Neuvoton ihminen

Niin kauan kuin ihminen on tallannut omalla planeetallaan, on hän pyrkinyt selittämään elämäänsä  ja sen tarkoitusta.

Luomakunnasta ihminen on sen ainoa osa, joka tähän pystyy ajattelunsa kautta. Muut ”eläimet”

kuten esim. linnut eivät tähän kykene, vaikka ne vaistojensa varassa älykkäästi  näyttävätkin elävän.

Ihmisen edeltäjän, simpanssin, on havaittu  kokevan surua, jos sen läheisistä lajitovereista on

jokin kuollut. Tässä katsannossa tulevat mieleen myös koirien ja delfiinien maailmat.

Mutta isoimpia kysymyksiä, mitä ihmisen itsensä edessä on ollut, on ollut sen oma elämä. Tähän liittyviä kysymyksiä ovat filosofit  pohtineet ja selittäneet vuosisatojen ajan, kuten myös erilaiset maailmankatsomukset ja uskonnot.

Joitakin vuosia  sitten Suomen suurin sanomalehti Helsingin Sanomat oli omistanut  kuukausiliitteensä  näiden kysymysten pohtimiselle. Tuossa lehden numerossa oli juttu, jossa ryhmä peruskoulun oppilaita oli lähettänyt joukolle tunnettuja suomalaisia kysymyksen: mikä

heidän  mielestään on elämän tarkoitus?

Vastaukset olivat moninaisia ja kuvastivat tämän päivän ihmisen ajattelua omakohtaisesta  ja perheen hyvinvoinnista, opiskelusta, ystävyyssuhteista, lähimmäisen auttamisesta ja työssä onnistumisesta.

Vastausten joukossa oli kuitenkin yksi poikkeava muista. Äskettäin  80-vuotissyntymäpäiväänsä viettänyt kirjailija Hannu Salama  vastasi näille oppilaille: - Voi hyvät lapset, minä en tiedä mikä on elämän tarkoitus.

Mitäpä tästä pitäisi äkkipäätään ajatella? Pitäisikö vastaus nähdä siten, että tämän päivän maailmasta  on entistä vaikeampaa löytää elämän tarkoitusta,  kun ihminen itse tappaa, alistaa  ja käy säälimätöntä sotaa toisiansa kohtaan. Eihän se voi olla  elämän tarkoitus – vai voiko?

Ja jos elämällä on tarkoitus, olemmeko sen kadottaneet? Vaikka teknisessä kehityksessä ihminen on saavuttanut uskomattoman paljon, niin emme kuitenkaan pysty hallitsemaan itseämme ihmiskuntana, niin kuin uutiset päivittäin kertovat.

Suhteessaan toisiinsa ihminen on neuvoton. Ihminen on siten heikko, vaikka sillä on suunnaton määrä voimaa: pommejakin pommien perään.

Ihmisen neuvottomuus näkyy avuttomuutena ratkaista oman maailmansa ongelmia. Eläinten maailmassa heikommat karsiutuvat omien luonnonlainalaisuuksiensa kautta, mutta ihmisellä on säilymiseensä apuna äly ja inhimillisyyden puoli, jotka eläimiltä puuttuvat. Ihminen on siten edennyt  kehityksessään ylivertaiseen asemaan, mutta sen vastuu ympäristöstään on samassa suhteessa kasvanut.

Luonto ei tarvitse ihmistä – planeettamme kyllä elää omalla tavallaan – mutta ihminen tarvitsee luontoa ollakseen elossa ja lisääntyäkseen. Tämä olisi hyvä muistaa – ja sanoa se myös Yhdysvaltain tulevalle presidentille Donald Trumpille,  joka ainakin vaalipuheissaan uhosi, että Yhdysvallat jättäytyy pois Pariisin maailmanlaajuisesta ilmastosopimuksesta: jättäytyy vastuusta, joka jää muiden kannettavaksi.

                                                     ***

Ihminen ajattelevana olentona pystyy erittelemään elämäänsä ja huomaamaan, että siihen kuuluu hyvyys, joka on sittenkin ihmiskuntaa kannattavin voima.

Hyvyyden käsite on kuitenkin meille tämänkin päivän ihmisille jollakin tavoin hataran tuntuinen, epätarkka – mitä se hyvyys on todellisuudessa ja mistä se kumpuaa?  Ja onko arvosisällöltään  erilaista hyvyyttä..?

Antiikin aika, joka on jäänyt historiaan suurten ajattelijoiden (Sokrates, Platon...) aikakautena, antaa vieläkin  näihin kysymyksiin ”yleispätevän” vastauksen: hyvyys on sivistyksen yksi osa kolmesta ja ne kaksi muuta ovat totuus ja kauneus.

Noin on ajateltu jo ennen ajanlaskumme alkua, jolloin sen ajan ihmistä alettiin ohjailemaan sivistyksen poluille: hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Ja taitaapa olla ohjailemiseen  tarvetta vieläkin. 

Hyvyys kuuluu ihmisarvoon, ja ihmisarvo on ihmisoikeuksien perusta. Tästä on olemassa Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) julistus vuodelta 1948. Siinä sanotaan: ”Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

Juhlallisen julistuksen kääntöpuoli on kuitenkin se, että ihmisoikeuksia poljetaan eri puolilla maailmaa  – Suomessakin, jossa kuluneen syksyn aikana ovat eräät väkivaltaiset äärijärjestöt nostaneet päätään.

Mutta juuri näiden tapahtumien yhteydessä  onkin ehkä voinut löytää yhden vastauksen elämän tarkoitukseen: se ei voi olla väkivalta eikä toisen alistaminen – se voi olla ihmisten yhdessä toimiminen elämän puolesta.

RISTO HIRVONEN