Mitä Rion jälkeen?

Mitä Rion jälkeen?

Ilman mitalitavoitetta Rioon lähtenyt Suomen olympiajoukkue saavutti loppujen lopuksi yhden ainokaisen mitalin; pronssisen, jonka toi nyrkkeilijä Mira Potkonen. Enempään eivät edellytyksemme riittäneet.
Saavutustamme on pidetty huippu-urheilumme romahduksena, ja sitähän se oli. Jos halutaan hieman kaunistella, niin silloin voidaan tietysti sanoa, että kohta 100-vuotias Suomi on yhäkin pieni maa ja huipulla on kilpailu entistä kovempaa. Mutta eihän tällä katsannolla päästä eteenpäin. Jotakin enempää tarvitaan.
Mitä tuo enemmän on?
Jos Rion  suorituksiamme arvioimme tuoreeltaan, niin niistä nousee ainakin yksi seikka esiin: me tarvitsemme nuoruutta, tahtoa ja tunnetta. Mira Potkonen ja painija Petra Olli näyttivät jo tälle tielle hyvää esimerkkiä. Me tarvitsemme myös parempaa tukea urheiluseuroillemme, sillä vaikka meillä on jo Urheiluakatemiamme ja Urheilukoulumme, niin urheiluseura on kuitenkin se ensimmäinen porras, jota huippu-urheilukin tarvitsee.
Rion jälkeen on monille kysymyksille nyt tilaa. Niin on ollut ennen ja niin  tulee aina olemaan.
                                                  ***
 Rion kisat oli iso koko maailmaa koskettava tapahtuma, joka samalla jätti kysymyksiä myös  olympialiikkeen tulevaisuuteen.
Suomen Olympiakomitean puheenjohtaja Risto Nieminen sanoi radiohaastattelussa jo ennen kisoja, että taloudelliset arvot ovat urheilussa räjähtäneet käsiin parin vuosikymmenen aikana. Samana aikana  huippu-urheilun hallinto on jäänyt 1970-luvulle.
Lauri Tarasti, Suomen välitysmies doping-kysymyksissä, on puolestaan sanonut, että  dopingista on tullut ikävä piirre huippu-urheiluun.
Kun asiat on sanottu jo näin suoraan, niin olympialiikkeen on todellakin syytä herätä todellisuuteen.
Doping on ollut tämän vuoden järistys. Sen uskottiin jo vähin erin olleen väistymässä, mutta  vilpillinen ja urheilun omien sääntöjen vastainen käytäntö onkin ollut jopa urheilujärjestöjen sekä valtioelinten itsensä suojeluksessa!
                                                  ***
Kysymys nyt Rion jälkeen kuuluukin: miten olympialiike lähtee tästä eteenpäin?  Miten se suhteuttaa roolinsa valtioiden  väliseen kanssakäymiseen muutoinkin kuin kilpailuttamalla niitä kisaisännyyksistä pilviä hipovilla rahasummilla.
Suomalainen tutkija Kalevi Heinilä kirjoitti jo 70-luvulla, että huippu-urheilu on ajautunut omaan asevarusteluunsa, koska sillä on jo niin suuri vaikutusvalta maailmassa.
Nyt paljastunut maailman laajuinen dopingkierre on tuota Heinilän esiintuomaa asevarustelua.
Valtioiden sotkeutuminen dopingiin kertoo myös sen, että urheilu on osa politiikkaa  niin kansainvälisellä kuin kansallisellakin tasolla. Vielä 80-luvulla tämä väite haluttiin kumota: elettiin silloin vielä urheilun omassa pyhässä maailmassa, eikä Risto Niemisen tapaisia puheita silloin kuultu.
Urheilu on syvimmiltään hieno ajatus ja aate, ja Riossakin ne tulivat esiin  urheilevan nuorison värikkäinä ja tunteikkaina esiintymisinä. Mutta kuitenkaan kaikki kisoihin halunneet urheilijat eivät saaneet lupaa osallistumiseen. Siinä heidän ja Rion välissä oli tuo tämän hetken syvä railo: vilppi ja doping.
                                                  ***
Doping on iso kysymys, mutta kukkii se huumorinkukka sielläkin.  Jorma Kinnunen sanoo kirjassaan, että aina tulee olemaan urheilijoita, jotka menestyäkseen syövät vaikka kissanpaskan. Eli dopingista tuskin päästään milloinkaan kokonaan pois. Sen kitkeminen on taas toinen ja se tärkein asia, jonka päällä istuu Kansainvälinen Olympiakomitea  KOK. Sari Essayah (kd.) uutena KOK:n  suomalaisjäsenenä on ainakin alkupuheissaan vaatinut olympialiikkeeltä jämäkämpää  suhtautumista dopingiin sekä läpinäkyvyyttä sen omiin  päätöksiin ja rahankäyttöön.
Nevalan Paulista, toisesta velikullastamme, on myös jäänyt elämään huumorinkukkanen.  Kinnunen ja Nevala olivat olleet yhdessä jänismetsällä, kun Paulin koira oli alkanut hyppiä yläpystyä, ja päästyään irti talutusnuorasta oli ollut viivana jänisten perässä.   Silloin Jorma oli kysäissyt Paulilta, et kai vain sinä antanut sille niitä ”ryssännappeja”, johon Pauli: annoinhan minä maistiaiset ja näitkö miten se lähti ja miten sen karva kiilsi...
Suomennettuna: niin kuin muistamme, Itä-Euroopan suunnasta alkoi 70-luvulla tulla Suomenkin urheilupiireihin kasvuhormoneja, eivätkä ne silloin vielä olleet kiellettyjen listalla.
Jos koira juoksee hormoninapin saatuaan kovempaa kuin milloinkaan ennen, niin kai se sama pätee ihmiseenkin – miten sitten lie sen kiiltävän karvan laita.

Risto Hirvonen