Kesällä kerran...

Kesällä kerran...

Kesä ja sen suven aika ovat suomalaisten yhteistä kaipuuta talven hämärinä hetkinä. Mutta sitten kun valo täyttää tienoot ja maa viheriöi, on kesä tullut. Ja nyt se on taas tullut - siitä tässä muutamia sanoja ja niiden tuntuja.

                                                  ***

TERVEHDITTY

Tuuli käy idästä. Aurinko on

ehtinyt edellä.

Vedenvälkkeessä koivut

toisillensa kumartelevat.

Päivää Juhannus!

Olet tervehditty;

sinun koivujesi lehdet

niityt vihreät

marjamaasi kumpuina kukkivina.

Olet voimaa täysi!

Vaadimme vielä, että

kehräsi kultainen

satomme kypsyttää ennen

kuin käy syksyyn hämärtyvään.

Tarkoituksesi on meissä;

käymme työhön toimehen

otamme kädestä toisiamme

murheemme pois heitämme.

Siksi sinulle Juhannus

maljan kuohuvan kohotamme!

                   *

VALKOPÄÄT

Lumiko taivaan valon satanut,

kun maa valkoiseen vaippaan verhounut?

Mutta kun jaloin paljain askellan

nuo valkopäät tuhansin ympärillein tulleet ovat,

ja kannattelevat mun poikki pihamaan.

Ja varpaat hykertävät;

on niin riemua matka tää!

Ja minä hurmaantunut olen

kuin tuoksuista nuo ohrapellon tähkäpäät.

Vain nurmikon valkoista valoa nään.

Oi aamua tää, oi tulkaa te valkopäät uudelleen

kun maa talven jälkeen viheriöi uudestaan.

Oi tulkaa ja tuokaa

valonne omanne meidän tykömme.

                       *

MARJASTAJA

Tää on mun maailmain;

taivas avara ja marjavakkain vain.

Tään jakaa mä tahtoisin

mutta kaikki on mun vain.

Tuolt koillisesta kulta-aurinko nousee,

ja täältä se mun tavoittaa,

kun kiivennyt olen mäkieni harjanteil.

Niin lähellä on taivaani mun,

että sinne voisin huutaakin,

mutta sitä en tee, en rikkoa tätä

pyhyyttä ympärilläin.

Täällä korkealla kankahallain istun evänein,

allain järvenselkä siintelee ja

ylläin poutapilvet soutelee.

Niin on rauhaisaa,

niin levollista mun marjakankahallain.

Nyt ymmärrän tään sunnuntain;

kaikki yhtä samaa on mun kanssain ympärilläin.

                           *

METSÄ

Tänne tullut oon,

täällä niin hiljainen, niin rauhaisa on maa.

Kuulen vain kuusten kuiskivan toisillensa,

vaikka täällä Luonnon laki ajast´ alkaen ollut

ja ain säätänyt:

taistele tilastasi, taistele elämästäsi!

Mutta niin rauhaisa,

niin levollinen on metsän lempeys tää.

                        *

RANNALLA

Niin järvenselkä liikehtää;

ne tulevat ja rantaan loiskuavat

laineet nuo koukkuselkäiset.

Mies saaren takaa soutaa ja ilmestyy.

Sille huudan: minne matka?

Ja mies kuin laineet nuo koukkuselkäiset

kääntyy ja huutaa vastaan: tuonne niemen taa!

Ja minä rannalla toisella katsomaan jään;

lokki lentää ja laineet rantaan loiskuaa.

                       *

ONKIRETKI

Hän retkiä monia tehnyt on

tähän jo miehen ikään asti.

Sen arvaakin hänestä monen kokijasta.

Puhutellut on häntä järvien syvä henki,

kuin yhtä lailla puron juoksu

tunturin kyljellä vierivällä.

Noihin kokemuksiinsa moninaisiin sisältynyt on

vaeltamisen vaivaa niin kuin sen arvaa.

Silloin muualla helpompaa ollut olla ois,

mutta mikä parempaa olla vois?

Ken tuota pohtia tahtoo hän tietää että Lönrothin

runomatkoillakin miehen mukana matkasi ies.

Mutta tänään hän, jo ikämies,

muistaa kaukaa hämärästä, kun hänet kokkaan

veneen oli kääritty viltteihin kokonaan.

Ja veneen toisessa päässä vastakkaisessa hän

näkee hahmon, joka kulkenut

hänen mukanansa tähän päivään asti.

Siinä hän, tämä hahmo, veneen päässä toisessa,

kurottaa kätensä ja heittää jotakin järven pinnalle päin.

Sinne jäänyt on jokin kuin keinuva pyöreä lastu,

vai mikä lie kun siellä vaan pysyy eikä putoa pohjaan asti.

Sitä hän katsomaan jää niin kuin muistaa hämärästi;

onko punavalkoinen vaiko vaan muuten pyörä palleroinen.

Mutta kevyesti se keikkuu kun hän

nojaa veneen laitaan ja katsoo järvelle päin sinne.

Niin on mutta mitä se meinaa luona ruohojen.

Näin hän ajatellut oli ja hämmästynyt enemmän,

kun tuo kevyt keikkuvainen, punavalkoinen palleroinen,

kadonnut oli nyt hänen silmistänsä veden alle jonnekin.

Minne mennyt, mikä sen nyt äkkiä vienyt on?

Mutta silloin juuri, sillä hetkellä samalla, hän

näkee hahmon veneen päässä vastakkaisessa

suoristavan kätensä pitkäksi koko pituuttaan.

Ja se palleroinen punavalkoinen nousee nyt

järvestä pinnan alta ylös sukeltaen!

Ja hän näkee nyt, kun jäljestä järvestä

jokin lentävi ja välkkyvi veneeseen asti.

- Kala, sanoo tuo hahmo veneen päässä toisessa

ja viskaa särjen sätkyvän veneen pohjalle tervatulle.

Ja hän itse veneen kokassa vilteissä lämpimissä toistaa

sanan tuon sätkypyrstöä sormellansa osoittaen:

- Ka-la!

Tuota päivää aikojen hämärästä mies

retkillänsä monilla muistellut on.

"Kala" - se sanana hänelle pyhä ain ollut on

         niin kuin tuo muisto veneenkokasta väljyjen

               ja isästä onkivapojensa kanssa vain.

                                  *

HURMA

Saavun ja hurmaannun

havupuiden tuoksuun

vaaran rinteen kesälämpöön

joen iloitteluun.

Mutta nyt jo pois lähden.

Jäisinkö?

Jäisinkö kun vaaran lämpö haihtunut

kun vilu vallannut on.

Tännekö jäisin;

sekö enemmän kuin mikään muu

kaupungin valot ja riemut muut.

Mutta minä jään! Minä jään!

Käyn luona metsän oman Kontion,

joka käyskenteli äsken tuolla.

Käymme nukkumaan lumen valkoista

unta suven kutsuun hurmaan uuteen!

                      *

MITÄ MINÄ?

Mitä on tämä kaikki;

maa, meri suurempi vielä, ja ilma.

Ja kärsimyksen taakka seuranamme.

Mitä on tämä kaikki

         niin kaikki

             mitä minä olen?

                  *

AUTIUS

Tuulet metsään käyneet varmaan,

käkönen siellä jo oksallansa lie.

Mutta ma istun kaukana aavikollain,

eivät kukat kukkivat näy,

autius tyhjää mun ympärilläin.

Oi vielä tahtoisin lentoon nousta,

pilvien päälle ja jättää tämän karun maan.

Mutta mieleni mun raskas ja musta;

en siivilleni pääse,

en kunnaita kukkivia nähdä voi.

Miks ikävyys on vierelläin mun,

miks tänne joutunut?

Olenko tehnyt jotain väärin perustein

enkö oikein päin?

Siitäkö mun mieleni rangaistuksen saanut on?

Et väärin ole tehnyt,

tehnyt vain minkä oikeaksi nähnyt.

Siksi heitä nuo ajatukses mustat:

laita maa autio ympärilläs viheriöimään,

hedelmäpuita kasvamaan, sillä niin kuin näen

sulla kuokka on jo kupeellas.

                       *

KUVINA

Kuvina kuviteltuina tää Maa ollut.

Mutta toisenlaisina ja siihen vastausta

soviteltu ja haettu ain on.

       Tuolla tähtien joukossa,

             takanako se vaustaus on?

                   Sieltä, sieltäkö laivat avaruuden sen tuovat?

Mutta kuvat, kuvat nuo meidän omat;

niissä elämämme oma on.

Ne kuvat niin lähellämme että

        tuolla perhonen lentää,

             tuolla katsoo metsän lampi

                  ja tuolla kulkee surusaatto kadun poikki.

Ja tuolla, tuolla elämä poreilee;

tuolla se kukkii.

          Kertovat he toisillensa kuvistansa omista ohikiitäneistä,

                   kuvia ottavat hetkestänne vielä tuosta.

                        Ja ne tallentuvat, tallentuvat ketjuun pitkään

                                menneisyyden huomaan haipuvaan.

                                        *

ELÄMÄ, TANSSI!

Katso kuinka heidän ruumiinsa värähtelevät.

Iloa ja surua

Itkua ja naurua

Ja sinä olet eri aikakausissa.

Katso, nyt he ovat intohimojensa lähteillä;

rakkaus koettelee heitä.

Ja heidän ruumiinsa värähtelevät

Ja katso kuinka kauniita he ovat.

Tule, nähkäämme kun he palaavat

riistamailtaan, viidakkopoluiltaan.

Katso heitä nuotiotulillaan.

Näetkö heidän ylpeää askeltaan?

Näet vielä enemmän - nyt he

aloittavat tanssinsa.

Mutta mitä me näemme heidän

tanssissaan täällä kaukana?

Eikö heidän notkeutensa

ole kuin tuo viidakon puun verso,

ja heidän katseensa avara kuin vuorijono.

Käykäämme vielä aasialaisella puuvillapellolla.

Katso, he ovat palaamassa päivän töistään.

He eivät puhele keskenään, sillä he ovat väsyneitä.

Mutta minä tiedän mitä he ajattelevat

- he ajattelevat tanssimista!

Jos viipyisimme huomiseen, me näkisimme

että he tanssiessaan laulavat tuleville päivilleen.

Heidän kasvoillaan on silloin rakkaus toisiansa kohtaan.

- Mutta sinä ystäväin, et ole kysynyt kuka minä olen?

- En ole sitä tehnyt salaperäinen kuljettajani,

joka olet vienyt minut maasta toiseen,

elämästä toisesta toisenlaiseen ja näyttänyt

mitä elämä on suurimmillaan ennen kuin se katoaa

kuin tuuli joka poissa jo on.

- Oi ystäväin, sinä jo tunnistit minut

        seuralaisesi salaperäisen niin kuin itse sanoit.

              Olen kaikkien aina uudestaan

                      syntyvien tanssien Kuolema.

                               *

POIS MENNYT

Niin maa kaunis,

niin hopeisena rannat välkkyy

kun kuljen polkua yli aikain pihanurmikon.

Koto pieni hymyinen vanhaksi tullut,

ontuen käynyt tanhuallansa omallas.

Mutta kun tervehtinyt oot tuliaas

niin lempeen harmonias tallella näin

niin kuin muistan vuosiltais ain.

Nyt pois mennyt oot,

muualleko jatkan matkaa?

Selkäni käännän,

taakse en katsoa tahdo;

joko uutta hirttä tuodaan?

RISTO HIRVONEN