Kalastusretken ihmeellisyydet

Risto Hirvonen

Vaikka Suomi velloo tällä hetkellä talous- ja pakolaiskriisien kurimuksessa, jättäkäämme nämä murheet hetkeksi ja siirtykäämme elämän pehmeämmälle puolelle: lähtekäämme kolmen kaveruksen mukana kalastusretkelle pohjoisen virtaaville vesille.

Mitä siellä tapahtuu ja mitä sen jälkeen, siitä tämänkertainen tarina. On kuitenkin hyvä muistaa, että kalajuttu on aina kalajuttu eikä esim. selostus hermoradoista ihmiskehossa... 

                                                 ***

Nämä kalakaverit ovat nimeltänsä vanhimmasta päästä Alpo, Mauri ja Taisto, jota Tasiksi kutsutaan.

On huomattava, että heitä on kolme eikä esim. kaksi tai neljä. Jostakin syystä – jota minä en ole saanut selville – kalaan lähdetään joko yksin, tai sitten kolmestaan, viidestään jne. Tässä toistuu parittomuus, harvemmin parillisuus.

Toiseksi nämä miehet, joiden villeistä poikamiespäivistä on kulunut jo jokunen aika, kalastavat vain liikkuvissa vesissä; jokien juoksuissa ja pyörteissä. Rauhallinen hauenuistelu kesämökin ruohikkorannoilla ei ole heidän mielestään kalastamista ollenkaan niin kuin laulu ei ole  laulua jos se lauletaan nuotin vierestä. Mutta kun taistellaan lohikalojen kanssa koskien voimia vastaan, se on vain ja ainoastaan kalastusta. Se on sitä, joka erittelee ja lajittelee kaiken muun mielestä: muistista katoaa mitä vuotta ajanlaskussamme eletään ja monestako maanosasta maapallo muodostuu.

Joenjuoksu, sen kiihottava kohina, muuttaa pyytäjän toiseksi kuin mitä hän on kaupunkioloissa; marketissa ruokaostoksilla käydessään tai katsoessaan Kauniita ja rohkeita illalla. Hänen ajatuksensa pelkistyvät joessa näkyvään kivenmöhkäleeseen, vain siihen, jonka ympärillä vesi kuohuu ja pärskii, mutta jonka alapuolisessa pyörteessä, juuri siellä, siellä sen pitäisi olla;  joen valtiaan, jonka leuankoukkukin on niin suuri että se käy vaateripustimeksi.

Tätä hetkeä, tätä lumoa, tätä kaiken muun ylimääräisen poissulkevaa hetkeä he, nämä kolme kaverusta, ovat odottaneet koko vuoden: sitoneet perhoja, kunnostaneet entisiä, ja vielä makuulle mennessäänkin sukineet niitä. Ja miten paljon  he ovatkaan nähneet unia kaikesta siitä mikä heitä odottaa...

                                            ***

Ja nyt he vihdoin ovat tulleet joelle, ajaneet satoja kilometrejä etelästä pohjoiseen. Auton tuulilasiin iskeytyneet sääsket ja muut ötökät kertovat lukumäärällään että he eivät ole ehtineet kulkuneuvoaan puhdistaa matkan aikana.  Loppumatkan he ovat juosseet rinkat selässään, vaikka heidän ylitettävänään on ollut vielä melkoinen suonlämpäre.

Mutta nyt he ovat perillä, ja kun heidän silmiensä edessä on joki todellisena, he osoittvat jotakin joka mykistäisi sen joka ulkopuolisena olisi näkemässä: he, nämä kolme miestä, asettuvat riviin ja ottavat hatun päästään ja seisovat noin kolmen minuutin verran asennossa joelle päin katsoen.  Sen jälkeen he laskevat rinkat selästään mutta eivät vieläkään puhele keskenään. Tasi, jonka tiedetään pitkinä talvikuukausina kirjoittelevan herkkäsointuisia runoja pöytälaatikkoonsa, ottaa  

taskustaan liinan ja pyyhkäisee sillä pari kertaa silmäkulmaana. Joku sanoisi, tämä ulkopuolinen jos olisi näkemässä, että hän on nähnyt pyhän toimituksen, pyhimmän minkä hän on elämässään kokenut. Ja kaikki on tapahtunut tuolle joelle, joka on heidän edessään kiehtovana ja salaperäisenä.

Joen hartaan tervehtimisen jälkeen miehet valtaa kiihko päästä heittämään sen ensimmäisen heiton, sen, jota he ovat kokonaisen vuoden, koko kylmän talven, odottaneet. Odottaneet myös tätä taivaallista kohinaa, jota joki, tuo mystistä mystisin mylvijä kiihottaa heitä.

He, kolme tuttuakin tutumpaa miestä keskenänsä, haalareissaan ja perholaukkuineen, ovat nyt levittäytyneet joen varrelle, juuri niille paikoille, joita he ovat mielikuvissaan käyneet niin monasti  läpi takkatulien äärellä pakkaspäivinä.

Alpo, jolta tukka on käynyt jo harvaksi, mutta tätä loppujen lopuksi vähäpätöistä seikkaa ei huomaa leveälierisen kalastajahatun alta, asettui keskimmäiselle paikalle joen varrelle. Mauri meni hänestä joen alapuoliselle juoksulle ja Tasi jäi yläpuoliselle juoksulle. Sillä seikalla että miehillä on näkö- ja kuuloyhteys toisiinsa, on merkitystä niin kuin pian voimme havaita...

Alpo, siis miehistä vanhin, ottaa vapansa, asettaa omasitomansa perhon, ruskean värisen, siiman päähän ja kokeilee vielä sormellaan, että perhon koukku on terävä niin kuin onkin; onhan hän sen niin monasti teroittanut pitkän talven aikana. Nyt hän on valmis heittämään, mutta jokin sanoo hänelle vielä juuri sillä hetkellä; kuiskaa jostakin vaikkei ketään ole kuiskaamassa, että kertaa  Alpo-hyvä vielä mielessäsi suvivirsi ennnen kuin käyt siihen mistä olet koko talven unelmoinut. Ja niin Alpo seisoo vielä hetken ylös päin katsoen ja hänen huulensa höppäsevät...ja niin joutui armas aika ja suvi suloinen...

Mutta kerrattuaan suvivirren Alpoa ei pidättele enää mikään. Hän alkaa vispata siimaa niin kuin perhokalastajat tekevät, ja kun siima on hänen päänsä yllä vinhassa liikkeessä, hän lähettää sen leijana kuin poromies lassoaan joen keskivaiheilla näkyvää kiveä kohti. Ensimmäinen eikä toinenkaan heitto tuo tulosta, mutta perho ui niin kuin sen pitääkin ja siinä on ennustetta...

Onkohan se  Alpon kymmenes vai yhdeksäs heitto – se putoaa kiven alapuoliseen pyörteeseen. Mitään ei aluksi tapahdu, siima pysyy löysänä, mutta sitten tapahtuu sellaista, josta koituu myöhemmin monenlaista seurausta; se muuttaa joidenkin elämän ja saa hämmennystä aikaan...

Ensin tapahtuu vedessä, siinä kiven tuntumassa, myllähdys. Olemmehan  tv:n luonto-ohjelmia katsoessamme nähneet, kun virtahevot jokien rannoilla myllähtelevät keskenänsä. Mutta tässä tapauksessa ei kuitenkaan mitään ilmesty näkyviin, vain myllähdys!

Mutta sitten, eikä siihen mene kauan aikaa, Alpon perhovavan kela parahtaa kuin pahainen kakara. Se on niin kova parahdus, että myös Mauri ja Tasi kuulevat sen vaikka joen kohina on kova. He oivaltavat heti, että nyt tosi kyseessä ja alkavat juosta Alpoa päin.

Kun he tulevat Alpon luokse, he huomaavat tämän naaman olevan valkoisen kuin lakanan ja hänen kätensä tärisevän kuin kivenporaajalla.

-  En saa sitä tulemaan, hän vain hokee.

Nyt ovat hyvät neuvot kalliit!

-  Pitele vain vapaa, älä tee muuta, neuvoivat Mauri ja Tasi.

Mauri näki Alpon tilanteen parhaiten. Hän sipaisi taskustansa tupakka-askin, kun oli tupakkamiehiä, laittoi Alpon huuleen Bostonin, sytytti sen, ja sanoi käskevään sävyyn: - Tämä on  nyt pakko polttaa! Alpo veti savua henkeensä ja kakisteli, kun ei ollut tupakkamiehiä. Mutta Maurin tarjoama ensiapu alkoi tuottaa tulosta, sillä Alpo rauhoittui nikotiiniannoksesta ja hänen naamansa alkoi saada väriä.

Mauria pidettiinkin kolmikon kokeneimpana kalastajana, sillä hän oli ollut kalastaja-aluksen mukana syvänmerenpyynnissä Hawajilla. Siellä hänet oli sidottu penkkiin, sillä kalat ja niiden ottitavat olivat olleet siellä sitä luokkaa, että kaikki varotoimet oli otettu huomioon. Nyt tässä Alpon tilanteessa Mauri muisti omat kokemuksensa ja hetken aikaa hänen mielessänsä häivähti myös ajatus sitoa Alpo puuhun, mutta sitten hän mitoitti mittasuhteet ja tuli siihen päätelmään, etteivät tämän joen kalat voineet olla syvänmeren kokoisia.

Miehet, nämä kolme, tapittivat katsoa nyt siiman osoittamaan suuntaan joen alajuoksulle päin. Tätä odotusta, luvalla sanoen jännitystä, kesti puolisen tuntia ennen kuin Alpon suusta kuului: - Nyt siima helpottaa, antaa periksi!

Kun Alpo alkoi kelata siimaa rullalle, sentti sentiltä, metri metriltä, miehet näkivät yht´äkkiä noin neljänkymmenen metrin päässä kun vesi myllähti uudelleen.  Mitään muuta ei vieläkään näkynyt, mutta myllähdys oli vaikuttava.

-  Se se on, on on se, sanoi Mauri joka oli miehistä kokenein.

Nyt alkoi piina. Miksi kalastamiseen pitääkin sisältyä hermoja raastavaa jännitystä, vähempikin riittäisi.

Kun siimaa oli enää kymmenisen metriä jäljellä, miehet näkivät sen ensimmäisen kerran; sen josta tultiin myöhemmin puhumaan, sen jota tultiin kaukaakin katsomaan – sen Koukkuleuan!

Nyt Alpo teki sen, mistä myöhemmin tultiin myös puhumaan, häneltä kysymään miten hän saattoi sen oivaltaa. Sillä Alpo oli nyt aivan toinen mies kuin sillä hetkellä, kun hänen vapansa kela huusi kuin pahainen kakara.

Kun Alpo näki Koukkuleuan katsovan häntä kohti, hän katsoi vastaan, kyyristyi, notkisti polviaan samalla tavalla kun hypätään vauhditonta pituutta, ja sillä hetkellä ilman miettimistä, ilman riskien ottamista, hän oikaisi jouseksi  jännittyneen vartalonsa, suuntasi kätensä eteenpäin niin kuin uimahyppääjä tekee ja lensi noin kuusi metriä eteenpäin roiskahtaen suuren kalan päälle!

Vaikka Alpo oli jo viisikymppinen, minkä saattoi huomata hänen päälakensa paljaasta pyöreästä laikusta, hän hämmästytti uudella suorituksellaan: kun hän oli roiskahtanut veteen, hän pyörähti takaisin rannan suuntaan, otti kalasta niinsanotun ristivyöotteen, nousi seisomaan Koukkuleuka sylissään, taivutti vartalonsa taaksepäin ja heitti niin kuin painija heittää vastustajansa mattoon. Käytännössä eli juuri tässä tilanteessa, joka ei todellakaan näyttänyt perhokalastukselta, vaan painiottelulta, Alpo ja Koukkuleuka lensivät järvestä yhdessä kuivalle maalle, maankamaralle!

Kun Alpolta myöhemmin kyseltiin ja kyselijöitä riitti, miten hän noissa olosuhteissa  pystyi sellaisiin suorituksiin, niin silloin selvisi työkavereille ja muillekin, että hän oli ollutkin aikoinaan piirin painimestari 60-kiloisissa.

Sen päivän iltana, josta tultiin vielä puhumaan, kolme miestä istui pitkään nuotiollaan, savu viipyili joen yllä, ja miehet ottivat ansaittuja kaatonaukkuja.

He eivät vieläkään käsittäneet, olivat ymmällä siitä, että olivat todellakin saaneet tuon isomuksen, isomuksien isomuksen, joka kymmeniltä muilta oli karannut, pitänyt heitä leikkipoikina ja jäänyt hallitsemaan valtakuntaansa, tuota joen suuruutta. Mutta he olivat sen tehneet, tehneet mahdottomasta mahdollisen!

Alpo tunsi oikeutetusti näistä nuotiosavuilla uistuvista miehistä suurinta ylpeyttä; olihan hänen sitomansa perho, vaalean suskean sävyinen ja sian karvoista sidottu, saanut tuon kuningaskalan liikkeelle kiven viereltä, ja hän itse oli sen viime lopuksi ristivyöotteella veivannut kuivalle maalle. Ja hänen nimiinsä tuo kala, tuo kaikkien tavoittelema Koukkuleuka tullaan ennätysten kirjaan merkitsemään.

Mutta olihan Maurilla ja Tasilla myös osallisuutta suureen saavutukseen. Mauri vihjasikin, että mitenkähän loppujen lopuksi olisi käynyt, ellei hän olisi ollut tupakkamiehiä ja Boston-aski taskussa...

Tämän  pienen, mutta jollakin tapaa maaliinsa osuvan huomautuksen Alpo kuittasi kalamiespiireissä aina hienokseltaan piilevän kateuden piikkiin. Päinvastoin Alpo nyt nauraa hörötti ja sanoi, että te pojat ette usko, mutta kun se iski ja kela alkoi huutaa kuin pahainen kakara, niin se kela hehkui jo melkein punaisena!

Niin he juttelivat, niin he muistelivat päivän tapahtumia, jotka ylittivät monin verroin kaikki heidän ennakkokuvitelmansa takkatulien äärellä.

Mutta olivatko he joutuneet tuon ennätyskalansa, tuon Koukkuleuan vangeiksi? Tuo ajatus, joka tässä  yhteydessä tuntuu uskomattomalta, kuin tainnuttavalta nuijan iskulta, alkoi hiipiä kuin nurkan takaa heidän tajuntaansa.

He olivat suurteon tehneet, saaneet pyydystettyä tuon ennätyskalan, sitä ei voi kiistää, mutta siitä eivät muut tienneet mitään! Eivät tienneet, vaikka tällä joella, tällä heidän siunaamallaan paikalla, oli tehty perhokalastuksen historiaa. Ja kun maailman laajuisesti harrastettavasta perhokalastuksesta on kyse, tämän saaliin tulee olla silloin kaikkien tietoisuudessa. Mutta vain he, he kolme näillä savuavilla tulilla tiesivät tästä...

Mitä tehdä? Kun Alpo ennätyskalan varsinaisena pyytäjänä veivasi tätä kysymystä mielessään, hän muisti miten työkaverit rautatieyhtiön varikolla olivat ikään kuin puoliksi leikillään mutta kuitenkin sanoneet, että niinköhän sitä punalihaista sieltä pohjoisesta tulee...

Näiden puheiden muistaminen oli Alpolle viimeinen niitti.

-  Nyt me soitamme kavereille ja vähän muillekin ja kerromme, mitä on saatu, mihin on päästy jo ensimmäisenä päivänä, jo ensimmäisen tunnin aikana. Saavat tietää ja sen tiedon edessä haukotella jonkin aikaa!

Ja niin miehet lankesivat kiusaukseen, niin kuin ihminen heikkoudessaan lankeaa siihen mihin ei pitäisi, mutta houkutus voi käydä liian suureksi. Ehkä kuitenkin tässä tapauksessa tätä asiaa lieventää se, että miesten yhteinen porukkapäätös tapahtui kalan aiheuttamasta vankeudesta käsin.

Sillä niin kummalliselta kuin tämä kuulostaakin, kala, tuo suuri saalis, jonka henki oli jo viimeisellä matkalla kalojen taivaaseen, piti todellakin heitä vankeinaan. Ikään kuin siltä tulivat nyt määräykset ja käskyt mitä heidän piti tehdä!

Tässä kohtaa mielen tulee eräs episodi, sivujuonne, elämästä kun se saavuttaa päätepisteensä. Juuri tuossa vaiheessa ihminen ja kala eroavat selvemmin toisistaan. Ihmisen maallinen tomu siirtyy maanpoveen, sinne mistä on tullutkin. Mutta kala, jos se on vähänkin erikoisempi etenkin kokonsa puolesta, se jatkaa maanpäällistä taivallustaan. Se saattaa vielä vuosikymmeniä myöhemmin olla perikunnan  jonkun jäsenen  olohuoneen seinällä, alkuperäisen kokoisena ja näköisenä; entisöitynä. Ja tuo suu ammollaan oleva suuri hauki kantaa myös pyytäjänsä ehkä parhainta muistoa mukanaan. Tuo pyytäjä (tässä esimerkkitapauksessa) oli ollut aikoinaan tunnettu niin sanotusti naisiin menevänä, siis naistenmiehenä neljästä avioliitostaan. Mutta että hän noista aikaa ottaneista toimintaan huolimatta oli vielä ehtinyt pyytämään tuon suuren kalan, suuren isomuksen,niin sille seikalle annettiin vielä bonuspisteet, kun vieraat haukea seinällä ihailivat. Niin tulee käymään aikanaan Alpollekin, Koukkuleuan pyytäjälle; häntä tullaan vielä aikojen päästä muistelemaan suurenmoisena miehenä, vaikka hänen mielenlaatunsa kertoo enemmänkin tasaisuudesta: jo 31 vuotta yhtä ja samaa avioliittoa...

Mutta palatkaamme joenvarren nuotiosavuille, joiden äärellä Alpo, Mauri ja Tasi toteavat saaneen ennätyskirjoihin kuuluvan kalan, mutteivat siitä tiedä muut mitään. Ja kaikkien pitäisi tietää.

Nyt miehet ottavat kännykkänsä, lähettävät kukin tekstiviestejä työkavereilleen ja vähän muillekin. Tieto kalasta oli lähtenyt... Sitten he käyvät levolle, mutta uni tulee kullekin silmään vasta aamun kynnyksellä.

Kun he heräilevät, heidän kännykkänsä alkavat nyt piipata vastaussähkeitä heidän soittamiltaan henkilöiltä. Niiden yhteinen sanoma tiivistyy näin: - Palatkaa heti takaisin ja näyttäkää kalanne, muuten emme usko!

Ja näin Alpo, Mauri ja Tasi joutuvat toteamaan olevansa todellakin ennätyskalansa vankeina: he kokoavat varusteensa ja aloittavat jo samana päivänä paluumatkansa – vuorokauden sen jälkeen kun olivat tulleet ja vain yhden tunnin kalastamisen jälkeen. Ja Mauri ja Tasi eivät olleet ehtineet kuin kerran tai pari heittää perhoaan ennen kuin heidän oli juostava Alpon avuksi. Näin, vaikka he olivat varanneet koko kesälomansa tälle pohjoisen kalareissulle. Nyt vain yhden vaivaiset vuorokauden jälkeen heidän on palattava takaisin. Tämä tuntui uskomattomalta. Mutta olihan heillä – oli auton takakontissa pitkin pituuttaan makaava ennätysisomus, Koukkuleuka. Se oli olemassa, vaikka sen henki ja sielu olivatkin jo matkalla kalojen taivaaseen.

Mutta mitä kaikkea Koukkuleuka tulisi vielä ihmisten ilmoilla aiheuttamaan, sitä he eivät voineet tietää...

Kun Alpo, Mauri ja Tasi palasivat kotikaupunkiinsa ja näyttivät kalansa työkavereilleen ja ystävilleen, heidän suunsa todellakin loksahtivat auki kuin heinäladon ovi. He olivat jonkun aikaa aivan hiljaa, katsoivat vain toisiaan ja tuijottivat tuohon kalaan ja sen pyytäjiin: eikä heidän edessään näkynyt kolmea itämaan tietäjää sauvoinensa, ei, vaan kolme toiminnan miestä, tosi miehiä. Siitä kertoivat heidän saalistamansa kalan muoto ja koko!

Kun kolme apumiestä oli saanut nostetuksi kuningaskalan Alpon vierelle, niin kuin kala asetetaan aina valokuvausta varten, niin kaiken muun ohella huomio kiintyi siihen, että kalan pää oli ainakin samankokoinen kuin Alpon oma pää, pystysuorassa jopa ulottuvampi. Mutta alaleuan juhlavuudessa, sen koukkuisuudessa, kala oli selvästi ykkönen. Tässä yhteydessä todettakoon, että tästä erityisestä seikasta johtuen Koukkuleuka on vieläkin nähtävänä, sillä Alpo asensi kuin asensikin sen kotinsa eteisen seinälle vaateripustimeksi.

Tiedon levittyä kuningaskalasta Alpo joutui lehdistön ja radion pyöritykseen, ja television luonto-ohjelmassa ennätyskala ja sen pyytäjä olivat pääosassa. Alpo valittiin kaupungin kalatalouslautakunnan asiantuntijajäseneksi ja paikallinen perhokalastajien klubi kutsui hänet kunniapuheejohtajakseen, vaikkei hän ollut kuulunut yhdistykseen milloinkaan. Kaupunginvaltuustoon hänet valittiin äänivyöryllä ja kaupunkilehden suosituin kuntalainen -äänestyksessä hän oli selvä ykkönen ennen piispaa ja kaupunginjohtajaa.

Alposta oli tullut kaupungin ykkösjulkkis. Hänet pysäyteltiin kadulla, tiedusteltiin kuulumisia ja mahdollista seuraavaa kalastusmatkaa pohjoisen kuohuville vesille. Kaikki halusivat jotakin sanoa hänelle, kysyä jotakin, paitsi hänen tuntemansa entiset kalamiehet poislukien Mauri ja Tasi. Niin... jostakin syystä, jota Alpo ei tiennyt, monet kaupungin tunnetuista kalamiehistä karttoivat häntä, kulkivat toisia katuja ja katsoivat häntä ikään kuin nenänvartta pitkin. Mutta Alpolle riitti muita, ja pian hän huomasi, että heitä oli runsauden kanssa, jopa riesaksi asti. Hän ei voinut enää tehdä rauhallisia iltalenkkejä rantapuistoon; siellä hänet pysäyteltiin ja siellä hän joutui kertomaan tuon kalaretkensä moneen kertaan illassa. Hän kävi jopa hattukaupassa ja osti tavallista leveälierisemmän hatun ja laittoi sen päähänsä niin ettei häntä tunnettaisi.

Kerran, eräänä kesäisenä iltana, nuori viehättävä nainen oli kulkenut hänen takanaan ja napauttanut häntä hartioihin ja tiedustellut, missäpäin suurkalasta Alpon talo on; olisiko hän kotona ja onko hän komeakin mies? Alpo oli sanonut, ettei hän tunne tätä kalastajaa, mutta hänen pitäisi asua tuon puiston takana ja osoittanut  kädellään sinne päin. - Ettekö ole tavannut häntä, ettekö ole käynyt vielä hänen juttusillaan? oli nainen tivannut hämmästyneenä, ja kun Alpo oli sanonut ettei hän ole kalamiehiä eikä ole käynyt hänen juttusillaan, niin nainen oli katsonut hölmönä ja pitänytkin kai häntä hölmönä.

Naisen lähdettyä Alpo tuli katumapäälle, niin kuin monasti tullaan, kun on vastattu harkitsemattomasti, ajattelematta laajemmin ja eteenpäin suuntautuen.  Miksi hän ei olisi voinut sanoa: - Hyvä arvon neiti, teidän sädehtivä kauneutenne, tässä minä olen, teidän Alponne, teidän palveluksessanne; voisimmeko mennä tuonne rantaravintolaan juttusille, siellä ovat naisten tanssitkin tänä iltana, voisimme samalla vähän pyörähdellä...

Olisin voinut irtaantua arjesta, saada vaihtelua elämään. Olisinko saanut jopa kosketella tuota sinisin silmin hymyilevää punahuivipäistä naista, jolla oli vaaleat hiukset ja päällänsä sininen pusero keltaisin napituksin. Niin juuri kosketella, sillä elämä ei ole vain viilaajan työtä rautatievarikolla, sen savuisissa työsaleissa. Ei, vaan elämällä on toinenkin puoli; se pehmeämpi, se suloisempi, se kaiken muun ympäriltään sulkeva olotila, joka koettelee sydäntä mutta parantaa sen lopulta.  Sillä niin on kirjoihin kirjoitettu, että elämän tältä puolelta, tältä suloisemmalta, on ihmiskunta itsekin saanut alkunsa; koskettelemalla toisiansa, eikä tämä tapa ole siitä muuttunut, ihmislaji on siitä vain lisääntynyt.

Ja kun ihminen koskettelee toista ihmistä, hänen energiavaransa alkavat virrata, hän saa uusia voimia, ehkä uusia ajatuksiakin, ja joidenkin mukaan ihminen myös nuortuu. Mitä iäkkäämmästä ihmisestä on kyse, sitä näkyvämpää nuortuminen on. Ja ihminen alkaa hymyillä, jopa itselleen: aikaisemmat harmit joista hän on syyttänyt itseään, näyttävät nyt vähäpätöisiltä pikkujutuilta. Ja hänen elämänsä alkaa rullata kevyemmin niin kuin autolla ajaminen on kevyempää ja nautittavampaa kun osaa ajaa rullaten. Miten hän osasikin löytää oivallisen vertauskohdan hyvälle elämälle auton moottorista!

Ajatuksissa, näissä tunnelmissa, Alpo on tullut puistokävelyltä oman talonsa kohdalle ja huomaa, että sen edessä jonotetaan sisällepääsyä. Alpo kävelee kuitenkin talonsa ohitse, painaa hatunreunaa syvemmälle silmien eteen ja ajattelee tekevänsä vielä toisen kävelylenkin rantapuistoon.

Hän on jättänyt tätä varten talonsa oven auki, laittanut siihen lähtiessään lapun, että ei ole tavattavissa, mutta Koukkuleukaa vaateripustimena voi käydä katsomassa. Hän on laittanut pöydälle kävijöitä varten lohivoileipiä, kun sellainen tavaksi on jo tullut ja ilmeisesti tietokin tästä levinnyt. Kävijät, aivan tuntemattomatkin, olivat alkaneet edellytää tällaista kohtelua, kestitystä, sillä heidän mielestään kuningaskalan pyytäjä itse on saanut moninkertaisesti enemmän huomiota osakseen, vaikka oli vain sattunut heittämään perhonsa oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Jos taas kuningaskalan saaja olisi vaikkapa vain tunnin taikka puolikin myöhästynyt, jos autoon olisi tullut vika ja viivästyttänyt saapumista, niin tuota Koukkuleukaa ei näkyisi tuolla seinällä!

Tuosta kuuluisaksi tulleesta kalaretkestä ja sen synnyttämästä kohusta on nyt kulunut viisi vuotta, ja sen suurelle sankarille, Alpolle, kävi niin kuin meille pienempienkin kalojen pyytäjälle käy  jossakin vaiheessa: hän kuoli yllättäen. Kauniimmin sanottuna hän nukkui viimeiseen uneen.

Alpon kohdalla se kävi sananmukaisestikin juuri näin, hänen nukkuessaan yöuntaan. Vielä edellisenä iltanan hän oli järjestellyt perhojaan, pakannut perholaukkuunsa kaiken tarpeellisen ja rasvannut vapansa rullakelan ja tarkistanut siiman lujuuden.

Kun hänen parhaat ystävänsä, hänen läheiset kalakaverinsa Mauri ja Tasi kävivät esittämässä surunvalittelunsa leskelle, he sanoivatkin Alpon lähteneen vielä paremmille kalavesille.

Silloin kaveruksista Tasi muisti, että kun he olivat olleet jälleen kerran yhdessä suunnittelemassa seuraavaa kalaretkeä pohjoiseen, niin Alpo oli ollut kummallisesti poissaolevan oloinen.

Oliko hänen mielessään ollut jo silloin suuremmat onkivedet? Mutta Tasi jätti tämän pohtimisen eikä hän siitä kenellekään mitään maininnutkaan, sillä tarkistaa asiaa ei enää voinut...

Aikanansa tulivat Alpon hautajaiset niin kuin ne tulevat viimeisen matkan alkuvaiheessa. Haudalta monisatapäinen saattojoukko siirtyi muistotilaisuuteen kaupungintalon suureen kristallisaliin. Saattoväki tervehti hillitysti toisiaan niin kuin tilaisuuden luonteiseen kuuluu. Tunnelma oli harras ja vähäeleinen.

Alpon kalakavereista Tasi, joka talvikuukausina kirjoitteli runoja pöytälaatikkoon kun ei päässyt perhoa heittämään, oli varautunut pitämään puheen vainajan muistolle, kun muistosanojen esittämisen vuoro tulisi.

Ja niin niiden aika koitti, kun oli syöty lohikeittoa, juotu kakkukahvit, veisattu kiitosvirsi ja pappi puhunut kauniisti ja osaaottavasti ja verrannut Alpon ennätyskalaa Pietarin kalansaaliiseen, vaikka Alpon kohdalla kyse oli lukumääräisesti vain yhdestä kalasta.

Tasi tuli nyt saattoväen eteen  ja puhui myös lämpimin sanoin parhaasta ystävästään, parhaasta kalakaveristaan, luonnehti häntä suureksi kalastajaksi niissä ainutlaatuisissa olosuhteissa kun kuohuvan kosken kanssa kampaillaan.

Puhuja, tämä Pasi, joka oli edesmennyttä ja uusille kalavesille lähtenyttä Alpoa vähän nuorempi ja puheissaankin eloisampi, oli jo ennen muistotilaisuutta varannut kaupungintalon juhlasalin nurkkaukseen perhovavan kaikkine varustuksineen.

Nyt hän hakee vavan, näyttää sitä saattoväelle, joka on tummiin juhlapukuihin pukeutuneena, kohottaa vavan ylemmäs jotta kaikki varmasti sen näkevät. Hän puhuu nyt ikään kuin tälle perhovavalle, ottaa vasemmalla kädellä siimasta kiinni oikean pidellessä vapaa. Hän näyttää minkälainen perho on, se on kuitenkin sen verran pieni kooltaan että tuskin sitä takariviltä nähdään, mutta lähempänä olevat kylläkin. Puhuja käy läpi perhon sidontatavan ja luonnehtii perhon tenhovoiman eri puolia kun se houkuttaa kalan iskemään kosken kuohujen keskeltä. Kaikki tämä on kuin oppituntia alan harrastajien koulutustilaisuudessa.

Eräässä vaiheessa, vähän myöhemmin, puhujan ääni nopeutuu, se saa ikään kuin uuden rytmin. Ja lähimmät hänestä istuvat huomaavat hänessä jotakin muutakin muutosta, erityisesti hänen katsannossaan. Hän katsoo nyt yli yleisön, ikään kuin näkisi kaikkea muuta kuin saattoväen – niin kuin näkeekin, jos voisimme livahtaa hänen sisäänsä, hänen ajatusmaailmaansa, johon on tullut joku särö tai jotakin muuta...

Tässä kohta voisimme huomauttaa, että johtuisiko Tasin yllättävä käyttäytyminen samasta seikasta minkä näimme kerran kun tapasimme pohjoissavolaisen hevosmiehen Varpaisjärvellä, joka tunnetaan juuri hevosistaan ja hevosmiehistään. Tämä mies pussihousuissaan oli kaikin puolin rauhallinen maalaismies, jopa hieman omiin oloihinsa taipuvainen, mutta kun puhe tuli hevosista, hän muuttui äkkiä kuin toiseksi mieheksi. Hänen silmiinsä tuli kiiltoa, hänkin alkoi katsoa yli muiden ihmisten. Hänen kätensä alkoivat käydä kun hän puhui hevosen säkäkorkeudesta ja muista mitoista. Ja kun hän tuli kuvitelmissaan hevosen käyntiin, askellukseen, jolla on merkitystä kun hevosen ominaisuuksia luokitellaan, varsinkin kilpahevosten, niin yllätyimme suuresti kun se mies hypähti niin kuin hevosen selkään hypätään, pirtin työjakkaran päälle ja alkoi sillä ratsastamaan. Hän hoputti sitä jakkaraa kuin hevosta ja keinui penkillä ratsastajan lailla!

Tällä varpaisjärveläisellä miehellä ja Tasin käyttäytymisellä on kuin onkin jotakin  samankaltaisuutta.

Tältä muistotilaisuuden puhujalta on nyt jollakin tapaa karannut tässä ja nyt -tilanne. Itse asiassa häneltä on kadonnut yleisö edestään, silmistään. Hän näkee nyt joen edessään – niin kuin se vapaisjärveläinen mies penkin hevosena...

Tasi näkee joessa kiven, sen samaisen kiven kuin siellä pohjoisen kalaretkellä, ja hänen korviinsa kantautuu myös kohina, kiihottava joen kohina.

Saattoväki huomaa nyt Tasin olemuksen jäykistyvän, hän ottaa tukevamman otteen vavasta ja toisella kädellään siimasta – ja alkaa sitä vispata niin kuin perhomies tekee saadakseen siimaan vauhtia ennen sen lähettämistä leijana joen kuohuihin.

Tasi jatkaa vispaamista, siima käy lähellä kaupungintalon juhlasalin kattoa, mutta ei onneksi tartu sen kristallivalaisimiin, ja yleisö heiluttaa päitään samassa tahdissa kuin siima tekee ylös-alas -liikettä.

Hän tekee nyt uuden liikkeen; hän ojentaa kätensä jossa on vapa ja antaa perholle kyytiä – perho lentää nyt saattoväen yllä! Yleisössä käy kohahdus, minkä voi ymmärtää, sillä vielä äsken he olivat vainajan haudalla hartaalla mielellä ja laskivat hautakummulle kukkasensa. Ja mitä he nyt kokevat, siitä voisi käyttää niinkin voimakasta ilmausta kuin shokki.

Hetken aikaa kukaan ei tiedä minne perho lensi, minne päätyi ja putosi. Mutta sitten käytävän puolella istuneen naisen hattu, väriltään vaalean harmaa, alkaa hänen päässään liikkua ja heilua, ikään kuin joku sitä ulkopuolelta puistaisi niin kuin puistaakin. Nainen ei aluksi käsitä tilannetta lainkaan, mutta kun hän sen vihdoin käsittää – kun kaikkien katseet, lievästi sanoen hölmöt naamat, katsovat häneen, niin samalla penkkirivillä istuvat huomaavat naisen silmien pyöristyvän kuin pöllöllä!

Perho on pudonnut ja pureutunut tämän nyt kaikkien silmätikkuna olevan naisen hattuun.

Nainen yrittää nyt ottaa hattua päästään, mutta pahaksi onneksi juuri tähän hattumalliin kuuluu leuan alitse kulkeva punos, väriltään sininen.

Eikä nainen saa hattua päästään, ei, kun Tasi tuntee samalla hetkellä, että perhoon on isketty; se on houkuttanut saaliin kiinni sieltä kiven viereltä, kuohujen keskeltä, ja niin hän alkaa kelaamaan siimaa sentti sentiltä, metri metriltä...

Kun nainen ei ole saanut hattua päästään ja tuntee nyt siiman kiristyvän, hän nousee seisomaan...kun muita vaihtoehtoja ei ole. Eikä tämäkään riitä, sillä siima alkaa kuljettaa nyt häntä perhon heittäjää, Tasia, kohti!

Pikainen silmäys yleisöön osoittaa sen, että useimpien naamat ovat peruslukemilla. He tapittavat katsoa, mitä tapahtuu Alpon, heidän ystävänsä hautajaisissa. Hetki sitten heille oli esittäytynyt mies, Tasi, ja sanonut olleensa Alpon kalakaveri ja ystävä. Hän oli aloittanut muistopuheensa rauhallisen osaaottavasti ja luonnehtinut vainajan hyviä puolia niin kuin muistosanojen esittäjän tuleekin tehdä. Puhuja oli puhunut hyvin ja uskottavasti niin kuin muistosanojen esittäjät yleensäkin puhuvat. Mutta sitten, mitä sitten tapahtui, sitä he eivät enää pystyneet analysoimaan, eivät erittelemään. Joka tapauksessa moneen minuuttiin puhuja ei ollut sanonut enää sanaakaan, mutta toimintaa juhlasaliin oli tullut sitäkin enemmän!

Silmäys yleisöön osoitti myös sen, että joidenkin kasvoille saattoväen joukossa oli ilmestynyt hymyn kare, sellainen arvoituksellinen, mutta kuitenkin nämä tummapukuiset, etupäässä miehet, iskivät silmää toisilleen ja näyttivät siltä, että tilanne heille olisi jotenkin auennut, jotkut jopa nauraa hörähtelivät.

Mutta mitä voi lukea papin kasvoilta, tämän koko joukon paimenen ja surevien lohduttajan kasvoilta? Hän istui yleisöön nähden vähän sivummalla lesken vierellä, hänen tukenaan, niin kuin papin kuuluukin tehdä. Hän on nostanut vasemman kätensä silmiensä suojaksi; hän ikään kuin yrittäisi selata virsikirjaa löytääkseen sieltä seuraavaksi veisattavan virren. Mutta ei hän selaa virsikirjaa tai selaa vain lumeeksi, sillä virsikirjan suojassa hän nauraa hihitti! Juuri niin. Hän ei voi sille mitään, vaikka yrittää olla hartaalla mielellä niin kuin papin kuuluu olla hautajaisten muistotilaisuudessa. Hän on jo jäämässä eläkkeelle, mutta hän ei muista nähneensä, ei kokeneensa, vaikka monenlaista on nähnytkin, näin hauskoja hautajaisia!

Kun nainen oli siiman jatkona enää muutaman metrin päässä Tasista, tämä muistosanojen esittäjä heitti perhovavan käsistään, kyykistyi ja kallistui ja polvensa oikaisten ponnisti eteenpäin. Osumatarkkuus, eli niin kuin nykykielellä suositeltavampaa on sanoa, täsmätarkkuus, oli niin hyvin arvioitu, että se päätyi suoraan naisen syliin. Ja tuntiessaan, että hän on kohteessaan, hän sieppaa naisesta syliotteen...

Ja mitä sitten tapahtui, siitä tulee mieleen ajatusyhtymä, kun ennen vanhaan sekatavarakaupoissa liikuteltiin jopa viidenkymmenen kilon jauhosäkkejä. Niitä riskit miehet heittelivät niin että aika ajoin kuului varaston puolelta määrätynlaisia  tömähdyksiä.

Tasi oli nyt saanut naisesta pitävän syliotteen, kallistunut taaksepäin ja heittänyt...Molemmat, mies ja naisen, tömähtivät lattiaan kuin nuo entisaikojen jauhosäkit.

Nyt yleisö oli kokonaisuudessaan noussut seisaalleen seuraamaan tapahtumia silmiensä edessä. Joidenkin mielessä kävi ajatus, että jos olisivat aamulla pukeutuessaan tätä tilaisuutta varten, jos he silloin olisivat tienneet, edes jotakin aavistaneet, mitä he tulisivat näkemään, he olisivat varautuneet etupenkeille. Mutta kun eivät olleet osanneet odottaa mitään tällaista, niin varsinkin takapenkeiltä kurkkiminen kävi hankalaksi.

Tasin heitto näytti yleisöstä painimaton tapahtumalta. Kun nainen oli hänen sylissään ristivyöotteessa, hän nosti naista ylöspäin niin että tämän jalat sätkivät  kuin kala koukussa, kallistui sitten taaksepäin ja heitti edellä kerrotulla seurauksella niin että yleisön joukkoon kuului tömähdys. Molemmat liukuivat vielä lattiaa pitkin seinää vasten, jonka kullan väriseen tapettiin jäi epämääräinen painauma.

Jos kuvittelemme mitä naisen päässä liikkui, niin kuvitelmat voivat hajota moneen suuntaan. Itse asiassa hänen päässään ei liikkunut mitään. Hän oli pökertynyt niin kuin sanotaan tajuntansa menettäneestä. Siinä vaiheessa ei kukaan pysty ilmaisemaan itseään, niin kuin ei tämä nainenkaan, jolla oli yhä päässään hattu ja siinä perho.

Mutta kun hänen, tämän naisen, ajatukset alkoivat uudelleen juosta, hän alkoi hahmottaa mitä oli tapahtunut: kun oli tultu Alpon haudalta, kun pappi oli puhunut, kun oli tultu muistotilaisuuteen, syöty lohikeittoa, nautittu kahvit ja veisattu kiitosvirsi...niin mitä sitten?

Siinä vaiheessa naisen muistikuvaan piirtyi mies, joka oli tullut onkivapoineen muistelemaan vainajaa, ja hän muisti kuin muistikin – että jossakin vaiheessa hänen hattuaan alkoi jokin nyhtää päästä pois, vaikka hän oli nimenomaisesti käynyt ostamassa hatun Alpon, hänen naapurinsa, muistotilaisuutta varten.

Nyt hänelle paljastui koko tilanne, ja se oli selkeä kuin pilvetön taivas. Ja niin kuin tällaisessa tilanteessa reagoidaan, hänen ajatuksensa alkoivat työskennellä sen vaihtoehdon eteen, että jos hän olisikin tullut tähän tilaisuuteen ilman hattua, olisiko hänelle tapahtunut mitään tällaista, odottamatonta. Mutta hattukaupan myyjä oli erityisesti suositullut tällaista hattumallia alapuolisella punoksella. Myyjä oli vielä sanonut, että tämä hattu hänen päässään tulee herättämään huomiota ja keräämään katseita. Miten se saattoikin sen tietää?!

Mutta sitten tässä naisessa, tässä pyylevähkössä naisihmisessa, tapahtui yllättävä muutos; muutos hänen ajattelussaan. Hän oikaisi ryhtinsä ja astui pari askelta yleisöön päin ja oli ikään kuin ottavinaan suosionosoituksia.

Tähän vaikutti mitä ilmeisemmin hänen menneisyytensä. Nuorempana hän oli haaveillut näyttelijän ammatista, mutta niin kuin monella käy, haaveet eivät aina toteudu. Hän oli sanonut ystävilleen, että mikään ei ole niin suurta, niin kiehtovaa, kuin näyttelijän ammatti, kun pääsee toisen ihmisen sisälle, näkee sieltä toisten kammareihin.

Kun hän nyt seisoi saattoväen edessä, hän muisti nuo nuoruuden haaveensa ja tunsi äkkiä samanlaista riemua rinnassaan kuin näyttelijä tuntee onnistuneen roolisuorituksensa jälkeen; kun hänelle taputetaan suosiota, tuodaan kukkia ja palvotaan.

Ja kun hänen aivonsa nyt näin työskentelevät, kun hän tunteen tällaista suloa rinnassaan, hän notkistaa polviaan ja kumartaa yleisöön päin, ensin oikealle ja sitten vasemmalle.

Ja hän huomaa, että yleisö, tämä Alpon ystävien ja tuttavien saattoväki nousee seisomaan (kolmannen kerran tässä muistotilaisuudessa) ja taputtaa suosiotaan hänelle, hillitysti tilaisuuden luonteesta johtuen, mutta taputtaa kuitenkin.

Ja niin kuin palvottu näyttelijä saa käsisuudelman, niin hänkin huomaa olevansa sellaisen kohteena. Tasi, tämä perhomies, on nimittäin myös noussut lattialta ylös ja nähdessään naisen edessään hän ottaa tätä kädestä, kallistuu hänen puoleensa ja suutelee häntä kädelle!

Tämän jälkeen Tasi kääntyy yleisöön päin, katsoo nyt suoraan saattoväkeen ja kääntää sitten katseensa ylöspäin, liittää kätensä yhteen rintansa päälle ja sanoo viimeiset kaikkien läsnäolevien mieleen jäävät loppusanansa parhaalle kalakaverilleen Alpolle:

- Kuule ystäväni Alpo, huomasithan nyt minunkin onnistumiseni siellä omalla joellamme. Mutta kun olet nyt siirtynyt keskuudestamme sinne ylimmälle tasanteelle, sinne purppuraiselle taivaankannelle, missä kaikki on selvää ja kirkasta, niin voitko sanoa, mikä on elämän tarkoitus ennen kuin meidänkin tulee siirtyä sinne ylös. Mutta Alpo-hyvä, ei sinun tarvitse nyt vastata. Iloitkaamme vain kaikesta, sinä siellä ja me täällä sinun muistoissasi. Terveisiä vaan täältä kaikilta!

                                                   ***

Että sellainen kalastusreissu – ja näinä ankeina aikoina!