Lontoon jälkeen

Lontoon kisat on käyty, mitalit jaettu ja kotiin palattu. Missä onnistuttiin, missä epäonnistuttiin ja mikä suunnaksi eteenpäin uudella olympiadilla? Suomen joukkue ylsi kolmeen mitaliin - siinä olivat mahdollisuutemme ja siihen tyytyminen. Mitaliurheilijamme - purjelautailija Tuuli Petäjä, keihäänheittäjä Antti Ruuskanen sekä purjehtijakolmikko Silja Lehtinen, Silja Kanerva ja Mikaela Wulf omasivat hyvän annoksen positiivista asennetta. Sillä seikalla oli ehkä suurikin merkitys tuloksiin. Suomalais-savolaisuutta hyvin edustaneelle Ruuskas-Antille täältäkin onnittelut sinne Pielaveden suuntaan! Purjehduskin on loppujen lopuksi kova laji: pitkä regatta monine osakilpailuineen vaatii pitkää pinnaa ja kovaa tekemistä. Ja vielä: purjehtija edustaa meren ja sen alkuelämän ikiaikaisuutta... Mikä sitten oli Lontoon kisojen parasta antia? Boltin juoksuko? Vaiko suuret tunteet palkintokorokkeella? Kyllä - nuo tunteet, sillä Lontoon olympialaiset olivat kaikesta huolimatta sangen iloiset kisat. Vielä olympiatulen henki ja liekki jäivät lepattamaan!
                                    ***
Nyt kun olemme päässeet tästä urheilun superkesästä, antakaamme uusien tuulien puhaltaa ja virkistää mielemme toisenlaisiin ajatuksiin - niin todellakin toisenlaisiin... Ja kas, me huomaamme, että maailma on edelleen ihmeellisyyksiä täynnä niin kuin oli jo ennen Lontoon kisoja ja nyt niiden jälkeenkin. Tuo havainto saa meiltä kaiken hyväksynnän, sillä jos meillä ei olisi minkäänlaisia arvoituksia mielessämme, niin mitä meillä silloin olisi: ei mitään mieltä ylentävää. Eläisimme tylsää ja ikävää elämää niin kuin siinä jossakin runonpätkässä kuvataan: tää päivä niin autio ilman aitanpolulla astuvaa emäntää... Jatketaan vielä: jos me tietäisimme ja osaisimme selittää vaikkapa jokaisen tähden asennon avaruuden vyössä tai antaa merkityksen mystiselle mustalle aukolle maapallon syntymiseen, ja vieläpä osaisimme kuvailla mitä tuon mustan aukon ja sen oman galaksin takaa vielä eteemme paljastuu - niin eikö se olisi tylsää ja turhanpäiväistä, kun kaikki tuo olisi meille ilmi selvää niin kuin on päivä ja yö. Mutta tänään ja ehkä huomennakin me voimme vielä herätä tähän ihmeelliseen maailmaan; tähän aina uuteen ja ennalta arvaamattomaan päivänkoittoon. Ja reivata purjeet eteenpäin - olemmehan me itsekin löytäneet tämän avaruudessa keikkuvan pallomme, kun olemme lähteneet liikkeelle merenselkiä pitkin. Ja juuri tänään meitä saattaa odottaa jokin yllätys, joku onnenpotku joka muuttaa elämämme kurssia. Mutta sitä me emme tiedä mikä on tuo onnenpotku ennen kuin näin tapahtuu. Ja jos ei jotakin suurta ja yllättävää juuri nyt tapahtuisikaan, niin aina me voimme jotakin mielenkiintoista muistaa menneistä ajoista ja elää kaiken ikään kuin uudelleen, kuin lukea hyvän kirjan aina uudelleen. Ottakaamme tästä pari esimerkkiä. Katsokaamme ensin Mona Lisan hymyä ja palauttakaamme sen jälkeen mieliimme Bob Beamonin hyppy. Kaksi mykistävää asiaa. Miten Leonardo da Vinci saattoikin aikoinaan vetäistä siveltimellään kankaalle sellaisen hymyn, jota sukupolvet toistensa perään ovat tuijottaneet - eivätkä ole tuon hymyn arvoitusta löytäneet vielä puolessa vuosituhannessa. Arveluja kylläkin on. Jokin asia tässä Mona Lisassa pyrkii erityisesti esille. Ai niin se, että kun taulua siirretään maasta toiseen, se saa aina vankat turvajoukot ympärilleen. Se on kuin Yhdysvaltain presidentin valtiovierailu jonnekin, niin kuin onkin: tämä valtiovieras ei vaan puhu sanaakaan - hymyilee vaan. Mutta kun tällä hymyllä on ja ollut niin valtava vaikutus maailman historiaan, niin eikö Mona Lisan vierailut pitäisi suunnata tänä päivänä maailman kriisipesäkkeisiin ja taistelutantereille? Niissä käy kyllä valtiomiehiä ja muuta sovitteluporukkaa, mutta eivät saa mitään aikaan, kriisit jatkuvat. Mutta miksi ihmeessä Mona Lisa on sitten tässä tarkoituksessa unohdettu? (Vilkaiskaammepa vaikka Mona Lisan nettisivuilta hänen hymynsä oletettavaa vaikutusta neuvottelupöytien konfliktikiistoihin. Niissä saatetaan iskeä nyrkillä pöytään - mutta mitä sitten tapahtuu kun pöytään ohjataan Mona Lisa?). Ja entä Beamonin hyppy? Elettiin Mexicon olympiakisoja, sen yhtä kisapäivän iltaa. Ilta oli jo hämärtymässä, kun suurelle yleisölle muuan Beamon valmistautui pituushyppyynsä. Yleisö kai katseli toisaalle, kun ei oikein havainnut että nyt mies lähti liikkeelle. Mutta sitten nähtiin ennen näkemätöntä: mies rimpuili ja rimpuili ilmassa leijuen ja kun putosi viimein hiekkakasaan, katsomo räjähti ja ihmiset tuijottivat toisiaan eivätkä osanneet sanoa toisilleen mitään: mitä oli tapahtunut? Oli tapahtunut haamuhyppy, 8,90 metrin lento. Sitä pidettiin sensaationa 44 vuotta sitten, ja pidetään vieläkin, kun nyt Lontoossakin kultamitali irtosi vain 8,31 metrin hypyllä. Näin ihmeellisyydet syntyvät, mikä mitenkin, eikä siihen tarvita aina salamaa kirkkaalta taivaalta; vain sopivat pensselivedot ja riuskat jalat.                                
                               *** 
Jostakin syystä mieleeni tulee nyt elokuun kuutamot. Lähtisikö ihan kuutamokävelylle? Kai siellä vielä Kuu kumottaa, eikä sitä ole asutettu eikä supermarketeilla pilattu - se ihme vielä odottaa!
Lähde: Risto Hirvonen 12.8.2012