Omat siirtolaispakolaisemme

Risto Hirvonen

Yhäti jatkuva turvapaikanhakijoiden kansainvaellus on herättänyt itsekussakin paljon kysymyksiä täällä Pohjois-Savossakin.

Vaellus Eurooppaan on saanut niin suuret mittasuhteet, että jo sen hahmottamisessa on vaikeuksia – puhumattakaan siitä, mitä pitäisi oikeasti tehdä. Eikä se ole ollut selvää EU:n päättäjillekään.

Kansainvaelluksia on ollut kautta ihmiskunnan historian, ja niiden syynä on lähes aina ollut väkivalta sotineen ja selkkauksineen – niin kuin nytkin.

Ihminen on aina pyrkinyt valloittamaan jotakin toiselta ja ottamaan vallan itselleen. Tuttua, tuttua, vaikka siirtyisimme muinaiseen Rooman valtakuntaan; sen väkivaltaiseen syntyyn ja tuhoon.

Näin kauaksi Suomen historiassa ei tarvitse mennä. Meidän omat lähihistorian vaelluksemme sijoittuvat viime vuosisadalle. Silloin toiseen maailmansotaan liittyen Karjalan

400 000-lukuisen kansan oli lähdettävä asuinsijoiltaan ja paettava tänne muualle Suomeen.

Jouduimme samoina aikoina myös lähettämään lapsiamme turvaan Ruotsiin. Ja myöhemmin 1960- ja 1970-luvuilla meidän oli turvauduttava uudelleen länsinaapuriimme puolen miljoonan suomalaisen lähdettyä sieltä työtä ja elantoa hakemaan.

Jo ennen näitä tapahtumia olimme suuntautuneet valtamerten taakse Pohjois-Amerikan kaivoksille ja Australian sokeriruokoviljelmille samoista syistä.

***

Olemme olleet siirtolaispolitiikassamme sekä antavana että saavana osapuolena. Näinhän muutto maasta toiseen toimii – esimerkkinä vaikka nuo Ruotsiin suuntautuneet ruuhkavuodet, jotka antoivat suomalaisille paremman elannon, ja Ruotsi sai puolestaan suomalaista työvoimaa tehtaisiinsa, joissa oli kova työvoimapula. Myöhemmin Suomessakin oli työvoimapulaa, jolloin paluumuutto Ruotsista vilkastui.

Minkälaiset jäljet näistä siirtolaisluvuistamme on jäänyt?

Yhteistä kokoavaa historiallista dokumenttia ei niistä taida suuremmin olla, mutta sen voimme kuitenkin sanoa, että olemme selviytyneet kuitenkin.

Erityisesti Karjalan väestö joutui pakovuosiensa jälkeen koville pitkäksi aikaa. He joutuivat kannot kääntämään vielä kertaalleen, eikä heitä täällä kanta-Suomessa aina hyvällä katsottu. Sanomista heidän omia tapojaan ja mentaliteettiaan kohtaan oli varsinkin ensimmäisinä vuosina.

Mutta tuo karjalaisväestön iso ponnistus uuden elämän saamiseksi alkuun koitui loppujen lopuksi yhteiseksi hyväksi. Varsinkin maaseudun elämä vireytyi, kun nyt myös raivatut pellot kasvoivat viljaa, ja lehmikarjat käyskentelivät laitumilla. Kylillä näkyi uusia rakennuksia ja hyörinää niiden ympärillä. Kaikki mikä näkyi tästä vinkkelistä, se oli Karjalan väestön työn jälki – se oli konkreettisen totta.

Samanaikaisesti myös Suomen valtiollisessa elämässä alkoi viriämään suurten uudistusten aikakausi: alettiin suunnitella ja rakentaa sosiaalista turvaa koko väestöä varten, ja tässäkin työssä karjalaiset olivat mukana.

Tehtiin kyllä itkumatkoja entisille konnuille Karjalaan, mutta ikävän kaipuuta helpotti jo juurtuminen uusille sijoille ja uusiin tehtäviin. Paremminkin enää uudet sukupolvet käyvät noilla vanhempiensa paikoilla katselemassa niitä maisemia, joista niin paljon vuosikymmenten aikana on ollut puhetta. Samoilla matkoilla saatetaan vielä tutkailla pystyssä olevia hirsitaloja – miten niiden salvokset oli aikoinaan tehty...

***

Kun me tänä päivänä – tämän päivän suomalaiset – käymme keskenämme ”asennesotaa” maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista, niin olisiko meidän hyvä palauttaa mieliimme, mitä olemme aikaisemmin kokeneet – miten kuitenkin selviytyneet?

Iisalmelainen kirjailija Jyri Paretskoi toivoo turvapaikanhakijoista käytävään keskusteluun maltillisempia äänensävyjä. Hänen mielestään hiljainen enemmistö, ”tolkun ihmiset”, on jäänyt sivuun kaikesta öyhäämisestä.

Siinä se on sanottu, mutta niitä tolkun puheenvuorojakin tarvitaan – niitä juuri.