Mehumäen nousu

Risto Hirvonen

Hiihto on oma elämänsä. Tuo yllättävältä ehkä kuulostava  kuvitelma tuli mieleen saadessani latutarkkailijan tehtävän KuHi:n piirikunnallisissa Aaron  hiihdoissa Puijolla.

Minulla oli nyt mainio tilaisuus ajatella hiihtämistä hiihtäjien itsensä lailla – sitä mitä se on kun lähtömerkki on annettu ja latu eessä aukeana avautuu.

Kun olet ladun varrella, ihan sen vieressä, näet kisailijat aivan toisella tavalla kuin television ruudusta katsoen: näet että hiihtäminen on perimmältään omien mahdollisuuksien viemistä parhaaseen saavutukseen. Hiihtäjälle itselleen riittää se, jos on omasta mielestään onnistunut. Kaikki muu on sen päälle plussaa. Näin aattelin.

                                               ***

Asemapaikkani oli Mehumäki. Sinne latu nousee jyrkkää rinnettä ja jatkaa matkaa yhäti ylämäkeä Saunalenkille ennen kuin maali hiihtäjän silmissä häämöttää.

Mehumäki on ajan saatossa ottanut monelta hiihtäjältä mehut pois, mutta ovat sen laella hiihtäjät saaneet myös mustikkamehut suuhunsa. Mehumäessä kokee sen vaativuutensa vuoksi oman tunnelmansa; jo ennen hiihtäjän ilmestymistä mäen alta näkyviin kuuluu jo kun hänen palkeensa käyvät: happee, happee...

Minuun tekivät suurimman vaikutuksen 8-vuotiaiden sarjan  tytöt ja pojat.  Kahden kilometrin lenkillään hekin kipusivat tuon Mehumäen rasituksen ylös. Mutta millä tavoin he sen tekivät? Tekivät kuin jo tekijät. He näyttivät yhtä lailla valmiilta hiihtäjiltä, kuin tarkkailupisteeni myös ohittaneet Rissasen Jarmo, Pörstin Markus ja Leinosen Mika – päivän kovin kärki. Kaikilla katse eteenpäin, vain eteenpäin!

                                            ***

Olin nähnyt todellista kilpahiihtoa niin läheltä kuin vain voi. Kiitos siitä tehtävälleni. Kun katson seuraavan kerran hiihtoa televisiosta, ajattelen silloin Mehumäen nousua.

Ja vain näin läheltä voi huomata, että hiihto on yhtä kuin se missä hiihdetään: suomalaisessa maisemassa sen ylämäen nousuissa ja alamäen laskuissa, avarilla jääseljillä ja lumen valkeilla pelloilla.

Latu on hiihtäjälle myös aatosten antaja, kumppani mukana. Näin ovat monet sepitykset syntyneet – kuten tämäkin loru:

OMAT LADUT

Ma lapsena hiihtelin

hiihtelin niin

omia latujani vain.

Nuorena hiihtelin

hiihtelin niin

lapikkain suksissa kyytiä sai

omia latujani vain.

Kai sitten kilpailinkin

enkä omilla laduillani vain,

vaan palkintoa tavoittelin

hiihtokuninkaan korokkeelle ain.

Nyt hiihtelen

hiihtelen hiljaa vain;

sinne tänne, en enempää,

eikä tavoitteissain enää kruunut ja muut

vaan omat ladut taas mun.

Mutta tuollako, tuollako vuoreni valkea

eessäin häämöttää?

Siellä metsokukot kevään sointujaan virittää,

siellä lumivaipat puroina juoksevat pois

ja maa viheriöi lämmössä kesäiset päivät.

Sinne, sinne ma hiihdän;

matkani päähän sukseni jättää saan.