Niiralan monttu ja Joensuun ratkaisu

Risto Hirvonen

Kävinpä pitkästä aikaa, vuosien jälkeen, jääkiekkopelissä.

Kun olin asettunut lippujonoon KalPa – JYP -otteluun, muistin miltä Niiralan monttu oli näyttänyt joskus ennen: ei ollut jäähallia, ei tekojääratakaan – oli maarata taivasalla, jonka kenttämestarina toimivat talven pakkaset. Pelaajien huoltorakennus, laudoista rakennettu, toimi siten että sen kaminaan heiteltiin ohikulkiessa halkoja.

Mutta niin on ollut monen muunkin urheilulajin kaari; hiihdossakin, jossa sukset ovat olleet pelkkää suomalaista puuta ja miehet...rautaa. No ei aivan, mutta latujen tekemiseen tarvittiin kyllä omaa tahtoa, kun ei ollut näitä tämän päivän latukoneita.

Niin on maailma muuttunut hiihdossa kuin jääkiekossakin – ja tarinat saavat lisää pituutta...

                                           ***

Monasti on tullut miettineeksi, mikä tarkoitus tai palo on saanut ihmisiä pyörittämään urheiluseuroja; eli tekemään sitä, minkä eteen on tuhansia kertoja lähdettävä ja tehtävä tehtäviä. Ainahan se ei herkkua ole ollut eikä ole tänäkään päivänä, kun vastuksiakin tulee niin kuin  elämässä tulee.

Mutta kun tarkemmin ajattelemme, niin tarvitseeko  sittenkään tuollaista kysymystä esittää? Ihminenhän rakentuu kaikkine soluineen niin, että hän pyrkii toteuttamaan itseään tavalla taikka toisella; tuomaan ominaispiirteitään ja taipumuksiaan esiin.

Ihmisen pätemisen kirjo on moninainen  ja urheilutoiminta antaa siihen omalta osaltaan toteuttamisen mahdollisuuksia. Palkinnoksi voi  riittää, kun on saanut jonkin tehtävän  suoritetuksi, oppinut siitä itsekin ja antanut siitä jotain toisillekin.

Ehkä tässä ajatuksessa on yksi pilari niiden pilareiden joukkoon, jotka ovat kannatelleet alkuperäistä urheilun ideaa ja pitäneet sitä pystyssä.

                                         ***

Kun nämä ympyrät ovat tulleet joskus mieleen, olen muistanut erään tapauksen jääkiekkojoukkueen matkasta Kuopiosta Joensuuhun. Elettiin  aikaa, kun Kuopiossakin oli vielä kolmekin jääkiekkoa harrastavaa seuraa. Yksi niistä oli KTK (Kuopion Työväen Kiekkoilijat).

Tuolla KTK:lla oli tärkeä matsi Joensuun Kiekko-Karhuja vastaan. Tarvittiin voitto, tasapelikään ei olisi riittänyt sarjapaikan varmistamiseen silloisessa maakuntasarjassa.

Joensuuhun tultiin ja pakkasta oli Joensuun ulkoradan yllä  lähes kolmekymmentä astetta, mutta ottelu pistettiin käyntiin, kun pakkasrajoja ei tunnettu.  Jää vain valitti luistimien alla ja kirkkaat tähdet tuikkivat taivahalla...

Kylmyys ei kuitenkaan ollut sen pelireissun pahin asia, vaan se että joukkueen huoltajan, Ruuskasen Palin selkään oli Hankkijan konesorvin äärellä Satamakadulla iskeytynyt noidannuoli.   Pali oli lähes kaksinkerroin avatessaan kaukalon vaihtoaition luukkua, kun  pelaajat menivät jäälle ja tulivat sieltä vaihtoon.

Ottelu oli edennyt kolmannen erän loppupuolelle tilanteen ollessa 1-1. Se tietäisi  kuopiolaisten putoamista entistä alemmalle sarjaportaalle aluesarjaan.

Viimeinen minuutti oli jo menossa, kun joensuulaisten maalille syntyi mylläkkä, ja tuosta ruuhkasta Huttusen Enttu (Eino) pääsi palomiehen tarkkuudella toimittamaan kiekon  Kiekko-Karhujen maaliin!

Tuo maali, tuo toivottujen toivottu asia,  ratkaisi kuopiolaisten sarjapaikan säilymisen. Ja kun se syntyi, kun kiekko oli kuin olikin verkon perillä, Palin  selkä pomppasi suoraksi kuin linkkuveitsi, ja hänen kärsimyksen naamalleen  levisi leveä hymy kuin olisi oltu aurinkorannoilla – ja  niin oli koko joukkueenkin naamat leveinä!

                                      ***

Palataan siihen KalPa-peliin. Ottelu Niiralan montussa, sen jäähallissa, on  päättynyt,  ja kuopiolaisjoukkue on tämän kauden kotiavauksessaan kokenut jatkoaikatappion jyväskyläläiselle joukkueelle 1-2.

Astelen muiden mukana hallista ulos raikkaaseen syysiltaan. Jostakin syystä en kuitenkaan ollut päässyt  ottelun aikana sellaiseen hurmioon kuin monien muiden katsojien huomasin päässeen.

Niin, jostakin syystä minä jäin tuosta tunnelmapläyksestä vaille. Jotenkin tunsin olleeni jopa ulkopuolinen tuolla katsomossa muiden joukossa ja saatoin ajatella ihan muita maanpäällisiä asioita...

Mutta kun muistin kotiin kävellessäni sen Joensuun ratkaisupelin, tunsin jännityksen väristyksiä vieläkin ja näin silmissäni ne leveäksi revenneet naamat!