Ossin paita, Pekan lätsä ja Sulkavan sotkut

Risto Hirvonen

Persoonallisuudet ovat urheilunkin suola. Heidän saavutustensa ja tulostensa lisäksi muistamme heistä jotain muutakin.

60- ja 70-lukujen sprinttereidemme eturiviin kuuluneesta, Tainionkosken Kisan Ossi Karttusesta, muistamme hänen vaaleanpunaisen, virttyneen reikäpaitansa. Se oli hänen yllään, kun käytiin satasen tai kahden pyrähdykseen. Tuo kuuluisaksi tullut paita veti katseet kuin olisi magneettia ollut.

Ossi kuuluu myös urheilijahaastattelujen historiaan. Erään kerran hänet oli kutsuttu haastatteluun, jossa hän ei ollut sanonut sanaakaan! Ossi oli sen aikana pureskellut heinänkortta...

Ossi Karttunen ei todellakaan ollut juttumiehiä – se oli hänen luonteenpiirteensä. Mutta paita puhui.

Ja hänen tuloksensa puhuivat: tilastot kertovat Ossin voittaneen lukuisan joukon SM-mitaleita ja hänen nimissään oli yhteen aikaan myös Suomenennätys satasella 10,4. Suomen joukkueelle hän oli korvaamaton maaotteluratsu Ruotsia vastaan. Ja komea ilmestys hän oli muutenkin vähän tankkimaisella juoksutyylillään, kun hartiat olivat leveät ja jaloissa jytyä.

                                            ***

Sitten muistamme vähän myöhemmältä ajalta lätsän, Lätsä - Pekka Päivärinnan. Kun kolmen tonnin juoksijat ryntäsivät matkaan, katse haki lätsää, missä se Pekan lakki keikkuu... Ja keikkuihan se useimmiten kärkijoukoissa, kun Pekka voitti maastojuoksun maailmanmestaruudenkin.

Päivärinta oli pitkillä matkoilla kaikkiruokainen, josta kertoo hänen saavuttamiensa Suomenmestaruuksien määrä: 14 kappaletta. Parhaiten hänet kuitenkin muistetaan 3 000 metrin esteistä ja sen parhaasta ajastaan: 8.25,4.

Nämä muistikuvat Ossi Karttusesta ja Pekka Päivärinnasta ovat ikään kuin puumerkkejä heidän persoonastaan.

Onko tämän päivän urheilijoissamme ”puumerkkejä” ja onko urheiluelämässämme huumoria niin kuin ennen on ollut?

On tietysti, mutta hauskuus ei synny tuosta vaan, vaan se syntyy jos on syntyäkseen otollisten tähtien alla; kavereiden kesken, joukkueen kesken ja laajemmissakin ympyröissä.

Jostakin syystä tässä tulee mieleen Irvin Goodman. Irvin ei ollut tunnetusti urheilumiehiä. Mutta hänen huumorin täyttämät ”reteelaulunsa” ovat jääneet elämään ikivihreinä. Irvin pyöritteli niissä elämisen kipukohtia sillä tavalla, että nuo kipukohdat tunnistaa tänäkin päivänä.

Oho, tulikohan tässä ihan uusi määritelmä Irvinistä; miehestä jolla oli suuret muusikon lahjat ja suuret elämisen heikot kohdat.

Irvin tuli sen vuoksi mieleen, että urheilijoidenkin puolelta löytyy yhtä lailla elämän taiteilijoita, joiden teot puhuvat monella tavalla – mutta puhuvat kuitenkin.

                                              ***

Kun toivomme, että hymyä olisi yllämme, niin tässä tulee mieleen entisajan Puijon kisat sillä tavalla, että itse Pekka Tiilikaisen piti tulla niitä selostamaan radioon. Noh, Pekka tietysti tulikin, mutta tulipa myös Pekan hyvä aisapari Noposen Paavo.

Ongelma tuli siitä, että vain Pekkaa varten oli kyhätty Puijon eteläpään rinteeseen lähelle nykyistä toimitsijarakennusta vanerinen selostuskoppi. Koirankopiltahan se näytti, ja se mukavasti törrötti tuossa rinteessä maaliin tulevan ladun varrella kaiken kansan töllisteltävänä. Mutta siitä, miten nuo kaksi isoa miestä mahtuivat tuohon yhden hengen koppiin, ei ole jäänyt jälkipolville tarkempaa tietoa.

Mutta voisiko tuota Puijon episodia rinnastaa siihen joskus liikkeellä olleeseen vahvistamattomaan tietoon, että Kuopion torilla olisi myyty turisteille viiden kilon kalakukkoja kahden kilon pusseissa?

                                             ***

Tässä tuli vähän laskettua leikkiä joistakin ilmiöistä. Ja hauskaahan urheilunkin pitäisi olla. Hyvät naurut tekevät hyvää.

Mutta ei se näytä aina niin olevan – ei silloin kun esiin astuu epäurheilijamaisuus. Se on siitä oma lajinsa, että se ei naurata ketään. Se paremminkin harmittaa.

Tiedot kertovat, että KuHi:n soutajat joutuivat tuon epäurheilijamaisuuden kohteeksi Sulkavan 60 km:n kilpailussa. Kun KuHi:n venemiehistö pyrki ratkaisevilla hetkillä keulille, niin edessä soutanut naapuriseuran joukkue koukkaili eteen, hankaloittaen ohitusyritykset.  Tuomariveneestäkin tämä oli huomattu ja sieltä oli annettu varoittavia huomautuksia.

Tuomarineuvosto katsoi kuitenkin sormiensa läpi ja antoi tulojärjestyksen olla ennallaan, kun sen mielestä ei nyt soudettu ”tosi kisaa” SM-mitaleista...

Mutta tosi kisaahan tässä juuri soudettiinkin – onhan Sulkavan maratonmatka ollut aina monen joukkueen ja soutajan kesän päätapahtuma.  Ja kai järjestäjät haluavat sen näin olevan jatkossakin.

Tällainen harmittava episodi tapahtui nyt tämänkertaisessa kisassa.

Mutta toivotaan, toivotaan, että se jää poikkeuksena Sulkavan historiaan. Ja ottakaamme siitä opiksi kaikkien osapuolten kesken, sillä soutu on niin suomalainen laji, että sille kuuluvat vain Eläköön -huudot!