Minne vuosi 2017 vie?

Minne vuosi 2017 vie?

Muutosten virta meitä vie. Näinkö on ajateltava uudesta vuodesta 2017?

No, muutosta tapahtuu hetkenä aina ja kaikkialla. Mutta voimmeko toiveillamme tai tavoitteillamme muutokseen vaikuttaa? Ehkä tai emme – senhän näkee!

Tässä  jäljempänä ”sananrieskaa” vuoden 2017 alkupaloiksi.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille näillä KuHi:n kotisivuilla ja tällä palstalla käyneille!

                                               *

MITÄ VASTAISIMME?

Me – minä ja sinä ja hän myös

mustia ja valkoisia olemme.

Ja ruokamme teemme erilailla

ja toisenlailla rukoilemme.

Ja kuitenkin taivaanpiirin tähtien alla

niin samanlaisia että itkumme ja

naurumme yhdessä kaikkien muiden.

Jos hän ulkopuoleltansa erilainen

musta tai valkoinen

maastamme omastamme

turvaa hakemaan tullut on –

ja jos hän, tuo alta vainon paennut,

vastaamme astuu ja kysyy ”Mistä sinä

unelmoit, mistä onnellisempi olisit”,

niin mitä hänelle sodan lapselle 

vastaisimme, mitä kertoisimme?

                      *

AATTEET TULKAA!

Aatteet kansamme kohtaloa vieneet
vuosien myös niiden myllerrysten,

kun toisiimme kävimme.

Ymmärrän; aatteet ne toisiinsa kävivät.

Mutta miksi näköalat nyt kadonneet;

emme rantoja näe joille joskus nousseet

ja juhannuskeinun korkealle heilauttaneet?

Meillä valtio tää omamme,

mutta entä kansamme tunto -

entä maailman tunto?

Palveleeko valtio vai määrää,

kansanko tulee ottaa vastaan?

Oi te aatteet suuret, jotka meillä olleet ovat.

Oi tulkaa, avatkaa silmämme

      näkemään osamme oma ja

          puhaltakaa puhurit

              jotta keinumme kävisi taas korkealle!

                       *

 LUMEN UNI

Maa valkoisena vaippana, vaippana vaan.

Niin kirkasta, kirkasta, sokaisee.

Lähdenkö hiihtämään, lähtisinkö?

Hiihtäisin pilviin, ylemmäksikin -

ja näkisinkö, näkisinkö

taivaan maan ja enkelten kuoron laulavan.

Mutta maa ei siellä lumen alla olla voi -

siksi jään, lumen unessa kesän nään.

                     *

LUMO

Niin metsä tänään kaunis on,

kaunis kuin milloinkaan kun

aamun säteet auringon

käyvät harsoihin yön kostuttamiin.

Silmiäin mä ripsutan kun seitit punotut

kasvojani hipsuvat.

Mutta näen kun katson tarkemmin,

et seitteihin noihin punottuihin jäänyt kiinni moni,

kuollut niin kuin saalistaja oli tarkoittanutkin.

Ja nuo pyydystetyt saalistajan ruokaa enää on.

Mutta tänne kun äsken katsastin,

harsometsä mun lumosi.

                   *

MINUN MERKURIUS

Tätä olen halunnut,

tänne meren rannalle rajattomalle;

tuntea kun tuuli huuhtelee kasvojani

ja nähdä meren taakse Merkuriukseen.

Olisin voinut valita kohteeni toisinkin,

lähempää Merkuriusta.

Silloin olisin matkustanut Pariisiin,

niin juuri Pariisiin.

En Lontooseen, tuohon raskaasti hengittävään

kaupunkiin, jota maapallo joutuu kannattelemaan.

En Berliinkään, josta lankeava varjo on

hengitystä raskaampi.

Ehkä Rooman olisin voinut valita,

sillä se on jostakin syystä,

ehkä ajan armosta, saanut syntinsä anteeksi.

Mutta Pariisi, oi Pariisini minun!

Vapauta minut kahleistani niin kuin meri ja Merkurius.

Istun katukahvilassasi ja sinä olet täällä.

Mutta olenko minä tässä päivässä tai jos olen,

olen toisessa ajassa.

On vielä eräs asia: haluan löytää täältä itseni;

tuntea ilman kevyen käyvän kasvoihini

kuin merituulen hengityksen

ja nähdä hetkenä samana vielä Merkuriuksen taivaan.

Huomaan nyt kadullasi ihmisvilinässä keinuvassa

nuoren parin suutelevan toisiansa.

Heidän rakkauden osoituksensa näen.

Näinkö tunnen,

näinkö elämä asettaa tarkoituksensa:

tuon hetken rakkauden lyhyen kiitävän?

Astun nyt katukahvilastasi seurastasi sinun

ja huomaan olevani kotikaupungissani.

Vastaan astuu naapuri ja kysyy:

Oletteko ollut jossakin,

tullut jostakin, olette sen näköinen?

Anteeksi mutta millä tavoin ”sen näköinen?”

En osaa sanoa, mutta jollakin tavoin

poissaolevana tältä kadultamme.

Olette oikeassa: minun oli palattava Merkuriuksesta.

                         *

ENNEN HUOMISTA

Ravintolassa, kansankapakan yhdessä sen

kabineteista istunut on miesjoukko jo päivän,

toistakin.

- Tuokaa juomaa, hoikkaavat he tarjoilijalle

huoneistansa savuisista.

- Tuokaa lisää juomaa, jatkavat he hoilaamista.

Ja tarjoilijat tuovat juomaa juovuttavaa.

- Laittakaa ne levynne soimaan,

ne puhkikuluneet ja mitäänsanomattomat.

- Ja menkää, tämän pyydämme, kadulle tietylle,

sen kulmille, ja tuokaa naiset meille ennen

aamua valkenevaa.

Kaksi tarjoilijaa kysyy toisiltansa: mikä on mennyt

noihin miehiin nuoriin, miehiin suruhahmoisiin?

Ja kolmas tulee paikalle ja sanoo:

- Tiedän vain, minkä kaupungilla juuri kuulin:

Huomenna heidät haetaan maahan toiseen,

sen taistelurintaman etujoukkoihin harvenneisiin.

                         *

AAVEET VAELTAA

Kuuletko tuon kalinan...

askelten laahustavien jonoissa harmaissa

joiden päätä ei näy.

Kuuletko tuon kalinan...

kahleissa jälkiä veren tahriintuneen -

tyhjyyden ääni suuri niin.

Kuuletko tuon kalinan...

niin hämärä on maa tämä

niin ruma ja rujo että unhoon jäädä saa.

Vaan kuuletko tuon kalinan...

se kuuluu yhä vaan, askeleet nuo vaeltavat

tuntemattomina samanlaisina.

Kuuletko tuon kalinan...

heistä kauppaa käydään -

myydään, ostetaan

kolikot verestä tahriintuneet vaihdetaan.

Kuuletko tuon kalinan...

kaleerilaivat tulleet, niihin lastataan.

Heidät ketjuin rautaisiin yhteen sidotaan;

juormut kaulallansa heidän näethän?

Oi tummat verhot näyttämöltä jo viekää,

kantakaa kauas pois.

Vaan yhäkö tuolla aaveet vaeltaa,

ne takaa verhojen kurkistaa.

Ihmiskauppaa yhä käydään,

nyt toisin vaan!

Oi ihminen

tartu rakkauteesi,

se apuun huutaa!

                 *

SE SUURI KOSMISUUS...

Älä luettele etäisyyksiä,

älä välimatkoja.

Niistä en ymmärrä lain.

Mutta jos kerrot että Maa on valovuosien

takaa katsottuna hiekanjyvän kokoinen

- tai jos täältä omaltamme löydämme

kaukoputkeemme

uuden kiertolaisen, vielä pienemmän

hiekanjyvän kokoisen,

niin minä ymmärrän kaiken!

Vaan jos putkeemme ilmestyy

hiekanjyvä, josta meille vilkutetaan:

”Elämässä täälläkin touhutaan”

niin toki ymmärrystä tarvitsemme enemmän,

emmekä ystävällisyyttämme saa unohtaa.

Sen sähköposti hoitaa:

Hei naapurit uudet tulkaa kylässä käymään!

                         *

SIINÄ KAUPUNGISSA

Saavuin kaupunkiin jossa kerrottiin;

puutarhurin toimi lakkautettu oli juuri.

Mistä nyt kukat ystävällein?

Silloin minulle sanottiin: mene rannalle rajattomalle,

poimi sieltä ystävällesi.

Menin rannalle rajattomalle, mutta löytänyt en kuin kukan

yhden yksinäisen, ainoan ja sinisilmäisen.

Kysyin missä muut,

ja kukka tuo yksinäinen ja sinisilmäinen vei

minut rantarakennukselle kauemmalle.

Kun oven aukaisin, näin kukat kaikki kauniit

kokoustansa pitämässä.

Nousi kukka, nousi toinenkin kultakutri puhumaan

tehtävästään kaupunkinsa kauneuden eteen oman.

Mutta nyt vaatimus oli heillä tähän:

puutarhurimme voitava on keskuuteemme palata!

- Ja tahtomme on niin luja, että vaikka taistoon

valmiit oomme sen eteen sitein syvin, sanoi

Neilikka-neito, saaden taputukset muilta kauan kestävät.

Niin tapahtui sinä päivänä siinä kapungissa.

                       *

KULLEROIDEN TANSSI

Runo. kaulassansa kirjavainen huivi,

kävi vierahilla luonani.

Runo kysyi olinko käynyt joella

metsän toisella puolella.

Vastasin etten ole menoiltani ehtinyt.

- Mene ja näet Kulleroiden kukkakedon

ja näet vielä muutakin, Runo sanoi.

Menin seuraavana päivänä metsän taakse joelle

ja näin Kullerot kultapäiset kedollansa kaunihilla.

Mutta mitä vielä näin siitä hämmästynyt olin.

Näin Kullerot kultapäiset tanssin pyörtehissä.

Ja vauhdissa hurjassa kuului tahti:

hei hoppel-poppel tämä on tanssin mahti!

Kuulin vielä, kun eräs tanssipareista pyörähti lähelleni,

kuinka he kuiskivat keskenänsä:

- Niin on hauskaa tämä niin.

Oikein se Runo

käydessänsä meille sanoa osasi:

Tanssia te taidatte

     ja iloita itsestänne

        jos vain niin tahdotte!

                  *

HÄN UNEKSUU

Kasvonsa hänen vuosisataiset,

lujat ja pyhät.

Mutta hän vielä enemmän;

hän kaukaa katsoo ja kauaksi näkee

hänen henkensä kaipuuta uneksuu.

Hänelle tultu on sanomaan:

tule, lähde luoksemme pois.

Hän kerran lähtenyt ja kauaksi tullut

ja hänelle sanottu: tuo sinun tietää

ja sanoa sanat samat kuin meilläkin on.

Mutta ajatella hän ei voi sanoilla uusilla

tuntemattomilla niin kuin vain omillansa;

ne hänelle kototupaset takaisin tuovat,

niin hyvä siellä

vuorilla ylhäällä taivaiden lähellä.

Noin hän ajattelee ja hänen henkensä

kaipuu henkiä muita: kalojen meren ja

metsän eläinten kuin kevään

kukkaisten niin kuin niilläkin henki on.

Hän surullinenko on?

Ehkä niin, mutta kun hän päänsä nostaa,

hän kauaksi näkee.

Oi hänen henkiensä kuolla ei saa -

hän niistä uneksuu!

                      *

SUN LUONAS OON

Sun luonas oon.

Olen tullut kautta järvien sinertäväin

ja vuorten kukkulain.

Ne hoputtivat mua eteenpäin matkallain.

Mutta nyt luonas oon.

Sun kasvos ja kutris mun mielessäin

näen nyt edessäin.

Silmäs hämillään

hyväilevät mun poskiain.

Sua katselen puuhailuas

ja katsettais kultaistas.

Sanot ohimennen; ”Katso, huoneeni hella on uus.”

Enkä minä muuta voi kuin sanoa vain;

se kaunis on silmissäin”.

Vain sinä ja minä, tämä huone ja hella lämmin.

Olet siinä vierelläin,

sinun kasvot kasvoissain

ja metsäin hymy ympärilläimme

verhoo meidät yöhön aamuun armaiseen.

Puhumme hiljaa, kuiskien

häiritsemättä tähtiä taivaiden

jotka kokoontuneet ovat ikkunaamme.

RISTO HIRVONEN