Mikä urheilun oma osa?

Risto Hirvonen

Isot ovat isoja ja yhä isompia.

Muuhun päätelmään ei voi tulla, kun ajattelemme urheilun arvokisoja. Niiden yhteydessä puhutaan nyt  Venäjällä vuonna 2018 järjestettävistä jalkapallon MM-kisoista, joiden tämän hetkinen kustannusarvio on 30 miljardia euroa – aivan oikein ei miljoonia vaan miljardeja...

Niillä rakennetaan kisoja varten yksi uusi kaupunkikin, uusia rautateitä ja uusia areenapyhättöjä, joissa pelit pelataan. Ottelut käydään 11 kaupungissa, joten kisat ovat isot. On on!

Pyörittääkö jalkapallo jo muutakin maailmaa, vai muu maailma jalkapalloa – kas siinä kysymys sille, joka tahtoo tätä pohtia!

                                                 ***

On kisoja, jotka ovat jääneet hieman pimentoon historian lehdille; putkahtelevat sieltä esiin jos on tarvetta niihin palata.

Mutta on myös kisoja, jotka ovat jääneet mieliimme elämään. Silloin niissä on ollut jokin erityinen piirre, jokin erikoinen tapahtuma tai jokin erityinen tunnelma, johon haluttaisiin vieläkin palata.

Tällaisiin mieleenjääneisiin tapahtumiin kuuluvat meidän omat kisamme, meidän Helsingin olympialaisemme, vuonna 1952.

Helsingin kisat sijoittuivat ajankohtaan, jolloin toisen maailmansodan kurimuksesta oli päästy ja alettu rakentaa uutta elämää. Tähän oli tartuttu kaikkialla maailmalla. Ei enää maailmansotia!

Juuri tämä toiveikkuus synnytti tuolloin Helsingin hengen, jota vieläkin muistellaan.

Se juuri – tuo tunnelma – oli kisojen päällimmäisin puoli. Sitä eivät olleet huippuhienot ulkoiset kisakehykset, joiden rakentamiseen ei Helsingillä ollut varojakaan laittaa.

                                                ***

Kun ajattelemme tätä päivää ja noita 63 vuoden takaisia Helsingin kisoja, niin niiden yhteys näyttäytyy jotenkin kuin maailma olisi pyörähtänyt toisin päin.

Mihin on näiden vuosien aikana kadonnut Helsingin henki ja siihen kuulunut toiveikkuuden ilmapiiri?

Tätä voidaan tänään kysyä, jolloin Eurooppaa  varjostaa edelleen Ukrainan sota ja epäluottamus.

Eikö toisesta maailmansodasta opittukaan mitään, eikö toivosta ole pidettykään huolta?

Toinen kummallisuus näyttäytyy siinä, kun  ajattelemme urheilun omaa osaa maailman menossa. Mielellämme ajattelemme, että urheilu voisi olla oma tiensä kansakuntien yhteistyön kehittämiseen.

Mutta olemme olleet tässäkin asiassa puoliksi sokeita.

Kansainvälisestä huippu-urheilusta on tullut jo niin suuri tekijä, että se on alkanut elää omaa elämäänsä. KOK ja urheiluliitot määrittävät mitä kisakaupunkien pitää tehdä, mitä rakentaa ja minkä tasoisesti.

Pienempien kansakuntien, kuten Suomen,  mahdollisuudet olympiaisännyyteen ovat menneet, kun suuret käyvät keskinäistä kisaa miljarditarjouksillaan.

Kuitenkin maailmassa on asioita, jotka tarvitsevat toisenlaista huomiota. Urheilujärjestöjenkin olisi hyvä tunnistaa, mitä Euroopassa nyt hengitetään – mitä joudutaan hengittämään, kun Ukrainassa edelleen siviilejä surmataan ja urheilijoitakin heidän joukossaan.

Ja pahinta vielä: jos sota laajenee, se ulottuu silloin jo Euroopan sisälle.

Mitä urheilu voisi sitten tehdä?  Ei barrikaadeille, mutta jo kansainvälisen urheiluyhteisön mielipiteen ilmaiseminen rauhaan ja yhteistyöhön palaamiseksi olisi merkittävä teko. Onhan urheilu mitä suuremmassa määrin juuri kansainvälisyyttä.

Taitaa kuitenkin olla niin, että  lokeroituneessa  maailmassamme me näemme huonosti toisemme. Tässäkin asiassa.

Mutta olisiko sittenkin vielä yksi puoli asiassa; se että antaisimme urheilun arvoille kaiken tukemme ja  kaventaisimme maailman asevarustelun määrärahoja  urheilun suurkisojen rakentamiseen!

                                          ***

Helsingin kisoja ei suurella rahalla rakennettu, mutta niiden hengessä saatiin suuresti aikaan: saatiin toivoa tulevaisuuteen.

Nyt kaivattaisiin samanlaista toivoa vieläkin suuremmin.