Menneessä ajassa ja tässä päivässä....

Risto Hirvonen

Menneet, taakse jääneet ajat saattavat kiehtoa mieltä, vaikka ne omassa ajassaan  eivät ole sitä olleet. Eivät välttämättä.

En ole käynyt Venäjän Karjalassa, mutta tämän päivän kuvat ja kuvaukset sieltä kertovat jo tarpeeksi.

Venäjän Karjalasta löytää vielä Suomen runsaan puolen vuosisadan takaa. Tästä kontrastista löytyy myös meneisyyden kiehtovuus, jos siihen tekee mieli palata.

Karjalan kunnailla harmaita hirsirakennuksia tutkailemaan saapuvat suomalaiset löytävät vielä tapoja, miten hirsitalot olivat aikoinaan salvottu ja pystytetty – miten peltotilkut  kuokittu ja suuremmat sarat hevosella käännetty ja muokattu. Vanha vesikelkkakin saattaa aitan nurkalta vielä pilkottaa esiin.

Näin on Suomessakin eletty, mutta siitä on jo niin paljon aikaa, että nurempi väestö lukee siitä enää kirjoista.

Mutta Karjala avaa vielä oven tuohon aikaan tänäkin päivänä: niin pitkään on Karjala ollut pysähdyksissä sen jälkeen, kun sen varsinaiset asukkaat joutuivat sieltä lähtemään.

                                                         ***

Tietyssä maailmanhistorian vaiheessa kartalla oli suurvalta, jonka nimi oli Neuvostoliitto.  Ja oli pieni Suomi, jonka itsenäistymisestä oli ehtinyt kulua vasta verraten vähän aikaa.

Tuossa vaiheessa nämä  naapurit, iso ja pieni, törmäsivät toisiinsa niin että jälki oli rumaa puolin ja toisin.

Karjalasta paettiin karjoineen ja nyytteineen ”ison Suomen puolelle” evakkoon; paettiin vielä toisenkin kerran eikä sen jälkeen enää  takaisin palattu.

Tähän kohtaan on sanottava ja on sanottukin, että Suomi hoiti siirtolaisten  asuttamisen sangen hyvin, kun sitä verrataan tämän päivän pakolaisten siirtoihin maailmalla. Karjalan väestö pääsi juurtumaan uudelleen, nyt asutustiloilleen, vaikka se vaati monen kannon kääntämistä. Elämälle syntyi kuitenkin uutta tietä, mikä helpotti kaipuun ikävää entisille konnuille.

Suomi pystyi mallikkaasti hoitamaan tuossa ajassa kaksi isoa urakkaa: Karjalan väestön asuttamisen ja sotakorvausten toimittamisen sodan voittaneelle osapuolelle.

Tänä päivänä voimmekin kysyä, miksi emme nyt pysty hoitamaan sitä pahenevaa tilannetta, jossa puoli miljoonaa kansalaistamme on vailla työtä ja näköaloja – puoli miljoonaa on se lähes sama määrä ihmisiä kuin olivat Karjalan siirtolaiset tullessaan tänne ja antaessaan panoksensa maaseutumme kehittämiseen.

Onko meillä nyt 70 vuotta myöhemmin varaa pitää yhtä suurta työvoimareserviä?

                                                       ***

Pskovilla eli suomalaisittain tutummin Pihkovalla on kokonaan toisenlainen historia kuin Karjalalla.

Tuo Kuopion ystävyyskaupunki, jonka kanssa Kuopion kaupungilla oli vielä 90-luvulla verrattain vilkasta kanssakäymistä, sijaitsee Pietarin lounaisella suunnalla.

Keskinäinen yhteydenpito oli kuitenkin enemmän valtuuskuntien virallisia vierailuja ja paljon puheita kuin jotakin konkreettisempaa. Mutta ainahan matkailu avartaa!

Pskov on Venäjän vanhan ajan linnoituskaupunki vahvoine linnakkeineen ja vallihautoineen, joiden tehtävänä on ollut vastata, jos lännestä tai etelästä on tullut sotilaallista uhkaa. Ja nuo idän ja lännen välit ovat enemmän tai vähemmän vastakkain tänäkin päivänä. Ei maailma ole miksikään muuttunut.

Venäjä on laaja maa  ja laajoja ovat myös sen maaseudut. Tämän huomaa myös Pihkovan reissulla.

Se miksi Pihkova tuli tässä puheeksi, johtuu siitä, että yllemerkityllekin sattui kerran tulemaan tilaisuus vierailla tuossa vanhassa venäläisessä kaupungissa – tietysti erään valtuuskunan jäsenenä..!

Ja tavata Venäjän suuri runoilija Aleksandr Pushkin. Tavallaan kyllä.

Pushkinin kotimuseo sijaitsee seudulla, jonne on Pihkovasta jonkunmoinen matka. Pushkin oli syntynyt Moskovassa, mutta monien vaiheiden jälkeen  päätynyt Pihkovaan, jossa hänen hautansakin on.

Puskin-muistotalo muistuttaa vanhaa venäläistä kartanoa jyhkeine tammikujineen. Ja sitten tuossa talossa aukeaa ovi Pushkinin työhuoneeseen: korkeahko huone ja sen yhdellä sivustalla kirjoituspöytä ja siinä  korjattuja käsikirjoituksia levällään sekä mustepullo ja sulkakynä – ikään kuin Pushkin olisi pistäytynyt jonnekin ja tulisi pian takaisin.

Pushkinin  (1799-1837)  teoksissa liikutellaan isoja kysymyksiä, ja lukija tuntee ikään kuin leijuvansa niiden yllä ja katselevansa sieltä matoista maailmaa. Se on Pushkinin kieltä.

En tiedä, kävikö Pushkin koskaan Suomessa, mutta Kuopiossa ei ainakaan. Mutta Kuopiossa on Pushkinin patsas. Kyllä, ja komea onkin niin kuin Pushkin itsekin!

Kävi nimittäin niin, että kun ystävyyskaupunkien valtuuskunnat toivat lahjoja tullessaan, niin pihkovalaisilla oli yhden kerran patsas itse Pushkinista. Niin se körötteli tänne ja asetettiin Valkeisenlammen teatterin puoleen puistoon. Siellä se on.

Poiketkaamme toki patsaalle, ja ehkä voimme kuvitella  sen äärellä nuoren Pushkinin miettivän elämän koukeroita ja kohtaloita.

Pushkin kuoli jo 38-vuotiaana vuonna 1837 kaksintaistelussa. Siinä oli kyse rakkausdraamasta, tietää historia kertoa.

                                               ***

Tässä lopuksi itse Pushkinia runossa Elegia. Siinä tiivistyvät muutamiin lauseisiin  elämän jano ja kuoleman väistämättömyys. Näin:

”Oi ystävät, en kuolla sittenkään  nyt tahtoisi,

vaan jatkaa elämää

ja ajatella, jäädä kärsimään;

ja nauttia saan vielä minäkin,

kun huolten kuohunnasta kohoisin;

juopuisin kauneudesta uudelleen,

ja unten vuoksi vuotais kyyneleet,

ja kenties, kun jo hämyyn peittyy maa,

rakkaus vielä kerran leimahtaa.”