Matin lähteellä

Tässä kertomuksessa eletään sitä aikaa, kun Suomea vielä rakennettiin kovan työn ja koettelemusten kautta. Maaseutu  viljelystiloineen, torppareineen  ja mäkitupalaisineen oli isossa osassa  vielä 1900-luvun alkuvuosikymmenillä ennen kuin teollistuminen pääsi oikeasti vauhtiin. Sen jälkeinen Suomen taival on ollutkin teknisen eteenpäin menon aikakautta, sen vallankumousta, joka  jatkuu.

Suomi itsenäisenä valtiona täyttää ensi vuonna, vuonna 2017, 100 vuotta. On kai oikein sanoa juhlavuoden sankarille: Onneksi olkoon! 

                                                          ***

Matti tarjosi naapurilleen  hankoa ja haravaa, kun oli jo saanut seipään pystyyn ja laitettua sen alimpaan reikään tapin niin kuin kuului tehdä. Sitten  hän sipaisi puukolla seipään kärkeä ja sanoi: - Sen on hyvä olla terävä. Sen jälkeen  hänen naamansa herahti tuttuun virneeseen, kun  kehaisi saaneensa aamulla kolmikiloisen hellehauen. - Arvasin kuin arvasinkin  sen tulevan päivää paistattelemaan ja niin oli rysän perällä, heh, heh, heh…

Oltiin heinäniityllä Matin talkoissa. Itse Matti kierteli talkoolaisten pakeilla työvälineitä jaellen, ja missä hän liikkui, siellä  helähteli hänen naurunsa niin kuin olisi ollut seuralainen mukana.

Matti oli käynyt  hoikkaamassa  taloissa ja mökeissä, että jos on aikaa muilta kiireiltä, niin siellä meillä Mattilassa olisi heinätalkoot huomenissa.

Tietysti talkoisiin tultiin kenelle se sillä hetkellä sopi. Naapuria oli auteltu ja aviteltu siitä lähtien kun ensimmäiset torpat olivat ilmestyneet tälle seutukunnalle; juurtuneet tähän maahan, sen   kamaraan ja kannokkoon.  Ja nyt noilla alkuperäisillä torpparien tiloilla ja tiluksilla eleli perheitä, joita kutsuttiin pienviljelijöiksi. Torpat oli sitä ennen saatu lunastettua omaksi – silloin elettiin 1920-luvun toivoa antavaa aikaa.

Peltopalaset olivat aikojen saatossa saaneet lisää pinta-alaa. Metsää oli kaadettu ja kannot raivattu

peltotilkkujen tieltä; käyty kuokkaan ja auraan kiinni, ja se mitä maasta oli kangettu ylös, se näkyi vieläkin  peltojen ja niittyjen ympärillä harmaina kiviaitoina ja -röykkiöinä.

Noissa tuvissa nykyinen sukupolvi näytti viihtyvän:  tunnettiin ja koettiin, että kaikki se mikä heidän ympärillänsä näkyi, mitä oli olemassa, se oli heidän omaansa, heidän oman työnsä aikaansaannosta. Sen vuoksi he pysyivät tiloillaan, askaroivat  tuvissaan ja touhusivat tanhuavillaan niin että heidät kyllä  niiltä aina tavoitti.

Mutta aina silloin kun  naapuri pistäytyi tupaan asioillaan tai ilman asiaakin, häneltä kuulumiset oitis tiedusteltiin. Ja nyt kun Matti oli tullut kertomaan heinätalkoista, sitä tietoa oli jo vähän odoteltukin. Tuo talkookutsu antoi aiheen kylän väen kokoontumiseen ja asioista puhelemiseen; huomista ikään kuin jo kielenpäällä pyöriteltiin…

Ennen talkoolaisten tuloa Matti oli niittänyt heinälle varatun peltonsa sitten kun oli kalalta tullut hellehaukinensa. Hänet oli nähty niittokoneen pukilla keinumassa ja keikahtelemassa ruuna  Rikun vetäessä säksyttävää niittokonetta  pahkuraisella pellolla.

Ja nyt kun väki oli levittäytynyt niitokselle, auringon iltapäivän lämpö nostatteli tuoreen heinän haikuja ilmaan. Nuo täyden kesän väkevät väreilyt he tunsivat hengityksessään, ja mielialansa  heidän oli kevyt kun työ tuntui ikään kuin puoliksi yhteiseltä. Väki nosteli hangoilla heinää seipäille ja haravoi viimeisetkin rippeet kököiksi seipäitten  päille.

Matti kankesi  uusia seipäitä pystyyn ja haki katoksesta  lisää töiden sujuessa pellolla  joutuisan oloisesti. Jotkut olivat kuitenkin hetkeksi pysähtyneet; he katselivat poutapilvien lipumista taivaalla tai sitten  nojasivat haravoihinsa hikeä otsaltaan pyyhkien.  Oikeastaan jos näkymään olisi tahtonut pitemmäksi ajaksi pysähtyä, niin työ näytti  jopa hauskan puoleiselta kun heinäleppeet nousivat  eri rytmissä seipäille monipäisen joukon touhutessa kuin yhteistä kekoa kooten.

                                                           ***

Nyt oli tullut iltapäiväpalan aika.  Matti huuteli väkeä koolle talon pihapiiriin tulevan kärrytien varteen; loivaan notkelmaan, jossa  sijaitsi ikiaikainen lähde. Sen ympärille oli  rakennettu katos, jossa talon maidot, kermat ja voit säilytettiin.  Lähde antoi  kesän helteillä suojan ja sen maanpovesta pulppuavaa kirkkaan veden liikettä saattoi tulla katselemaan vaikkei janoa aina  tuntenutkaan.

Nytkin lähteen hengityksessä oli  viileää väreilyä, kun talkooväki kokoontui sen  suojaan auringon  alta. Levollisena väki  istuskeli kun oli löytänyt sopivat mättäät  allensa; söi päiväpalaa ja ryyppi kahvin korviketta – sitä  juomaa joka oli keitetty  sikurikasviksen juurista, ja jota varten Salme-emäntä kierätti kunkin luona noen mustaamaa rivallista pannua.

Matti oli luonteva keskustelija  niin kuin oli luonnikas hänen olemuksensakin. Vähän vakavampiinkin aiheisiinsa hän herutteli naurun makua mukaan. Oikeastaan  hänen puhetavassaan oli sitä jo ikään kuin valmiina höysteenä. Hän oli vantteran näköinen mies; ei pitkä varreltansa mutta jänteikäs kuin olisi  valmis painimaan karhun kanssa. Ja kun hän nauroi, hänen silmänsä siristyivät tuuheiden kulmakarvojen alla viiruiksi, suu sihahteli kuin lämmitetyt löylynkivet ja päälaella vahva tukka kuin harjana heilahteli.

Matti tunsi kyläläisensä ja kyläläiset tunsivat Matin. Tiedettiin ja tunnettiin keitä oltiin ja miten  oli tänne, tälle seudulle tultu, tänne juurruttu ja täällä tähän asti eletty. Se tiedettiin, se tunnettiin ja juuri se  oli  pidellyt kylää  yhdessä ja yhdisti kylän väkeä vieläkin, vaikka ajassa oli jo tultu  1900-luvun puolelle.

Matin ukki oli tullut tälle seudulle, tälle  vielä silloin perin vähälukuiselle  kylälle, ensimmäisten joukossa niinä 1800-luvun  puolenvälin  vuosina, jolloin kato  oli käynyt monilla pelloilla pitkin laajaa maakuntaa, ja  kulkutaudit niittäneet  mukaansa  ihmisviljaa. Vaimonsa ja kahden poikansa kanssa ukki oli tullut; saapunut matkojen takaa,  hakenut  kattoa perheensä  pään päälle. Ja tänne heidät oli vetänyt  kartano – ja  niin kuin  myöhemmin oli käynyt ilmi – suureksi onneksi myös kartanon alaisuuteen kuulunut kalkkiruukki.

Muutamat vaatenyytit mukanaan perhe oli saanut luvan jäädä talvikuukausien ajaksi  kartanon väentupaan: saanut  sieltä sijan yhdestä nurkkauksesta. Muissa nurkissa oli jo muita perheitä.

Mutta kevät  oli senkin talven jälkeen koittanut, ja oli valjennut myös päivä, jolloin ukki oli päässyt  ruukille kallion louhintaan ja kalkkikiven polttoon. Sen myötä perhe oli päässyt muuttamaan  mäkitupalaisten taloon ja sieltä saanut yhden huoneen omaan asumiseen – yhden mutta kuitenkin oman huoneen.

Mutta nälkäajat koettelivat yhäti; leipään  laitettiin petäjästä kuorittua nilaa, sotkettiin rukiin olkisilppua ja sammaleitakin  kerättiin ja kuivattiin. Perheen toinen pojista sairastui  ripuliin eikä siitä selvinnyt. Joitain muita mäkitupalaisten perheitä sairaudet verottivat vieläkin kovemmalla kädellä.

                                                             ***

- Entäs  miten se sinun ukkisi sai  sitten torpparipaikan, alkujansa tämän tässä jossa me nyt maistellaan emäntäsi tekemää päiväpalaa? kysäistiin talkooväen joukosta.

 - No…ukki oli tehnyt ruukin työt niin kuin oli kulloinkin käsketty: ollut louhimassa kiveä, polttamassa sitä  ja kalkkia soutamassa kaupunkiin rakennuksille. Asunnon, sen yhden huoneen, eteen piti tehdä  possakkapäiviä kartanolle. Erään kerran, kun ukki oli ollut korjaamassa lehmilaitumen aitaa ja kun patruuna oli tullut katsomaan, niin ukki oli jälleen kerran maininnut torpan paikasta. Silloin oli patruuna viimein ukille sanonut, että kun teet työsi ja täytät kontrahdit niin kuin olet tehnyt tähänkin saakka niin saat sen torpan paikan! - Näin on kerrottu, Matti  sanoi ja lisäsi vielä:

- Ja sillä paikalla, jonka patruuna oli näyttänyt,  oli kasvanut sankka metsä.  Ja tuolle  kumpareelle, tuonne jossa nykyinen asuinrakennuksemme on, oli torppa noussut ukin ja hänen poikansa, siis minun isä-Pekan, kaatamista ja veistämistä hirsistä. Pystymetsä oli joutunut antautumaan myös  kaskimaille. Ne olivat alkaneet  vähin erin tuottamaan perheelle elantoa – sitä josta oli ollut ainainen puute.

- Jospa kerron tässä vielä yhden muisteluksen niistä sen ajan elämisen raameista, jatkoi Matti.

- Kerro pois,  huikattiin  talkoolaisten ringistä.

- Ukki oli kerran lähtenyt  markkinoille  kaupunkiin niin kuin tapana oli ollut. Se oli siellä viipynyt jo pari päivää, kunnes kolmantena iltana oli tullut tuliaisineen: koparellinen  kahvinpapuja pussissa ja  Ella-vaimolle vielä mekkokangas ja kai Pekka-pojallekin markkinapallo. Tuvan tummuneiden hirsiseinien sisälle oli levinnyt  kahvin sulokas tuoksu, kun vaimo  oli jauhanut pyönät  käsimyllyssä. Ja päre uuninraossa oli sinä iltana palanut tavallista pitempään, kun pannua oltiin väliin  kallistettu  ja markkinakuulumisista juteltu. Mutta ei tässä vielä kaikki: Kun vaimo oli  katsonut miestään  kiittävästi, niin  ukki oli siihen virkkanut, että kun olis meillä vielä hevonen, suatas tehä näitä omia hommia niin kesällä kuin talvisaikaankin…Niin jos vielä kerran joskus niinkin  olisi, oli vaimo siihen sanonut  juomaa  lautaselta suuhunsa ryyppiessään.  Kohta perään  ukki oli sanonut ovelle päin katsoessaan, että mitteehän iäniä  tuolta ulukoo kuuluu, pitänee ihan pihalle kurkistaa, jottain sieltä  kuuluu… Niin siinä sitten  muutkin  hörhistelemään korviaan, ja  kun olivat menneet pihalle ja nähneet hevosen kytkettynä navettaläävän  eteen reki perässään, niin vaimon ja pojan hämmästys oli ollut suuri sinä talvisena iltana tuossa torpassa. Kun  vaimo oli yön tullen käpertynyt miehensä kainaloon, oli hän varovasti kysäissyt, että mistee sinä rahat vielä hevoseen…niin ukki oli siihen virkkanut että niistä  kartanon ylimääräisistä töestähän minä  laettelin  jemmaan... Tähän vaimo oli hykertänyt: - Voe voe nyt meillä on hevonennii ja tuosta  Pekasta, tuosta meille jiäneestä toesesta poojasta, on  kasvamassa  hevosmies. Näetkö mitenkä  se olj  jo innossaan,  toe heiniä hevosen  etteen ja taputtelj sitä kaalalle… Sanoethan sinä, mutta mikä sen nimi nyt olikaan? - Riemun se tuntee nimekseen, kaheksanvuotias ruuna…tummilta ostin, kehuvat aenakin kovasti… - Vae niin teit, ostit hevosen…Tästä tulj meijän riemun päevä, voe voe. Aattele nyt että kun kevväällä Omenakkii poekii niin meillä on Helunan kanssa kaks lypsävee ja vielä tämä Riemukkii! - Paremmaltahan se nyt näättää, mutta ei tässä  hurraamisseen taeja olla enemmälti aehetta. Kertovat tuolla markkinoella, että se kartanon uus patruuna on toesta muata kuin  olj se entinen, jolta tämä torpan paekka suatiin…aekoo tämä uus herra  pistee torpparien kontrahit uusiks ja lisätä possakkapäeviä verronniin niille joella  hevonen on…

Mutta kuitenkin…kuitenkin sen  yön jälkeen valjennut seuraava aamu, kun perhe heräili, vaimo

asteli navettaläävään ja miesväki, isä ja poika,  hevosta  syöttämään ja heinäkuormaa peräniityltä hakemaan, niin tuona hämärän valjuna tammikuun pakkasaamuna he tunsivat torpan tunnelman   toisenlaiselta, ikään kuin uudenlaiselta. Akkunoistaan he kurkkailivat  lumen alla lepäävää valkoista maisemaa, ja kaikki se mikä näkyi torpan ikkunasta, se kaikki tuntui omalta, vaikkei torpan omaa ollutkaan. Ja  he  olivat jo näkevinään, kun lumet  ovat poissa, maa on lämmin ja he peltoansa  uuteen kasvuun muokkaamassa…Riemunsa kanssa.

                                                     ***

Talkooväki oli kuunnellut Matin kuvausta ukkinsa ajoista; tämän heidän kylänsä alkuvaiheista

ja senaikaisesta elämästä.

Ja heidänkin siinä mättäillä istuvien mielestä heidän kylänsä on vieläkin parasta mitä he ovat  saaneet tähän saakka kokea.

Kun  talkoojoukko hankkiutui lähtemään  kukin kotikonnuillensa, Matti pyysi vielä hetken kuuntelemaan. Sitten hän sanoi: - Meillä ei tiellä juuri huvituksia oo, niin  sen tähen oon aatellut, että jos me piettäisiin kun elot on korjattu ja puitu niin kylän yhteinen elojuhla. Vaekkapa se voes olla tuolla meijän puimalassa, lakastaan lattia ja laetetaan  pihlajia seinustoille. Oon tästä puhunu pienviljelijäyhistyksen kokkouksessakin ja ovat luvanneet tulla mukkaan. Niin että mittee ootta mieltä?

Kun Matti oli tuon ehdotuksensa tehnyt, väki otti sen hyväksyvästi vastaan. Siitä ei sen enempää puhuttu, mutta oltiin jollakin tavoin hyvillä mielin.  Ja sinä iltana kylän tuvissa  seuraavan päivän töistä puheltaessa edessä olevat elojuhlat vilahtelivat jo sanoissa  mukana…

Matti itse  nähtiin vielä myöhään saman päivän iltana  käyskentelemässä heinäpellollaan ja lukemassa päivällä nousseiden heinäseippäittensä määrää. Hän oli  kiertänyt vielä kylätielle ja silmäillyt sieltä yli heinäpellon  omaan pihapiiriinsä. Alkuperäistä ukkinsa rakentamaa torppaa ei enää ollut, nykyinen rakennus oli noussut sen tilalle. Ei ollut matalaa navettatölliäkään eikä hevossuojaa, mutta niiden paikalla oli  nyt tiilinen ulkorakennus ja sen katon alla navetta ja talli ja heinäsuoja. Mutta oli pihapiirissä koivujen joukossa muutama vanha  kilpikaarnainen mänty ja niiden Matti tiesi olevan vielä ukkinsa ajoilta.

Matti poikkesi vielä lähteelle niin kuin hänen tapansa oli pellolla  työskennellessään. Sammakko potkaisi pitkien koipinensa liikkeelle  Matin jaloista ja katosi  lähteen ruohikkoon, sen jo pisaroivaan  yökasteeseen. Ja ilta itsessänsä oli levollista rauhaa; mistään ei kuulunut ääniä, ei nyt  metsän laidasta yölintujen kevyitä  huilun huikauksiakaan. Vain tuoreen heinäniityn karhea sänki kahahteli hänen saappaittensa alla, kun hän palasi  pihapiiriinsä; katsahti siellä vielä työvälineisiin, joiden joukossa näkyi kaksikin rekeä, toinen tulevan talven tukinajoon ja toinen pihatöihin. Niittokoneen hän oli jo päivällä laittanut peiton alle ulkorakennuksen katokseen seuraavaa kesää varten.

Kuistin portailla Matti kääntyi  katsomaan metsänreunassa hevoshaan vieressä aloitettua uuden pellon raivausta, ja hän oli jo näkevinään iltapäivän auringossa lainehtivan kaurapeltonsa. Sitten hän aukaisi oven ja astui pirttiin, jonka pöydälle  Salme-emäntä oli laittanut aamullisesta hauesta suuhunpantavaa  ja keittänyt  korvikekahvit talkoista ylijääneistä tarvikkeista.

Heilurikello pirtin seinällä rikkoi  hiljaisuuden kuuluttaessaan iltakymmentä. Heinäkuinen poutapäivä oli vaipunut keveään hämärään. Ja kun hän kurkkasi  vielä  pirtin ikkunasta ulos että kaikki oli siellä paikoillaan, hän huomasi muutaman tähden tuikkivan taivaalla.  Ne lupailivat vielä huomiseksi poutaa. - Ja hyvä niin seipäille nostetuille heinille, Matti  tuumi  suoristautuessaan pehkuihin vaimonsa viereen.

                                               ***

Tuosta heinäkuisesta päivästä, tuosta talkoopäivästä, oli aika vierinyt  elokuun  lopulle, kun kylän väki  kerääntyi  Matin kutsumille elojuhlille Mattilan suurikokoiseen puimalaan.

Sen lattia oli edellisenä päivänä lakaistu luudilla olkisilpuista ja muista  viljanpuinnin jätteistä, ja ahon laidasta oli haettu nuoria pihlajia, jotka nyt antoivat vehreyttä puimalan sisälle ja sen seinustoille. Pitkät  lankkupenkit, jotka oli  naulattu pukkien päälle, oli asetettu keskelle puimalaa, ja näiden penkkien  eteen puimalan päätyyn oli tuotu pöytä ja laitettu sen päälle valkoinen liina.  Pöydällä oli maljakko ja siinä poimittuja kesän viimeisiä kukkia pihapenkeistä ja peltopalasten pientareilta.

Tähän juhlapaikkaan kokoontui nyt kylän väki; tuttu joukko keskenänsä, mutta tällä kertaa vähän parempaa, mitä kaapista oli löytynyt, päällensä laittaneena.

Kylän pelimanni-Heikki oli jo kutsunut  hanurinsoitollaan väen penkeille, kun ensimmäisenä pöydän taakse astui  Lintuniemen Aatu, pienviljelijäyhdistyksen puheenjohtaja. Aatu oli valittu torppareiden edusmieheksi, kun  torpparit olivat viimein päässeet  lunastamaan  rakentamiaan  tiloja itselleen.  Aatua arvostettiin, sillä  neuvojen kysyjiä oli hänellä riittänyt, kun asutuslainoja oli valtiolta haettu ja anomuksia sitä varten rustattu iltapuhteina.

Tästä aiheesta, tästä  tilojen vapautumisesta, Aatu puhui tälläkin kertaa. Hän korosti sen työn merkitystä mitä torpparit ja heidän jälkeläisensä ovat  kylänsä ja perheittensä eteen tehneet aikojen saatossa. On vähintään oikein, että tilat ovat nyt itsenäisiä viljelytiloja. Mutta  kun tämä maa tarvitsee yhä enemmän  peltoa kasvavan väestönsä ravinnon turvaajaksi, niin meidän pientilallisten raivauspalkkioita  ja pinta-alalisäpalkkioita  tulee korottaa. - Tästä meijän pittää pittee  iäntä samalla kun voimme vihdoinkin  olla isäntiä ja emäntiä omilla tiloillamme, onnitelkaamme siitä itseämme, sanoi Aatu puheensa lopuksi.

Kun  Aatu oli puhunut, penkeillä istunut yleisö puhkesi kättentaputuksiin: kuului  joukosta hyvä-huutojakin – niin oli Aatu heidän mielestänsä oikein puhunut.

Tämän jälkeen pöydän taakse asteli kyläkoulun Saimi-opettaja, seutukuntansa kansankynttilä niin kuin  häntä  leikinomaisesti  kutsuttiin.  Hän, tämä lyhyehkö ja pyylevähkö naisihminen,  sanoi Aatun puhuneen  maaseudun tähänastisesta elämästä:  siitä, jossa nyt eteenpäin katsoen pilkottavat  paremmat ajat.  - Tätä aihetta olen ajatellut minäkin, vähän eri näkökulmasta vain, kun olen valinnut luettavakseni tässä  elojuhlassa Mustapään kirjoittaman runon. Se puhuttelee maaseudun luonnon suuruudella, sen kauneudella mikä ympäröi meidät täällä omalla kylällämmekin. Runossa tämä kaikki nähdään sammakon perspektiivistä, mutta yhtä lailla  me voimme saman kuvitella myös omin tuntemuksimme. - Näin kuuluu runo ”Sammakon virsi sateen aikana”, sanoi opettaja avatessaan koulunsa lukukirjan valkoliinaisen pöydän takana:

Hyppien, tanssien kuljen

polkua varjoisaa,

polkua metsän halki,

polkua metsän taa,

niitylle huikaisevalle

kurjenpolvien,

niitylle härjänsilmäin,

varsankellojen–

Autuas, autuas ilta,

autuas ilta nyt on.

Päivällä paahtava helle,

autere auringon

yllä janoisten kukkain,

harmajan-valkeain,

kalvaitten härjänsilmäin,

kellojen kumartuvain –

vaan nyt pilvistä

tihkuu ja salama lyö –

autuas, autuas ilta,

onnellisuuden yö.

Kosteus vyöttää niityn

mättäät raukeat,

lammikko alhossa kiiluu,

puroset porisevat.

Lammikko alhossa kiiluu:

kristallivettä on tää!

Täyttynyt toiveuni,

kelpaa hengittää!

Elämänlähteelle, veljet,

sirkka ja mettinen!

Vedelle simaiselle

viritän ylistyksen.

Opettajan lausuntaesityksen jälkeen juhlassa seurasi väliaika. Matti oli istunut viimeisellä penkkirivillä, ja nyt kun väki purkautui ulos keskenänsä tarinoimaan,  Matti vinkkasi naapurimiehensä luokseen ja sanoi: - Käyvään myö lähteellä, kun Kuu  on jo metsän takaa noussut  valasemaan…

Näin miehet astuivat kärrytielle, sieltä ojan yli loikaten jatkoivat ruissadosta korjattua peltoa pitkin alempana olevaan  notkelmaan. Kun he saapuivat lähteelle, Matti tarjosi kullekin  tuopit, kallisti sahtikannua jokaisen kohdalla ja sanoi: - Työ ootte meikäläistä avitelleet silloin kun tarvittu, sen tähen kiitosta siitä  ja terveyteksemme! Miehet nostivat tuoppejaan, ryystivät juomaa ja pyyhkivät  kämmensyrjällään  suupieliään. Eräs  heistä virkkoi kun toiset tuopilliset olivat menossa: - Sinä Matti oot tuas naapurj parraasta piästä, ossaat hommas ja aattelet muitakkiin niin kuin tämän juhlanniin järjestit…

Juhlaväki oli vielä tauolla keskenänsä tarinoiden, kun miehet saapuivat lähteeltä puimalalle  takaisin. Jo jonkun matkan päästä  kuuluivat heidän naurunremahduksensa, kun he keskenänsä vilkkaasti puhellen palasivat. Ja kun  he tulivat toisten luokse, Matti heilautti kättään ja sanoi: - Eikös tiällä vielä elotanssit pyörähtele, missee se Heikki on ja sen haetar, heh, heh, heh…

Ja niin Heikki haki haitarinsa ja Matti sieppasi  oman Salmensa käsipuoleensa ja niin teki muukin väki keskenänsä; astui ainakin sisälle puimalaan näkemään, kun lattialankut heilahtelivat ja öljytuijut seinällä  värähtelivät. Ja perheen nuorimmaiset, jotka hekin oli otettu elojuhliin mukaan, juosta vilistivät tanssahtelijoiden  jaloissa toisiansa tavoitellen.

Ja niin  juhlaväki näissä  sulokkaissa tuntemuksissansa palasi taivaalle pyöristyneen kuun valaisemia polkuja pitkin koteihinsa, omiin tupiinsa. Vakavailmeiset puut loivat varjoja polkujen ylle; niin oli keskiyö kelmeän valoisa  heidän yllänsä. Ja muistelivat he vielä kotonansa  puheenjohtaja-Aatun puhetta heidän työstään ja arjestaan ja opettaja-Saimin kuvaelmaa heidän omasta  kylästään, sen niityistä huikaisevista. Vaikka he ne parhaiten tunsivat, omin käsin niihin niin monesti tarttuneet  ja omin silmin nähneet niiden kurjenpolvet ja härjänsilmätkin, mutta että se kaikki oli siinä  opettajan esityksessä niin  somasti sanoiksi puettu, sitä he mielessänsä vielä seuraavanakin päivänä  omissa askareissansa muistelivat…

                                                           ***

Kävelen vanhan kylätien paikalle rakennettua asvalttikatua pitkin. Autoja tulee vastaan, ne suhahtelevat ohitse eikä kukaan katso minua, ei tunne minua.

Onko siitä kaksikymmentä vuotta…vähän enemmänkin,  kun  pyörin poikasena minäkin näissä maisemissa, Matin heinätalkoissakin. Mutta missä on nyt Mattila, missä  sen  pellot, missä mieleenjääneet tanhuavat…missä  hevoshaka ja sen tallatut kaviopolut. Nyt näen Mattilan päärakennuksen, näen kuin näenkin mäennyppylällä  entisellä, mutta se on kuin saarroksiin joutunut, kuin susi siiman sisälle ahdistettu, menettänyt avaran pihansa ja peltoniittynsä. Niiden tilalle vyörynyt on muuta, kaikki uutta ja erilaista; taloja toistensa perään, jonossa ja rinnakkain.

Kävelen yhä katua eteenpäin, autot suhahtelevat  edestä ja takaa, mutta  ihmisiä en näe pihoissansa.

Keitä täällä asuu, missä he ovat ja mitä he tekevät?

Nyt tulee joku kävellen vastaan. Onpas täällä sittenkin oikeita vastaantulijoita, vanhempi ihminen, vähän kumarassa kulkeva… Nyt näen hänet paremmin, tunnenkin hänet, meidän kylän  Helvihän se on!

- Hyvää päivää!

- No, päivää! Tämäpä yllätys, Johannes-herrahan se on siinä ihan ilmielävänä! Nyt tunnen kun lähempää katson…

- Eipä tässä mitään herroja olla, mutta olenpa ilahtunut kun näen vielä tämän kylän oikeita ihmisiä, oikeita alkuperäisiä. Olen tässä ohikulkumatkalla ja ajattelin pistäytyä katsomassa tätä minunkin entistä kotikylääni, kun aikaa  on jo kulunut… Mutta mitä täällä on tällä välin tapahtunut, kun olen ollut kuin eksyksissä. En ole löytänyt entisiä paikkoja, vaan kaikki toisennäköistä, kuin kylä olisi syntynyt uudelleen tai toinen tuotu tilalle. Mitä on Mattilallekin tapahtunut..?

- Paljonhan täällä on tapahtunut niistä entisistä ajoista.  Kaikki alkoi siitä  kun kunta  ryhtyi lunastamaan  pientilallisilta, näiltä torppareiden jälkeläisiltä, maita  rakennustonteiksi. Niitä piti saada, niin  sanottiin. Mattilankin maat ja pellot kaavoitettiin, vain päärakennus  sai jäädä paikoilleen.

- Eikä ole Mattiakaan, sen  olen saanut kuulla.

- Ei ole Mattia.

- Vieläkö hänen naurunsa  helähteli viime vuosina?

- Ei  niin. Matti kävi entistä vaitonaisemmaksi, kun kaivinkoneet  tulivat ja käänsivät hänen peltonsa ylösalaisin. Tietysti hän sai maistaan korvauksen, mutta se oli vain  tietty määrä rahaa. Matin luona tuossa jäljelle jääneessä  talonpoikaistalossa  alkoi käydä epämääräistä joukkoa. Kai siellä ryypiskeltiin ja muuta sellaista, ja eräänä aamuna Matti  löydettiin oman maallisen matkansa päästä.  Kaihoinen suru viipyi puserossani pitkään sen päivän jälkeen, niin hyvin tunsin ja niin läheltä  yhden ajanjakson päättyneen tällä kylällä, peruuttamattomasti päättyneen.

- Mutta nyt täällä on monin verroin  enemmän ihmisiä kuin ennen. Missä he ovat kun heitä ei näy pihoissansa, vain autot suhahtelevat teillä ja kaduilla?

- Täältä ihmiset lähtevät varhain aamulla töihinsä muualle ja palaavat illalla, autoletkat kulkevat aamuin ja illoin. Näin elämä nyt kulkee…

 - Sano Helvi, sinä joka opastit meitä nuoria kun emme kaikkea aikanamme ymmärtäneet – sano mitä tämä kaikki, tämä muutos, tämä uusi aika ja sen uusi elämä ovat tälle kylälle, tälle nyt laitakaupungin osalle, sen  asukkaille merkinneet?

- Tuota olen minäkin ajatellut,  kun olen ympärilleni katsellut. Kai on niin että elämä kaikkinensa on suuri pyörivä pallo. Sillä on vastustamaton tahto päästä  eteenpäin. Ei eteenpäin aina suoraan, vaan  suuriakin mutkia tehden ja eksyen, mutta kuitenkin liikkeessä ja eteenpäin. Ja tuossa  pallossa me olemme kaikki mukana…

- Mutta onko tämä uusi  aika hyvää tai  parempaa verattuna niihin aikoihin…niihin jolloin tälle kylälle elämää vielä pystytettiin?

 - On kai vaikea sanoa mikä on hyvää tai  parempaa... Entinen aika on ollut   olosuhteiltaan  kovaa elämää. Nykyisten ihmisten on ehkä vaikea käsittää millaista raadantaa se on ollut. Mutta muistatko Johannes kun olimme Matin heinätalkoissa ja Matti kertoi siellä lähteensä reunalla ukistaan…niin muistatko  kuinka onnekas sen kevään odotus oli  ollut silloin, kun hänen ukkinsa oli tuonut markkinoilta hevosen, ensimmäisen hevosen siihen torppaan ja sen töihin… Elämä voi siten  vähästäänkin antaa paljon. Ja minä luulen että ei elämä  ole siitä paljon muuttunut. Olosuhteiltaan se  on nyt helpompaa, ja hyvä niin, siihen olemme päässeet tuossa jatkuvassa liikkeesä olevassa  Elämän pallossa. Mutta ihmisillä  on myös tässä uudessa ajassaan ongelmia, on vaikeuksia ja on huolia,  ja niitä tulee aina olemaan. Mutta mitä toivoisin tämän kylän uusille asukkaille, niin  sitä toivoisin, että he noissa  uusissa asunnoissansa  huomaisivat onnensa oman, onnensa  ajallansa eikä liian myöhään.

- Sinulle Johannes haluaisin samalla kertoa, että olen tehnyt kaupunginvaltuustolle aloitteen, että tälle kylälle paljastettaisiin yhteinen muistokivi ja siihen laitettaisiin teksti: ”Tämän kylän  perustivat maaseutuihmiset, torpparit ja heidän jälkeläisensä vuosina 1840-1940”. Siihen kiveen tulisivat kaikkien niiden nimet, jotka ovat eläneet täällä  uudisraivaajina noina vuosikymmeninä.  Ja tuon muistokiven olen katsonut jo valmiiksi Mattilan kiviraunioista. Pyynnöstäni kaivinkoneet jättivät sen sijoilleen.

                                                          ***

Kun Helvi oli näin puhellut, meistä kumpikaan ei toviin virkkanut mitään; ei ollut sanottavaa, kun  tärkein  tuntui sanotulta. Katselimme ja silmäilimme puhtaassa maalissa kylpeviä taloja. Joistakin ikkunoista vilkkui laatikon muotoinen sininen valo ja siitä ymmärsimme että siellä tietokoneen näyttöruutu oli päällä; siellä oltiin yhteydessä maailman laajuisiin verkostoihin, toisiin ihmisiin ja toisenlaisissa elämän ympyröissä eläviin…

Mutta vanhan Mattilan jykevä rakennuskin näkyi vielä näiden  laajakaistaverkostoihin kytkettyjen  rakennusten joukossa. Se seisoi siellä samalla kumpareella  jossa sen vuosisadan takaiset alkujuurensakin olivat; vankassa maankamarassa, samassa perustassa mihin kylän uusi elämäkin oli nyt hakeutunut.  Vielä kuluneen näköisenäkin se kohosi muiden rakennusten yläpuolelle kuin kirkontorni ikään.

Katsoin yhä Mattilaan päin ja kysyin Helviltä, että tuossa loivassa painanteessako, tuon keltaisen talon paikallako se Matin lähde oli?

- Siellä se oli ja siellä se on vieläkin – ovat nämä uudet asukkaat sen laittaneet ja kaakeloineen sisäpihalleen suihkulähteeksi.

- Suihkulähteeksi! sanon ja olen siitä yllättynyt.

Sitten Helvi kaivaa kassistansa sinikantisen vihkosen ja ojentaa sen minulle: - Jos haluat joskus

lukaista…

Huomaan sen olevan  Helvin  omia ajatuksia otsikolla ”Niin vähän, niin paljon.” 

Kun eroamme toivotan hänelle terveyttä, ja näen hänen kävelevän terveysasemalle ja avaavan sen oven.

Ajattelen käydä vielä Mattilan suunnassa  näkyvässä keltaisessa talossa, mäentörmän loivassa painanteessa, ja pyytää että minulle näytettäisiin se suihkulähde, mutta en sittenkään niin tee.

Kävelen asvalttikatua takaisin sinne päin mistä olin tullut. Autot suhahtelevat ohitseni; niissä olevat ihmiset eivät tunne minua, eivät heilauta minulle kättänsä, enkä minä tunne heitä.

Erään vihreäasuisen  uudisrakennuksen pihamaalla näen kuitenkin  leikkiviä lapsia, jään  toviksi katselemaan heitä, ja he vilkuttavat minulle.

RISTO HIRVONEN

(Matkalla – pieniä kertomuksia)