oli aukion takana: siellä kesäparatiisimme! Hän vilkaisi Pauliinaan, mutta  tämä  ei sitä huomannut.
Suo suuruudessaan  ja  itsetietoisuudessaan  näkyi pehmeänä mattona, jossa käkkyräiset puut kasvoivat ryppäinä siellä täällä. Se oli  juuri paljastunut lumen alta ja näytti  harmaalta, mutta  Joelin  kokemukseen kuului, että kesän myötä se muuttuu lopulta kullan hohtoiseksi niin kuin on Kultakehräkin  taivahalla. Ja  sen alla heidän oma maailmansa!
Nyt  auramuodostelma oli tulossa  suon kohdalle.  Samalla Joel irtautui omalta paikaltaan lähelle Pauliinaa ja osoitti hänelle: tuolla! Pauliina oli  alkanut  ymmärtää Joelin  viestejä, joten  hänen tuli nyt seurata häntä. Ja niin he irtautuivat muusta joukosta sen jatkaessa matkaansa ja Joelin ja Pauliinan laskeutuessa omaan kesäänsä.
Se oli Tervassuo, vaikkeivat he sen nimeä tienneetkään.
Ja nyt  he olivat perillä. Ihmeellistä! Joel  kumarsi  Pauliinan lähelleen. He katselivat ympärilleen ja sitten toisiansa.  Pauliina näytti Joelista kauniilta kevätpuvussaan. Läheltä katsoen hän huomasi Pauliinan kaulalla punaisen punervaa. Se  sopi Pauliinalle, jonka silmissä  näkyi   iloa ja lempeyttä yhtä aikaa.
Vaikka he olivat pitkän matkan jälkeen nälkäisiä, he eivät menneet  puron varrelle  ruokapöytään, vaan katselivat toisiansa; sukivat toistensa silmiä ja kuuntelivat toistensa sydämenlyöntejä. Suo väreili heidän ympärillään huumaavia tuoksuja,  ja vielä ennen aamun koittoa heidän läheisyytensä oli saanut täyttymyksensä.
Seuraavina päivinä Joel ja Pauliina tutustuivat paratiisiinsa. He tekivät retkiä ympäristöön, ruokailivat purolla ja kuuntelivat tuulen huminoita. Suon lähdesilmistä he näkivät omien  silmiensä katsovan vastaan. He tekivät päivän retken myös läheiselle lammelle, sen vehreisiin ruohikoihin, jonne he tulisivat myöhemmin koko  perheellä.
Nämä retket olivat vielä heidän omaa aikaansa. Pian koittaisivat toisenlaiset, kiireiset ajat.  Pesäkodokseen  he olivat valinneet sen  paikan, jolle olivat tulleet  sinä ensimmäisenä päivänä, jolloin he olivat kuiskineet toisillensa, katselleet toisiaan ja tunteneet toisistansa suloista läheisyyttä. Kehdon käkkyräisen männyn vierelle he olivat pehmustaneet suon omilla  pehmeillä  pumpuleilla ja  koristelleet  Kultakehrän  punertaneilla kanervilla.

Kesä oli ehtinyt puoliväliin, kun Joelin ja Pauliinan  suuri odotus täyttyi. Kehdossa oli nyt neljä uutta elämää. Ne vaativat huolenpitoa, mutta sitä vanhemmilta ei tullut  puuttumaan.
Eräänä iltana, kun koko perhe oli ravinnosta kylläinen ja kokoontunut kotipesänsä ympärille, silloin suon laidalta kävi tuulenpuhallus. Se tarttui heidän kotipesänsä käkkyräiseen mäntyyn ja alkoi puhella heille: - Olen Tuuliainen  ja  laulan teille  iltavirren vuosituhansistani.
Laulu soudatti  Pauliinan ja Joelin pitkään elämänketjuun, joka oli aikojen saatossa syntynyt tämän suon ja sen  asukkaiden välille.  He tunsivat nyt lopullisesti kuuluvansa tähän ketjuun ja olevansa osa kaikkea sitä minkä he näkivät  kotipesästään. Onnen tunne täytti heidän sydämensä ja he lupasivat  toisillensa  pitää  virren  sanoman mielessänsä  ja kertoa sen  edelleen  lapsilleen, kun he varttuvat.
Perheen herätessä seuraavaan päivään suo hehkui monissa väreissä. Keväälliset harmaat  sävyt olivat nyt vaihtuneet kullan hohtoiseksi. Mutta mitä he näkivät ympärillään oli vielä paljon muuta: mättäiden varvut ja niiden pienet lehdet  kurkottivat ylöspäin terhaposkin, kukat  muodoillaan ja väreillään kisailivat keskenänsä, kun taas jotkut niistä olivat  muuttuneet valkoisiksi hattaroiksi, joita tuulenvire pöllytteli  mukaansa.  Vain käkkyräiset naavapuut olivat säilyttäneet oman ikänsä  
olemuksen, mutta  lehtipuut  taas kylpivät juuri puhjenneessa vihreydessään.
Ja vielä tähän kaikkeen sisältyi se anti, minkä he mieluusti poimivat suuhunsa; keltaiset marjat jotka omissa rihmastoissaan olivat kypsyneet heidän herkuteltavikseen.
Kaikki oli heidän! Ja niin kuin  Tuuliainen  heidän kotipesänsä  yllä oli kertonut; kaikki täällä syntyvät saavat tämän lahjan. Ja miten paljon he olivatkaan jo saaneet.
Eräänä päivänä Joel kokosi jälleen joukkonsa ja  kertoi seuraavasta päivästä. Silloin tultaisiin tekemään ensimmäinen perheen yhteinen retki läheiselle lammelle. Retkelle lähdettäisiin heti aamulla.

Se aamu  valkeni nyt sateisen  harmaana. Pilvet kulkivat matalalla ja vihmoivat vettä. Pauliina kokosi lapset ympärilleen ja kertoi heille, että  joskus kauan sitten  heistä  on  tullut heidänlaisiansa.  Heidät on tarkoitettu elämään omaa elämäänsä, mikä  merkitsee, että  heillä on omat elämäntapansa  -  niin kuin heitä varten on  tarkoitettu tämä ihmeellinen maailma; nämä varvut  ja  puut  heidän suojakseen,  sammaleet  kirjokuvioiset  heidän  vuoteekseen  ja puron  ruohot  heidän ruoakseen.  Vielä  heitä varten  on ilma, joka kantaa  heidät  täältä pois  kylmän tullen  ja tuo takaisin  kylmän  mentyä. Ja  suuri oppaamme on tuolla, osoitti Pauliina Kultakehrää taivahalla.
Pauliinan  kertomusta kuunnellessaan lapset  tunsivat palautuvansa  syntymähetkeensä; kuinka he  jo silloin olivat tunteneet  yhteenkuuluvuutta  kaikkeen ympärillä olevaiseen  ja  kuinka he ovat  sen jälkeen jokaisena päivänä löytäneet tästä  maailmastaan uutta ja  kiinnostavaa. Ja nyt he olivat lähdössä   avaralle vedelle, jossa he eivät olleet vielä käyneet. Se oli Leppilampi, vaikkeivat he sen nimeä tienneetkään.
Puro, jota myöten perhe lähti matkaan johti  metsikön takana olevalle lammelle. Perheen sinne saavuttua  sade vihmoi edelleen  taivaalta. Tukikohdaksi valittiin lammen keskellä  oleva  ruohikkoinen saareke, jossa kasvoi joitakin puita mättäikössä. Se olikin hyvä paikka  leiriytymiseen.
Joel järjesteli jälleen joukkojaan. Ensin kierrettäisiin saari yhdessä ja sitten kukin lapsista yksin tekisi saman kierroksen. Lampi oli lapsista  suuri  ja avara kotipuroon verrattuna. Niinpä ensimmäiset harjoitukset tehtiin ruohikon reunan tuntumassa  ja vasta sitä tehden  siirryttiin ulommaksi  rannasta. Harjoitukset sujuivat kannustushuutojen säestyksellä. Joel-isä lähetti vuorotellen kunkin matkaan ja matkantekijää seurasivat muut saaressa.
Enää oli veljien ainoa sisko tekemättä omat  opettelulenkkinsä. Hänkin oli jo viimeisellä kierroksella, kun  äiti-Pauliina huomasi vastakkaisella rannalla jotakin liikettä. Se oli  aluksi vain pieni vilahdus puiden välissä. Samanlaisia  näkyjä oli joskus  ollut  suon reunallakin, mutta ne olivat  olleet ja menneet. Niin Pauliina ajatteli nytkin  ja  seurasi  kun hänen lapsensa  oli tulossa saaren takaa.
Mutta  samalla hetkellä  hän näki  uuden vilahduksen vastakkaisella rannalla,  ja sinne  oli  nyt ilmestynyt  pystyasentoinen tumma hahmo. Pauliinan silmät nauliintuivat  hahmoon, sade ropisi puiden lehdille mutta muuten lammella oli rikkumaton hiljaisuus. Vastakkaiselta rannaltakaan ei kuulunut  ääniä, mutta  sinne  ilmestyneessä hahmossa oli  nyt  jotakin pelottavaa. Samalla hänen tajuntaansa tuli isku kuin ukkospilvestä: se  on vaara!
Hän näki edelleen hahmon  rannalla ja lapsensa tulevan  opetuslenkiltään  saaren takaa. Pauliina kääntyi lapseensa päin ja  äänsi  minkä jaksoi: vaara!  Mutta hetkellä samalla kun hänen äänensä kiiri lammella, pystypäisen hahmon luona   välähti  ja  sitä seurasi terävä pamahdus. Se  iskeytyi lammen  aamun rauhaan  hyökyvänä  aaltona, ja  saaren takana olevasta kalliosta kimposi  takaisin.  Pauliinan korvat lukkiutuivat, mutta mitä hän näki se oli vielä pahempaa:  hän  näki kun vesi ryöppysi tuhansina sirpaleina hänen lapsensa ympärillä.  Lapsi oli kääntynyt ilmasta tulleesta iskusta kyljelleen, yritti vielä eteenpäin, mutta  vain vaivalloisesti.  Samalla  hetkellä vastakkaisella rannalla kävi uusi kirkas välähdys, jota seurasi pamahdus, ja jälleen vesi ryöppysi hänen lapsensa ympärillä.
Pauliinan hengitystä ahdisti, hän ryntäsi kasvot vääntyneinä vähän kauempana olleen  Joelin luokse,
ja hänen lempeitä silmiään polttivat  nyt hätä ja  avuttomuus.  Pauliinan  ruumis vavahteli, kun hän katsoi  Joeliin. Samalla hän oli ryntäämässä  järvelle lapsensa luokse, mutta kuuli  takanaan Joelin  varoitushuudon:  hahmo on rannalla!  Eikä hän  voinut mennä lapsensa luokse auttamaan  häntä.
Muut lapset olivat kokoontuneet toistensa lähelle  ymmärtämättä mitä oli tapahtunut. Päänsä heiltä olivat painuneet alaspäin ja vain varovasti he uskaltautuivat katsomaan lammelle päin.
Mitä heidän  ihmeellisessä maailmassaan  oli tapahtunut?  Ja missä on Kultakehrä, heidän valonsa ja oppaansa, kun taivas synkeänä  katsoo heitä? Eikö paratiisia olekaan?
Näin he kyselivät toisiltansa, mutta vastauksia kysymyksiinsä he eivät saaneet. He näkivät vain vanhempiensa pitelevän toisistansa.
Tuuli kävi vastakkaiselta rannalta  saarta kohti ja toi  Joelin ja Pauliinan lapsen ruohikon reunaan. Sieltä Joel uskaltautui  hakemaan  lapsensa;  hänen päänsä oli veteen painuneena, ja silmät olivat  jääneet auki ihmeellisesti levollisen näköisiksi  hervottomassa ruumiissa.  Pauliina tuli vastaan ja  hänen ruumiinsa  värähteli,  kun hän katsoi lapseensa  auttaessaan Joelia.
Joel haki pehmeitä sammalia, asetteli ne kahden mättään väliin  ja haki rannalta  lumpeiden lehvästöjä, joihin olivat  juuri auennet valkoiset kukat.  Näin  Joel ja Pauliina  asettivat lapsensa  lehvästön päälle  ja laskivat  kukkasensa.
Vasta kun päivä oli hämärtynyt iltaan, he  uskaltautuivat palaamaan  puroa pitkin omalle kodolleen. Yönsä he viettivät toistensa lähellä.

Kesä oli edennyt jo pitkälle syksyyn. Kultakehrä  oli näkynyt  jälleen taivaalla, ja suo kylpi nyt  täyteläisissä väreissä, vaikka jotkut kasveista ja kukista olivatkin menettäneet hehkuaan. Ja maa oli yön jälkeen kohmeessa.
Oli tullut aika jättää  hyvästit heidän  kesälleen.  Paratiisinaan he  kesäänsä vieläkin pitivät. Suo kukkaketoineen, väreineen  ja tuoksuineen ei voinut olla syynä heidän lapsensa kuolemaan.
Syy oli jossakin muualla, mutta missä, sitä he eivät tienneet.
Näkymättömissäkö?
Joel muisti kun hän oli mennyt sinä harmaan sateisena päivänä hakemaan lastaan: lapsi  oli ajautunut  kukkivaan lumpeikkoon. Miksi  hänen oli nähtävä  sinä kauhistuttavana hetkenä  niin kaunista ja  niin pahaa ja järkyttävää yhtä aikaa; kauniin kukkalumpeikon ja sen keskellä  hänen  lapsensa, jolta oli  riistetty vasta alkuun päässyt elämä.
Eräänä iltana, kun he olivat suunnittelemassa jo syyspaluutaan, lennähti  keväinen vierailija  Tuuliainen  heidän  luokseen.
- Tiedän mitä täällä on tapahtunut, pyydän ottaa osaa, sanoi  Tuuliainen.
- Kysytte miksi,  mutta  en minä osaa  vastata. Näin vain tapahtuu, ja niin paljon on selittämätöntä pahaa ja sen tekoja muuallakin. Mutta lohdutukseksi minä sanon sinulle Joel ja sinulle Pauliina, että te olette toisianne rakastava perhe, ja sen vuoksi teissä on toivo. Meidän tulee luottaa sen parantavaan voimaan tuon oman tähtemme, Kultakehrän, alla, sanoi Tuuliainen ja jatkoi:
- On vain niin, että  hyvälle tapahtuu pahaa.  Mutta, onko paha tahdottua vai tahtomatonta – tai  onko oikeutettua pahaa?  Ja pitääkö olla pahaa että näkisimme hyvää. Mistä voimme sen tietää? 
Noin kyseli Tuuliainen  ja  sanoi vielä ennen kuin lennähti pois:
 - Nämä tuhannet  kukkaset, jotka ovat nyt lakastumassa,  heräävät uuteen riemuun, kun te  palaatte keväällä tänne takaisin. Siinä on  toivon valomme,  elämämme ajatus.
Joel ja Pauliina katsoivat toisiansa,  ja he tunsivat saaneensa voimia lähteäkseen nyt   syysmatkalleen.
     
Lähtöaamuna Joel kokosi joukkonsa. Heidän kolme lastaan olivat varttuneet nuoriksi aikuisiksi. Kukin heistä oli saanut äidiltään perimänä  punaisen punervaa kaulalleen. Kun he olivat koolla, Joel katsoi merkitsevästi Pauliinaan ja Pauliina  nyökkäsi ymmärtävästi Joelille.
Joel suuntasi nyt vielä  kerran lammelle ja sen saareen. Siellä heidän neljäs lapsensa  lepäsi lehvästöllä valkoiset kukat vielä rinnallaan. Yön pakkanen oli  kuitenkin jo kirjaillut ohuen  harson  kummun ylle. Siitä Joel tiesi, että  ensilumi tulisi tuomaan  kummulle vielä suojaavan peiton.
Viivyttyään vielä hetken aikaa saaressa hän palasi perheensä luo  ja   kutsui lapset ja Pauliinan kotipesän äärelle  hyvästijätölle.
Sitten he  lähtivät.
Kylän kohdalla erään asumuksen pihamaalla seurattiin  heidän  matkansa alkua. Heidän olisi kuulunut nyt laulaa  lähtölaulu: hyvästijättö taakse jääneelle Pohjoisen kesälle ja  tälle heidän  kotoseudulleen,  mutta he  jatkoivat äänettöminä matkaansa sitä kohden, mistä  Joel ja Pauliina olivat keväällä  tulleet.

RISTO HIRVONEN