Missä paikkasi TUL?

Risto Hirvonen

Suomen Työväen Urheiluliitto (TUL) ei vielä keväällisessä liittokokouksessaan Kemissä tehnyt päätöstä liittymisestään ensi askeleitaan ottavaan Valoon – tuohon lajiliittojen uuteen kattojärjestöön.

TUL haluaa vielä nähdä, minkälaista valoa Valo tulee näyttämään eteenpäin. Samantapaista epätietoisuutta on joissakin muissakin liitoissa, sillä lajiliitot edustavat erilaista ja erikokoista joukkoa.

Muutoinkin suomalainen urheiluelämä poreilee muutosta, tai ainakin hakee sitä, joten kaikkinaisilla päätöksillä on nyt syksyn tullessa merkitystä.

TUL on omanlaisensa urheiluliitto Suomessa – on sitä ollut siitä lähtien kun se Suomen historian kuohuissa 1919 perustettiin nimensä mukaisesti työväen urheiluliitoksi. Perustajina olivat työväestöä, sen ajan duunareita, edustaneet urheiluseurat.

TUL:lla oli mahtava jalanjälki suomalaisessa urheilussa aina 90-luvulle saakka: Tapio Rautavaarasta Reima Saloseen sekä Kelpo Gröndahlista Eero Tapioon. Tuossa tulikin jo   kaksi olympiavoittajan nimeä sanottuna yleisurheilun ja painin puolelta. Ja muita  olympiamitalisteja ja maailmanmestareita löytyy hyvä joukko.

TUL ei kuitenkaan ole enää yhtä voimallinen urheiluliitto kuin ennen: siihen ovat omat ”historialliset syynsä”. Siinä vaiheessa kun SVUL – toinen mahtavista mahtavin – laittoi lapun luukulle ja  päätti toimintansa taloudellisiin vaikeuksiin, niin TUL suuntautui huippu-urheilusta  kuntoliikunnan puolelle sekä lasten ja nuorten liikuntaan. Tästä oli ikään kuin sovittu, kun  Suomen Liikunta ja Urheilu järjestäytyi SVUL:n jälkeen uutena  keskusjärjestönä.

                                            ***

Kun katselee TUL:n keväällisen liittokokouksen päätöksiä, niin edelleenkin liiton painopistealueet ovat: 1. Lasten ja nuorten liikunta, 2. Terveyttä edistävä liikunta 3. Amatöörikilpaurheilu.

Tuo kolmantena mainittu amatööriurheilu on terminä tänä päivänä jotenkin jopa  hauska – sen on jo  melkein unohtanut sanastosta.

TUL tekee näin liittona arvokasta työtä lasten ja nuorten sekä terveysliikunnan eteen, mutta eittämättä nousee mieleen myös kysymys, eikö TUL:n pitäisi ottaa amatööriurheilussakin pitemmälle meneviä tavoitteita; viedä niitä kilpailulliseen ja erityisesti valmennukselliseen suuntaan. Tämä nostaisi TUL:n uskottavuutta urheiluliittona, sillä Suomen kansa on vieläkin urheiluhullua kansaa, jolle loppupeleissä kelpaavat vain menestykset kansainvälisillä arvokisamarkkinoilla.

Tässä tulee mieleen sanoa myös toinen asia: Huippu-urheilun muutosryhmä haluaa liitot  puhaltamaan yhteen hiileen niin että hehku näkyy kauaksi. Mutta me  tarvitsemme kuitenkin myös liittojen ja lajien keskinäistä kilvoittelua ja kilpailua. Senhän kokemuskin osoittaa: kun SVUL ja TUL kävivät aikoinaan kovaakin keskinäistä kisaa, molemmilla oli tästä syystä myös  iskua takanaan; oli omat  kilpailuohjelmat ja omat valmennusjärjestelmät, jotka tuottivat urheilijoita joka lähtöön niin kuin muistetaan.

Enpä voi olla sanomatta: TUL:llä olisi nyt uuden iskun paikka lähteä kehittämään omaa kilpaurheiluaan vielä amatööripohjalta eteenpäin – vaikkapa valikoiden jokunen laji alkuun resurssien mukaan.

Urheilussakin tarvitaan tiettyä  itsekkyyttä: jos TUL haluaa reivata purjeitaan, hakea uusia  haasteita ja omaa näkyvyyttään, niin se on sitä itsekkyyttä. Mutta kenen etu se on?

Se on Suomen urheilun etu!

Tapio Rautavaara - Juokse sinä humma