Niin tavallisia, niin suuria sankareita

Risto Hirvonen

 

Näin uuden hiihtokauden kynnyksellä voisimme palauttaa mieliimme joitakin entisaikojen hiihtäjäsankareita heidän omassa ajassaan. Sehän voi olla yhtä lailla mielenkiintoista kuin jos tähyämme edessä olevaan vielä tuntemattomaan aikaan.

Eero Mäntyranta, Veikko Hakulinen, Kalevi ”Susi-Kalle” Oikarainen ja Eero Kolehmainen... Siinä muutamia suuria nimiä. Mutta missä ajassa he elivät ja mitä miehiä loppujen lopuksi olivat, se on jälkeenpäinkin mielenkiintoisaa.

Kuvaavaa, miten vaatimattomista ja pienistä oloista on Eero Mäntyrannan ura alkanut, on hänen aikanansa antama haastattelu. Siinä hän sanoo, että hänen ensimmäiset edustustehtävänsä menivät sitä ihmetellessä, miten suuri on tämä maailma kaupunkeineen ja ihmisineen...

Eeron lähteminen maailmalle on alkanut 12-lapsisesta suurperheestä Lapin kairoilta Pellossa. Tästä voi jo luoda mielikuvan olosuhteista, jossa köyhyyskään ei ole ollut kaukana.

Mutta sittemmin, niin kuin hyvin tiedämme, Mäntyranta ”valloitti koko maailman” kolminkertaisena olympiavoittajana.

***

Eero Mäntyrannan parhaat hetket sijoittuvat 60-luvulle. Vähää ennen oli suomalaisissa kodeissa hurrattu Veikko Hakuliselle ja Eero Kolehmaiselle, mutta Kalevi Oikarainen oli taas Mäntyrannan ikiä ja he kilpailivat samoissa kisoissakin.

Tässä kohtaa on tehtävä eräs huomio: suomalaiset hiihtosankarit olivat melkein poikkeuksetta maaseudulta. Eikä tätä sovi ihmetelläkään, sillä Suomessa elettiin vielä 50- ja 60-luvuilla maatalousyhteiskunnassa.

Eero Kolehmainen on eläessään sanonutkin, että hän oli tottunut raskaaseen maatyöhön ja liikkumaan suksilla pikkupojasta alkaen.

Eero Mäntyranta on painottanut määrätietoisuutta pyrittäessä hiihtouralla eteenpäin, ja on osattava kuunnella omaa kehoaan.

Oikarainen on puolestaan sanonut, että Mäntyrantaa oli vaikea voittaa, kun tämä lisäsi vain vauhtia ylämäkiin...

Oikarainenhan sai lempinimen Susi-Kalle siitä, kun hän ampui hiihtolenkillään Kuusamon kirkonkylää peloitelleen suden ja sai siitä tapporahankin.

Jos puhutaan hiihtämisen kauneudesta, estetiikasta, niin siinäkin koko maailman mallina oli Mäntyranta. Ja ilman suksiakin hän erottui joukosta kepeällä kävelyllään. Charmantti-mies, joka tunnettiin seurallisena, mutta joka piti myös sanansa ja mielipiteensä.

Mäntyranta sai jo elinaikanaan hänen nimelleen omistetun hiihtäjäpatsaan Pelloon. Hän kuoli viime vuonna 76-vuotiaana.

Jos urheilijapatsaista puhutaan, niiden mielekkyydestä, niin Mäntyrannan muisto kaikkiaan seitsemän olympiamitalin miehenä ansaitsee patsaan. Nuo Mäntyrannan saavutukset tulivat maailmalla, jonka suuruutta hän Lapin kairojen kasvattina saattoi ensialkuun vain ihmetellä.

***

Kun historioitsijat ovat paneutuneet tarkemmin suomalaisiin urheilusankareihin, niin he ovat huomanneet heille yhteisen nimittäjän: he ovat olleet tavallisia suomalaisia – tavallisia sankareita.

Mutta jotakin tähän on kuitenkin lisättävä, muutoin eivät heidän saavutuksensa täysin avaudu. Heissä on täytynyt olla jotakin erilaista, joitakin erityispiirteitä, jotka kohdalleen osuneina ovat tuottaneet suomalaisen urheilun historiaa.

Esimerkkinä tähän käy Veikko Hakulinen. Hän oli suurin suomalainen urheilusankari koko 1950-luvun: kolminkertainen olympiavoittaja ja maailmanmestari. Muistammehan me vielä hänen voittoaikansakin 50 km:llä Oslon talvikisoissa -52: 3.33.33!

Hakulinen on kertonut, että latu mutkitteli Holmenkollenilla ja havunoksat kävivät kasvoihin, kun niitä ei oltu saanut poistaa luonnonsuojelualueella. Ja entä mitä suuhun pantiin kolmen ja puolen tunnin aikana? Mustikkasoppaa ja kahvihörpyt.

Millä tavoin Hakulinen erosi sitten muista suomalaisurheilijoista, mitkä olivat hänen erityispiirteensä? Aikakirjat kertovat, että hän oli luontainen urheilija. Hän saattoi nuoruudessaan siirtyä lajista kuin lajista toiseen. Hän harrasti hiihdon ohella jalkapalloa, suunnistusta, soutua, uintia ja joitakin yleisurheilunkin lajeja.

Hakulisenkin kohdalla on huomattava, että hänkin hankki peruskunnon raavaalla työllä, metsätöillä. Myöhemmin hän toimi Yhtyneitten metsäteknikkona.

Ja vielä hänen itsensä sanomana: ”Jollei käy jonkinlaisella lenkillä joka päivä, elimistö kyllä huomauttaa asiasta”.

Menestyksekkään urheilu-uransa loppuvaiheessa Hakulinen punnitsee omaa elämäänsä ja kysyypä itseltään: ” Mitä minusta olisi tullut jos olisinkin käyttänyt energiani opiskeluun ja itseni kehittämiseen?”

Tuolla toteamuksellaan Hakulinen suhteuttaa hienosti urheilun muuhun elämään. Ehkä näin tämänkin päivän urheilijat saattavat itseltään kysyä. Elämäänsä kun ei voi etukäteen kirjoittaa.

Hakulisen syntyjuuret olivat Karjalassa, mutta hän oli luonteeltaan enemmän juro kuin vilkas. Mutta kyllä hänestäkin huumorin tynkää löytyi. Erään viidenkympin hiihdon jälkeen hän oli maalissa sanonut: ”Kaaduin kerran ja kusin kaks”.

Veikko Hakulinenkin on saanut patsaansa. Se on Valkeakoskella. Mestari itse vaatimattomana miehenä oli kuitenkin vastustanut hanketta.

***

Kun tässä on tullut mainittua suomalaisten suurhiihtäjien ammatillisista taustoista, niin mainitaan vielä suonenjokelaisyntyinen Kalle Jalkanen. Hän tituleerasi itseään yksiselitteisesti työmieheksi. Garmisch-Partenkirchenin talvikisoissa vuonna 1936 hän tekikin työmiehen urakan jopa ylitöineen, kun hiihdettiin miestin 4 x 10 km:n viestiä.

Jalkanen oli Suomen joukkueen ankkurina, ja hän johti niukasti kilpailua ennen kuin alamäen myötäleessä hänen tekohampaansa luiskahtivat sylkäistessä hankeen. Mies ei kuitenkaan jättänyt työmiehen tilillä hankittuja hampaitaan, kääntyi takaisin ja haki ne. Norja oli samalla hetkellä päässyt ohitse, mutta Kalle otti karkulaisen kiinni, ohitti ja toi Suomen olympiavoittajana maaliin! Että sellainen työmiehen päivä!

Ja sellaisia suuret hiihtosankarimme – niin tavallisia ja niin erikoislaatuisia!