Maakuntaviestin kaikuja

Pohjois-Savon maakuntaviesti hiihdettiin sen omalla maaperällä, ihan ytimessä, kun paremmuudet ratkottiin Sonkajärven kiverissä nousuissa ja laskuissa.

Tavanomaisesta ajankohdasta oltiin nyt jäljessä, mutta sittenkin oikeassa hetkessä, sillä helmikuinen päivä on jo valoisuudeltaan pitempi kuin loppiaisen pitkä hämäryys.

Maakuntaviesti jätti joitakin, ehkä useitakin asioita mietittäväksi – niin kuin kävi Suomen ampumahiihdon joukkueelle MM-kisoissa.

Maastohiihdossamme on – sen kokonaisuutta ajatellen – sekä positiivista virettä että kriittisyyden siementä.

Positiivisiin uutisiin ovat kuuluneet ne tiedot, että menossa oleva suotuisa talvi on kasvattanut hiihdon harrastajien joukkoa. Etelässä on suksille jopa rynnätty. Tästä on vain hyvää sanottavana sekä suomalaisten kuntoliikkumista ajatellen että myös kilpahiihdon tulevaisuuteen katsoen.

Mutta entä se kriittinen näkökulma – se joka veisi hiihtoa lajina eteenpäin? Näkökulmia on tietysti useitakin, mutta ensimmäiseksi tulee mieleen, että hiihtoseurojen pitäisi nyt hyödyntää maastohiihdon suosion elpyminen: pitäisi laventaa omaa toimintaa niin että pystyttäisiin ottamaan vastaan hiihdosta kiinnostuneet uudet harrastajat.

Sanomattakin on selvää, että nuorisoon, uusiin sukupolviin, tässä pitäisi katseet kohdistaa. Heille ohjausta ja heille vipinää – siitähän on vain kysymys.

Haasteisiin kuuluu myös kunto- ja veteraanihiihdon ylläpitäminen ja kehittäminen. Tässä yhteydessä voisi toivoa, että mahdollisimman monet veteraanihiihtäjät voisivat ajatella siirtymistä nuorten ohjaajiksi – niin suurenmoisen paljon heillä on siihen omaa osaamistaan annettavana. Ja oma ura jatkuisi uusissa hiihtäjissä.

Pohjois-Savon maakuntaviesti esittäytyikin tällaisena koko hiihtoperheen tapaamisena. Samaa latua suihkivat niin veteraanit kuin nuorten sarjojen lykkijät. Osanottajajoukko oli lukumääräisesti kuitenkin enemmän kallellaan veteraani-ikäisiin kuin nuorempiin sukupolviin. Tässä näkyi se ”notkahdus”, joka on ollut havaittavissa jo pitemmän aikaa koko Pohjoissavolaisessa hiihdossa.

Mutta nyt, kuten sanottu, maastohiihto on saanut uusia joukkoja liikkeelle. Näin on löytynyt hiihtämisen viehätys ja vetovoima uudelleen.  Eiväthän ne ole olleetkaan poissa, mutta nyt elävät uutta tulemista, uutta renessanssia. Ja tämä kaikki on vastaanotettavissa, kun vain otamme...

                    ***

Sonkajärven hiihtokeskuksessa tuli katseltua hiihtämistä sen ihan itsensä kannalta. Siihen tarjoutuikin hyvät mahdollisuudet, kun hiihtäjät olivat pitkään yleisön nähtävissä kumpuavilla rinteillä.

Tulinpa verranneeksi miltä hiihtäminen näyttää television ruudusta nähtynä, kun kilpaillaan maailman cupin sijoituksista, tai miltä se näyttää itse paikanpäällä – nyt Sonkajärvellä. Ja kas, ero on suuri!

Maailman huippujen hiihto näyttää tv-ruudussa jopa liiankin tehokkaalta, liian raastavan rankalta. Mikähän siinä on, mutta siltä se joskus näyttää. Katsojallekin tulee vaikea olo, kun loppukirikamppailuun tarvittaisiin vielä lisää tehoa eikä sitä enää ole... Noh, tulikohan tässä sanottua ihan metsään päin...

Mutta itse paikanpäällä katsottuna – tuolla Sonkajärvellä – hiihto toi esiin esteettisen puolensa: sen kauniimman puolensa, mikä myös hiihtämiseen kuuluu kun hiihtäjä hallitsee latua; taivuttaa itsensä kumpumaiseen laskuun, nousee sieltä kevyin askelluksin takaisin mäen törmälle ja vaihtaa siellä liukuviin potkuihin kun nyt edessä on tasamaata...

Ja katsojakin elää tuossa samassa rytmissä; huomaa samat kumpareet ja alamäet ja näkee

hiihtäjän vilahtavan metsän syleilyyn ennen kuin sieltä taas ilmestyy katsojalle.

Sanonpa vaan, että lähtekäämme katsomaan kisoja paikanpäälle ja jättäkäämme ne tv-mööpelit välillä omaan rauhaansa olohuoneen nurkkaan.

Saattoi olla, että Sonkajärven katsomossa oli näin ajateltukin.  Yleisöä oli nimittäin niin runsaasti kuin ikään olisi oltu 70-luvulla viestiä seuraamassa.

Mieleen tulikin, kuinka kauan maakuntaviestin taival vielä jatkuu, kun sitä on jo sata vuotta hiihdetty, ja miten tulevia viestitapahtumia pitäisi kehittää tässä nykyisessä ajassa eteenpäin?

Täytynee tunnustaa, että kehityskuvioita en löytänyt muita kuin sen, että uudet sukupolvet tulisivat ja sanoisivat: eiköhän vielä tuplata osanottajamäärät seuraavan sadan vuoden aikana!