Löytyykö MM-Lahdesta uusi suunta?

Löytyykö MM-Lahdesta uusi suunta?

Lahden MM-hiihdot ovat jälleen mielenkiinnon kohteena – mitä tulemme kokemaan ja näkemään?

Edellisissä Lahden MM-kisoissa 2001 räjähti doping-pommi ja se osui kisaisäntiin – Suomen joukkueeseen, joka johtoa myöten istui piinapenkissä ja  istuu jollakin tapaa vieläkin.

Lähtemättömästi on muistiin jäänyt erityisesti  Mika Myllylän traaginen kohtalo, joka on Suomen urheiluhistorian murheellisimpia sivuja.

Entä nyt Lahdessa?

Onko edellisistä kisoista otettu opiksi lajemminkin maastohiihdossa? Siinä kysymys, johon ei taida olla vieläkään selväsanaista vastausta, kun doping-paljastukset ovat jatkuneet ja niiden viimeaikaisina kohteina ovat olleet Venäjän ja  Norjan hiihtäjät.

Onko nykyajan huippu-urheilu tullut tiensä päähän? Onko siinä enää mieltä? Ovatko Paavo Nurmen ja Hannes Kolehmaisen ajat jääneet viimeisiksi puhtaiksi kisoiksi, ja Helsingissäkö käytiin vuonna 1952 viimeiset oikeat olympiakilpailut?

Ja vielä pahempaa: onko huippu-urheilusta tullut uusi kriisipesäke maailmaan ja valtioiden  välisiin konflikteihin, kun hämärien doping-verhojen takaa paljastuu valtiojohtajien naamojakin?

Voiko enää urheiluhengestä puhua?

                                                 ***

Tulevat Lahden kisapäivät tuonevat joitakin vastauksia näihin kysymyksiin – niitä ainakin kaivataan.

Mutta ei pahaa ettei hyvääkin. Eräät maailman johtavista urheilijoista ovat ilmaisseet selväsanaisen tuomionsa dopingin käyttöön ja vaatineet omia lajiliittojaan ravakampiin toimenpiteisiin näitä  ilmiöitä kohtaan.

Se onkin merkittävää, jos urheilijat itse alkavat tulla esiin ja näyttää lakaisuharjaa urheilun putsaamiseksi oikeille raiteille.  Onko muuta mahdollisuutta enää olemassakaan?

Tässä yhteydessä tekee mieli sanoa muutama sana Harri Kirvesniemestä. Hän on mielestäni ollut  reiluimpia dopingista kärynneitä urheilijoita: tapahtui se mitä tapahtui eikä hän ole siitä sen  suuremmin pois venkoillut.

Äskeisessä lehtihaastattelussa hän kommentoi norjalaisten Martin Johnsrud Sundbyn ja Therese Johaugin tapauksisa: selityksiä on mutta niiden uskottavuutta on vaikea arvioida – myöskin sitä mikä on ollut tahallista ja mikä ei. Parasta kun noudatetaan sääntöjä. Näin Harri tänä aikana ja tänä  päivänä.

                                              ***

Suomalaishiihtäjien menestymisen näkymät ovat kohentuneet Lahden kisojen edellä. Näin ainakin uskotaan ja toivotaan. Varsinkin Krista Pärmäkoski ja Matti Heikkinen ovat osoittaneet, että he voivat antaa täyden vastuksen muille maailman huipuille.  Katseet Iivo Niskaseenkin ja Sami Jauhojärveen ovat optimistiset,  mutta kaikilta kaivataan Lahdessa vieläkin parempaa.

Mutta mikä on suomalaisen kilpahiihdon kuva edustushiihtäjiemme ja kansallisen kärjen takana?

Siellä on paljon tyhjää! Näin useammastakin näkövinkkelistä katsoen.

Kun KuHi:n cup-hiihtoja käytiin hiljattain Puijolla, siellä puheltiin eräiden veteraanihiihtäjien   kesken Pohjois-Savon tilanteesta. He muistivat, kun koulujen välisiä hiihtoja hiihdettiin Puijollakin aamusta iltaan – niin paljon oli osanottajia mukana.

Mutta onko noita koululaiskisoja enää ollenkaan?, kysyttiin. Noihin samoihin aikoihin vielä 80- ja 90-luvuilla myös urheiluseurat järjestivät piirikunnallisia hiihtojaan lähes joka viikonvaihteessa – nyt enää muutama tapahtuma  koko talvena. Voidaan muistella kyläseurojen aikakauttakin, kun kaikenikäisiä hiihtäjiä piisasi lähtöpaikalle jonoksi asti.

Mikä on vienyt puhtia pois, kun hiihdon valmentajien ja vetäjien koulutukseen hakeutuminenkin on vuosien myötä hiipunut?

- Kyllä kouluttautumiseen on tänäkin päivänä mahdollisuuksia, mutta niille ei saada osanottajia. Ihmiset eivät halua sitoutua. Halutaan kyllä olla mukana, mutta katsella sivulta päin, tuumittiin tuossa ”Puijo-paneelissa”.

Niinpä niin, ajat ovat muuttuneet ja siihen ovat olleet vaikuttamassa monet muutkin tekijät.

Koulutukseen osallistuminen kannatttaa kuitenkin aina. Aina sieltä saa jotakin mukaansa yhteiseen tarkoitukseen ja myös henkilökohtaisesti. Esim. Pohjois-Savon Liikunta pyörittää noita koulutustapahtumia kaiken aikaa. Ei kun kannustamaan ihmisiä mukaan!

Mutta tarvitsemmeko me tästä hiihdon tilasta sittenkään suurempaa porua pitää? Suomessa on aina hiihdetty ja hiihdetään vastakin, kun sen tenho on voittamaton. Kilpahiihdolle on vain tullut kilpailijoita muista lajeista, joita on jo moninkertaisesti enemmän kuin menneinä ”hiihdon kulta-aikoina”.

Ja tarvitsemmeko me välttämättä huippu-urheilua? Siinäkin kysymys muiden joukkoon.

Emmehän ole menettäneet mitään, jos huomaamme vain sen, että kansa liikkuu kuntonsa ja terveytensä eteen. Ja vieläpä urheileekin omien mieltymystensä mukaan, vaikkei aina huipulle asti tavoittelekaan.

                                                ***

Tulipahan tässä vielä lopuksi mieleen noista aikaisempien vuosikymmenten ”ruuhkavuosista” eräs pieni episodi. Olikohan se tässäkin tapauksessa Harri Kirvesniemi, jolta  radiotoimittaja kysäisi, että mitenkä niitä  palkintoja on kaikkinensa karttunut sinun parhaina vuosinasi? Ja tähän Harri: onhan niitä kisoja ollut ja on jonkun verran palkintojakin tullut: ullakko on täynnä kahvinkeittimiä!

No, Lahden MM-hiihdoissa ei jaeta noita aikoinaan muodissa olleita kahvinkeittimiä – Lahdessa tähytään MM-mitaleille.  Ja niiden arvo on taas siinä, että niitä jaetaan jokaisella matkalla vain ja ainoastaan  palkintokorokkeen mukaisesti.

Katsotaan sitten ketkä korokkeelle nousevat – ja mikä tulee olemaan Lahden tämänkertainen anti hiihtomaailmalle, joka niin kuin sanottu on joutunut monenväristen tähtien alle.

RISTO HIRVONEN