Jenni ja Onni

Jenni ja Onni

Tämä on kertomus kaipuusta maaseudulle sen elämän uudelleen elvyttämiseksi, mutta mikä onkaan   todellisuus?
                                             ***
Onni heräili aamuun. Hänen ensimmäinen katsekontaktinsa osui katosta roikkuvaan  valaisimeen,  joka  oli siinä niin kuin muinakin aamuina sinisen varjostimen alla. Raollaan olevasta makuuhuoneen ikkunasta kuului  suhahteluja ja kohinaa, kun  liikenne kadulla  oli  herännyt  uuteen päivään. Kahvikuppien kilahtelu keittiön puolella kertoi puolestaan Jennin,  hänen vaimonsa,  olevan  aamutoimissa.
Onni nousi vuoteestaan, venytteli jäseniään, haki ovelta aamun lehden, vei sen keittiön pöydän kulmalle, moikkasi huomenet Jennille ja suoristautui kylpyhuoneen puolelle.  Sieltä palatessaan hän näki kun olohuoneen  nurkassa  Bush puhui jo politiikkaansa.
Istuuduttuaan kahvipöytään Onni alkoi totutusti selailla lehteä. Uutissivut kertoivat Bushin tulleen valituksi toiselle kaudelleen, mutta Suomessa oltiin vielä presidenttipelin nappuloita  asettelemassa alkuasentoihinsa. Seuraavaksi Onni käänsi  yleisönosaston esiin. Se oli jo  joutuisampaa  luettavaa;  ihmiset  suurella intohimolla  purnasivat tälläkin kertaa  kaikesta. Lopuksi Onni päätti kääntää  ilmoitussivuille, lehden nurkka  ryykkäsi  kahvikuppiin ja pöytäliina sai ruskean roiskeen, mistä  seurasi Jennin nuhteet.
Onni oli tutkinut  jo jonkin aikaa  ilmoituksia, mumissut jostakin  itsekseen kahvia ryyppiessään kuin pyöritellen jotakin kielensä päällä.
- Kuulehan Jenni, sanoo vihdoin Onni lehden takaa: sinähän olet unelmoinut maalle muuttamisesta, mökistä ja kasvimaastakin…
- No, olenhan  minä, kyllä sinä  sen tiedät – niin monesti on puhuttu.  Olen kuvitellut, nähnyt untakin, että olen käyskentelemässä  kasvimaillani, katsastelemassa porkkanapenkkieni, punajuurten, herneiden ja nauriiden kasvurivistöjä. Olen  saanut ne  muhkean pulleiksi ja tullut näkemään niiden kasvun edistymistä, kun  päivä on juuri  valjennut, ja  vartensa täyteen saaneet  auringonkukat tervehtivät myös minua; kutsuvat luoksensa kuin olisin yksi heistä. Ja kun tuohon aamun rauhaan ja hartauteen sisältyy vielä näky sorsaperheestä  tyynellä lahdelmalla, niin  minä tunnen olevani toinen ihminen toisella  maaperällä kuin täällä  ikävässä kaupungissa!
- Niinhän sinä olet monet kerrat  sanonut, mutta mitä vielä sinä maaseudulla elämisestä, sen  tenhomaailmasta, unelmoit?
- Sitä juuri, sitä mielen vapautta ja lentoa, minkä tuoksuva maa, ilman raikkaus ja  tuulen sointi pihapuissa antavat. Minusta tuntuisi, etten minä malttaisi levolle käydä. Niin minun mieleni kirmailisi niillä tanhuvilla, jotka  joka päivä  palkitsisivat  minut kullanhohtoisilla omenoilla. Ajattele,  jos istuisimme  pitkän päivärupeaman jälkeen rantasaunan kuistilla vastalöylyjen jälkeen ja katselisimme punertavaa  auringonlaskua  tiedostaaksemme, että  kohta aurinko nousee taas uudelleen… ja seuraavana aamuna lyhyen yön jälkeen,  kun olemme kasveillemme käyneet toivottamassa uutta päivää, menisimme veneellemme, kokisimme verkot ja peraisimme kalat päivän  ateriaksi… ja sinä sanoisit vielä ”kipaisenpa metsänreunaan ja tuon ahomansikoita”  -  niin eikö se olisi ihmeellistä. Se olisi elämää meidän paratiisissamme! Miksi ihmeessä  ihmiset muuttavat  tuolta  kiehtovalta  maaseudulta tänne  harmaaseen  kaupunkiin. Sitä minun pääni parka  ei ymmärrä…
- Tuossa se sitten on, sinun paratiisisi, laukaisi Onni koko naamallaan Jenniin päin.
- Mikä on ja missä on?
- No…se sinun unelmiesi täyttymys, sinun  puutarhasi  purppuramatot  ja  kaikkinesi mitä silmissäsi maaseudusta kaunista näet. Ne ovat nyt tuossa!
- Missä ovat, siinä lehdessäkö?
- Niin niin…Ja  taitaapa minun omassa päässänikin askarrella ajatuksia uusia, tarkennuksia  entisiin aatoksiini… Niin osasit  maalata  monin värein ja  tuoksuin  maaseudun korkeutta  ja sen ehtymätöntä  aarteiden  aittaa, että ahomansikat maistuvat vieläkin suussa!
- Mitäs sinä nyt puhut minulle mielinkielin.  Mitä siinä lehdessä lukee,  sano jo mitä on  painettu?
- Näin on painettu, että   maaseudulle muuttoa  haluavalle tarjotaan ostettavaksi pientila  Koivujärven rannalta, tuolta maalaiskunnan puolelta. Se on entinen tila, ollut  jo vuosia asumaton, kun sieltä on muutettu  tänne sinun ikävään kaupunkiisi.  Ja minäpä satun tietämään  tästä paikasta enemmänkin…
- Vai niin lukee ja tiedät enemmänkin. Mieleni mun huutaa, kerro kerro, mitä tiedät?  Onko rantasaunakin?
- On, on! Kolme on rakennusta: asuinrakennus ja ulkorakennus, jossa on  joskus sijainnut karjansuoja, ja sitten  heinävaja ja  puuliiteri sekä vielä se  rantasaunakin  venepoukamassa.
- Mistä sinä noin paljon tiedät, ihan kuin  pöyhisit esiin minun  omia  kuvitelmiani  ja unelmiani. Et kai vain nyt  narraa minua?
- Enpä tässä  narraamaan ole ryhtynyt, kun  lehdessä niin lukee. Mutta niin kuin  sanoin  tiedän paikasta ikään kuin  henkilökohtaisesti.
- Henkilökohtaisesti!  Etkä ole  kertonut päivinä  ennen tätä aamua unenomaista!
- En ole, kun en ole tiennyt että paikka, tämä asumus Koivujärven rannalla, on myytävänä.  Katsos, muistatko kun  minä meidän seinänaapureitteme kanssa  olin  viime syksynä sienireissulla, niin muistatko ne  kanttarellit  ja niistä tekemämme  muhennoksen?
- Muistan muistan, mitä niistä ja miten ne tähän liittyvät?
- Ne oli poimittu  juuri tuolta tilalta, sen koivikosta!
- Vai sieltä ne olivat...
- Niin olivat, ja  se tila on  kasvavalla maalla, niemekkeellä, josta aukeaa järvenselkä  etelään. Kesäiseen aikaan  aurinko  säteilee  tälle niemelle  aamusta iltaan, koko pitkän päivän.
- Vai on aurinkoinen paikka  ja pellot kasvavia, ja on ranta ja on sauna.  Sehän on niin kuin olen aina ajatellut, unelmiani kutonut!
- Sanoitko sinä äsken, että olisit tulossa  tähän juttuun mukaan – että muutaisimme maalle  ja ostaisimme tuon  tuohon lehteen  laitetun  tilan – meidän paratiisimme, joka on meille  tarkoitettu  niin kuin  minä nyt tunnen, että se on meille tarkoitettu!
- No, niinhän minä sanoin, että olen aatoksiani tarkistanut. Olkoon siis niin! Tulen mukaan tähän juttuun  ja tulen nyt kaikella  halullani. Kaikkeni annan  onneksemme Jenniseni, karpaloiseni.
- Voi, voi Onni, nyt minä  kapsahdan kaulaasi  ja illalla uudelleen vielä paremman kerran!  Nyt me ryhdymme tekemään suurta suunnitelmaamme. Meillä  alkaa uusi elämä, me  alamme elää  täysillä, imemme kaiken  ympäriltä itseemme. Sillä niin on sanottu ja totta on, että  ihminen on osa luontoa kuin pientareiden kukkaset, joissa  perhoset leikkivät kesäisenä päivänä. Kun ihminen altistuu luonnon edessä ja yhdistyy siihen  niinkuin ihminen yhdistyy toiseen ihmiseen, se  läkähdyttää, se juovuttaa  kuin joisi viiniä runsauden sarvesta. Niin paljon meillä on  edessämme, ja meidän sarvemme on vielä täysi!  Siis pois ikävyydestä,  kun elämä on muutakin kuin  nuo  meluavat  kadut  ja  kivipihojen  hämäryys.
- Sanonpa  sulle Jenniseni, että olen samaa mieltä kanssasi. Niin aattelen nyt kuin sinäkin. Siis käykäämme suunnittelemaan!
- Mutta haluanpa kysyä  sitä ennen, tähän asiaamme  liittyen, että  muistatko Jenni, kuka se laulaakaan,  että…Onnenmaahan me kerran saavutaan…
 - En nyt satu muistamaan, mutta se pitäisi nyt meille soida. Kuinka tuokaan laulu ei tuntunut aikaisemmin  miltään, joltakin kepeältä renkutukselta vain, mutta nyt, aamuna tänään, nuo sanat Onnenmaahan  me kerran saavutaan… kuuluvat suloisilta  korvissani kuin  olisin jo  untuvaisen pilven päällä matkalla!
- Jotenkin samaa tulin ajatelleeksi minäkin, mutta ehkä  maanläheisemmin. Nimittäin näen tuon tuntemattoman lauluntekijän sanoissa  osuvaa, melkeinpä profetaalista  kutsua takaisin maaseudulle. Onnenmaa tuossa laulussa on juuri laaja suomalainen maaseutu; sen kuhmuraiset pellot, levolliset lehdot ja marjaiset mättäät.  Juuri siellä maaseudun  monipolvisessa maisemassa ovat myös sielumme alkujuuret niin kuin Aleksis Kivi on meille Seitsemän veljeksensä kautta kertonut. Mutta myös tämän tuntemattoman  lauluntekijän, tämän Onnenmaan sepittäjän, sanat  kuuluisivat tulla  kultaisiin kehyksiin, sillä niin  suuren lupauksen, niin suuren  odotuksen,  ne antavat juuri tänä päivänä, tämän päivän ihmiselle: Onnenmaahan me vielä saavutaan…
- Tahtoisinpa tuoda  tähän vielä suurista suomalaisista Sibeliuksen nimen. Tiedetään hänen karanneen Helsingistä Järvenpäähän  ja Ainolaan siksi, että vain siellä maaseudun  syvässä rauhassa, sen elähdyttävässä ilmapiirissä,  autereisissa jos  sateisissakin päivissä,  saattoivat syntyä hänen suuret sävellyksensä. Ja totta tosiaan: niin voimallista on tuo musiikki kaikki. Ja arvaas mitä minä olen kuvitellut kun olen sattunut radiosta kuulemaan hänen korkeaa musiikkiaan?
- Et ole ennen kertonut,  niin mitä olet kuvitellut?
- Olen kuvitellut istuvani rantamökin kuistilla aavalla rannalla, katselemassa  järvenselälle, jossa valkorintaiset lokit piirtävät kuvioitaan Suomenlipun sinistä taivasta  vasten. Olen tuntenut  silloin ruumiissani voimakkaita värähdyksiä!
- Mutta nyt nämäkin  kuvitelmat, nämä vaikuttavat henkiset  kokemukset, voivat  konkreettisella tavalla meille todeksi käydä ja siksi muuttua, kun se meidän tilamme meitä odottaa  siellä  tietyllä paikalla  Koivujärven rannalla pihatanhuvineen ja  rantalahdelmineen,  Jenniseni käpyseni!
- Niin odottaa, ja nyt käykäämme siihen oikeasti käsiksi. Ei enää tähän sinfonioita eikä iskelmiäkään…
- Niin…käymme käsiksi, käymme kaikella tarmollamme. Mutta sitä ennen sanonpa sinulle Jenni-kulta, että tarkoituksellamme on laajempaakin ja  eteenpäin suuntautuvaa  merkitystä – sitä, johon jo äsken viittasin.   Ajattele, me  tulemme elvyttämään  maaseutua. Me  viemme  sinne  uutta elämää, uutta toimeliaisuutta, kun entinen on sieltä kuihtunut pois.  Kirjaimellisestikin  kuollut, niin kuin itse havaitsin viime syksynä,  ja niin kuin  tuossa  lehden ilmoituksessakin sanotaan: 70-luvun autiotila odottaa  uusia isäntiään ja emäntiään polulle oman pihan.  Meidän suunnitelmamme on osa, oleellisesti ihan, koko maaseudun ja sen elämän elvyttämistä. Sitä juuri mistä ministeritkin puhuvat pöntöistänsä, mutta mitään ei tapahdu, mikään ei kuitenkaan liikahda eteenpäin.
- Mutta tarkoituksemme ja tavoitteemme  antavat  meille suuren haasteen!
- Totta sanot vaimoni, mutta  haasteita ihminen  juuri tarvitsee. Ihminen ei elä vain leivästä – jos  se niin tekisi se  rappeutuisi ennen aikojaan, mutta työn ja  tavoitteiden avulla ihminen karaisee itseään, pystyy voittamaan itsensä  ja saavuttamaan oikean rauhan  sielulleen. Ei  suinkaan rauhaa sielulleen  kirjoja lukemalla  hämärissä huoneissa  tai  hartauteen vaipumalla, ei, vaan  reippaalla työnteolla, niin että  jäsenten, koko ruumiin tarkoitus  on väsyä ja elpyä taas rauhaisan yöunen jälkeen uuteen päivään ja ponnistukseen!
- Mistä me aloitamme, oi Onniseni, kun me  kohta käyskentelemme tilallamme?
- Mehän  olemme jo aloittaneet!  Meidän  silmissämme  siintelee  tuo tila,  joka odottaa isäntäänsä ja  emäntäänsä, meitä. On odottanut jo kauan, mutta meidän onneksemme, tämän aamun siunaamana se on lehdessä nyt myytävänä.
- Ajattele, vielä tunti sitten  emme tienneet tästä mitään, heräilimme täysin tietämättöminä  mistään uudesta  elämämme tienhaarasta, uudesta mahdollisuudesta,  mutta nyt vain tuntia myöhemmin me tiedämme  jo näin paljon!
- Suunnitelmamme on  siten  käynnistynyt, vaikka tunti on vasta kulunut.  Maailmanhistoriaakin on kirjoitettu vain muutamilla kynänvedoilla, niihin ei ole aikaa paljon mennyt  ja nekin piirretty  pienissä piireissä, poissa  muiden   silmistä. Joten  suuret ja merkittävät asiat syntyvät usein ilmoittamatta etukäteen.
- Mutta konkreettisestihan meidän on  lähdettävä, otettava asioista kiinni omin käsin ja omaan onneemme luottaen.
- Juuri niin! Meidän on aloitettava heti keväällä, nyt talven mentyä, tilan päärakennuksen korjaus. Viime syksynä sienireissulla kurkkasin  jo  ikkunasta sisälle…miten  lie jalkojani jo vetänytkin tutkimaan, ja havaitsin että lattia on uusittava. Samoin  sisävuoraus ja ulkovuoraus sekä katto, joka näytti vuotavan. Mutta sinähän tiedät, että pystyn  timpuroimaan, muuraamaankin, vain sähkömiestä pitää  käyttää. Keväällä on hyvä aloittaa jo heti lumien sulattua. Ajattele, eväät reppuun ja käymme tilallemme  päin…
- Rinnan rakennusten korjauksen meidän pitää käydä käsiksi  myös peltojen perkaukseen, eikö niin? Olen niin unelmoinut  kasvimaasta, nähnyt unta  kun maa kääntyy ja  tuoksuu, tuntuu käsissä ja jalkojen alla. Konkreettisesti. Ei puhuttuna tai kuvailtuna, ei kirjoista luettuna, vaan todellisena ja tuntevana, kun  kuokka käy maahan ja  harava  peittää siemenet…  Ja kun ensimmäiset oraat nousevat  pinnalle, siinä havaitsee  elämän ja sen jatkumisen ihmeen.
- Meillä tulee olemaan paljon tekemistä, entisen korjaamista ja elvyttämistä…
- Niin tulee. Tässä  me näemme  maaseudun tämän päivän tilanteen: sieltä on jo pitkään puuttunut työ, se ankaruus  joka oikeaan työhön kuuluu, se tahto joka vie loppujen lopuksi iloon, suureen tyydytykseen,  kun näkee työnsä jäljet  tilan pihapiiristä katseltuna lauantaiehtoona.  Tässä kaikessa on oltu pitkään pysähdyksissä,  muutos  suorastaan huutaa tekijöitään!
- Mutta voihan tuota sinun  havaintoasi yleistää laajemminkin tähän  tämän päivän  ihmisen elämänmenoon.
- Voipa hyvinkin. Me olemme  kansakuntana laiskistuneet. Meistä on tullut mukavuuden  haluisia, kun meidän pitäisi käyttää aikamme hyödyksi. Ajattelepa, miten monta tuntia viikossa, kuukaudessa ja vuodessa ihmiseltä valuu hukkaan  television äärellä Kauniita ja rohkeita katsoessa päivästä toiseen. Jos me laskemme  kansakunnan kokonaistuntimäärän, niin sehän  on huikaisevan paljon  -  kun  samaan aikaan  voitaisiin tehdä hyödyllistä työtä;  siivota paikkoja, korjata ja rakentaa, hakata polttopuita, perata umpeutuneita ojia ja teiden rumpuja, käydä katiskat kokemassa  ja niin edelleen.
- Mutta mehän voisimme  tehdä stopin noille hömppäohjelmille; näyttää sillä tavalla esimerkkiä vaihtoehtoisesta ajan käyttämisestä.
- Ja  niinhän me  teemmekin! Emme tuo tilallemme televisiota lainkaan. Ja miksi toisimme, kun meillä on tekemistä  kylliksi. Eihän entisajan uudisraivaajillakaan ollut televisioita, ja jos olisi ollutkin, ei niistä apua olisi ollut  siihen suureen urakkaan  minkä he tekivät, mutta josta enää vain  muistellaan… 
- Me korvaamme  Kauniit ja rohkeat  talvella lumenluonnilla ja kesällä  taimistojemme    harvennuksella. Hommat tulevat näin ajallaan tehdyiksi, ei tapahdu yllätyksiä. Ja miksi tähdellistä työntekoa  pitäisi hukata turhuuden alttarille.
- Mutta radion, sellaisen pattereilla toimivan, me hankimme.  Sen me otamme  kasvimaan reunalle, jotta siellä  työskennellessämme  kuulemme seuraavan päivän sään  ja muut tiedotukset.
- Ja  lauantai-iltaisin kun olemme lämmittäneet rantasaunan siellä venepoukamassa, ottaneet vastalöylyt ja  tulleet kuistille vilvoittelemaan, me aukaisemme radion ja kuuntelemme lauantain toivotut levyt. Ilta on rauhallinen, tuulen henkäykset tuntuvat suloisilta rauduskoivun  virpomalla  ihollamme  ja  silmämme seuraavat järvellä soutavaa sorsaparvea. Siihen tunnelmaan, siihen harmoniaan, sopivat  lauantain toivotut levyt ja Olavi Virran kuulakas laulu.
- Ja kun on istuttu kuistilla ja nähty illan hiipuvan kevyeen hämärään, me  peiton alla suukottelemme ja kiitämme päivästä taas yhdessä parhaimmastamme!
- Mutta  nykyajan ihmisellä on muitakin turhuuksien  markkinoita,  joilla aika tuhrautuu niin ettei sitä  missään näy. Kerronko?
- Kerro pois, kun olet tullut tähän yhteiseen juttuumme.  Sanasi  ripisevät  nyt kuin  rantakoivikko leppeässä  tuulessa, ja minunkin on mukava kuunnella, kun haaveilen samalla tulevaa kesää ja sinne meidän tilalle menoa, oi Onniseni!
- Katsos, on  toinenkin tämän päivän kapistus television ohella, joka  pitää ihmistä pauloissaan kuin hämähäkki saalistaan. Hoksasitkin jo varmaan, sillä tarkoitan kännykkää, tuota pientä viattoman näköistä kädessä pidettävää  vekotinta,  mutta jolle on  tullut ihmiseen nähden  valtaa,  sanoisinpa   valvontavaltaa.
- Kun entisajan ihminen hallitsi  itsensä, teki tarkoituksellista työtä: työtä joka oli tähdellistä ja  häntä  tervehdyttävällä tavalla tyydyttävää,  niin nykypäivän ihminen on alkanut pääkopallaan  tekemään sellaista ettei hänen tarvitsisi oikeastaan tehdä mitään. Hän on alkanut keksimään erilaisia laitteita, niin kuin tuo mukana kulkeva puhelin  on. Se  muka  edustaa  välttämätöntä kehitystä  ihmisen pitkässä ja vielä jatkuvassa historiassa.  Kehityksen sanotaan helpottavan ihmistä niin että hän voi antaa tehtäviä näille laitteille eikä tarvitse ryhtyä itse toimeen.
- Mutta ihminen on tässä mennyt jo liian pitkälle.  Kun laitteisiin on saatu melkein ihmisen ajattelua, ne ovat  alkaneetkin valvoa ihmistä itseään. Ja siitä on seurannut että ihmisen on pidettävä  näitä laitteita entistä tarkemmin silmällä,  jotta hän olisi  ainakin yhden askeleen edellä. Ja tuo askeleen edellä pysyminen tarkoittaa että hänen on keksittävä  tilalle uusia versioita.
- Hänellä on kaikessa tässä kiire;  hänen aivonsa työskentelevät  ei vain päivisin vaan myös öisin. Hänen yöpöydällään on ruudullinen vihko,  kynä, kumi, laskin  ja viivotin  sitä varten,  että kun hän herää ja huomaa alitajuisesti kehittäneensä  jotakin aivan uutta, hän piirtää siitä  heti kaavion, kirjoittaa työselitykset, tekee kustannuslaskelmat  ja vasta sen jälkeen jatkaa nukkumistaan.
- Hänellä on yöpöydällään  myös termospullo, siinä pari kupillista kahvia, jotta pysyy tarvittavan ajan valveilla,  ja yksi sokeripala. Miksi yksi? Siksi että hänen tietokoneensa  on  laskenut, että kahden ja yhden sokeripalan nauttimisen välillä on vissi ero hänen lopulliseen elinikäänsä. Yhden sokeripalan nauttimisen merkitys elinikään on vielä plus-miinus-nolla, mutta kahden sokeripalan  vaikutus on jo 10 minuuttia miinusta.
- Näin  nykyihminen  on  joutunut näiden keksimiensä laitteiden  vangiksi; hän on alkanut vieraantua luonnonmukaisesta elämästä – siitä kaiken  perustasta josta  hän on  lähtöisin: siitä  historiansa alkukodista mistä hän on jo pitkän taipaleensa tehnyt. Ja hän on tullut tienhaaraan,  tullut juosten eikä ole ehtinyt  huomata tienviittoja, siihen ei ole ollut aikaa. Ja  nyt  hän on ymmällä siitä, onko hän oikealla tiellä?
- Ja  mihin karuselliin ihminen on  konkreettisesti, arkipäiväisesti,  joutunut? Kerronko vielä tästä?
- Kerro, kerro, minä kuuntelen puhettasi kuin kärpäsen  kehräävää surinaa ikkunalaudalla...
- Katsos, kun  kaupunki-ihminen lähtee betoniasumuksestaan vaikkapa vain pikkuasioilleen, hän vähää ennen oven avaamista nopeuttaa askeleitaan, pyörähtää täydet 360 astetta  ympäri, ja hänen kätensä tekevät pakkoliikkeitä. Hän ikään kuin hakee katseellaan jotakin, niin kuin hakeekin, ja sitten hän hoksaa, tuolla! Hän laittaa tottuneesti kännykän taskuunsa, avaa nyt  oven ja alkaa laskeutua portaita alaspäin, mutta jo ennen ulko-ovea taskussa alkaa soida. Ulko-ovella seinänaapuri tulee vastaan, he eivät huomaa tervehtiä toisiaan vaikka ovat kalakavereita, kun  tällä toisellakin naapurilla on toinen käsi korvassaan. Piha-alueella kauempana on kolmas naapuri. Hän aikoo juuri  heilauttaa kättään, hänellä  on jotakin tärkeää asiaa sanottavana tälle ensimmäiselle naapurille, mutta silloin alkaa hänen kännykkänsä soida. Ja taloyhtiön jätekatoksen rikkonainen  ovi, josta hänen piti puhua,  jää korjaamatta.
- Nykyihminen on joutunut  kiinni omaan karuselliinsa, omiin uriinsa.  Vieläkö tästä jatkan?
- Jatka jatka, olen  vastaanottavainen kuin  sula vaha sormissasi…
- Katsos, kun tämän päivän kaupunki-ihminen aamulla herää ja huomaa, että ulkona sataa, hän masentuu. Jos hänellä sattuu olemaan loma, hän masentuu vielä enemmän. Silloin hän  ottaa yhteyden matkatoimistoon ja kysyy missä ei sada  ja onko sinne lentolippuja.
- Hän ei enää tajua,  ei tunne alkukotiaan mistä on lähtenyt…että hän on lähtenyt juuri suurten vesien, valtamerten ääreltä vaeltamaan sisämaita kohti… Sateen pitäisi  päinvastoin nostaa hänen mielentilaansa, virkistää sitä niin kuin sade virkistää luontoa, antaa sille elämän jatkuvuutta. Sillä sade on luonto itse, yhtä kuin tuoksuva maa ja yhtä kuin väreilevä ilma ennen auringonlaskua tai se hento kukkanen, joka nostaa päänsä  keväällä lumen alta  kun  auringon säteet ovat tanssinsa tanssineet  sen  yllä.
 - Kerroin nuo poiminnot, esimerkit, osoittaakseni, että ihminen on muuttunut. Sen hienot  keksinnöt ovat  ikään kuin nurkan takaa muuttaneet  sen käyttäytymistä – kuin näkymättömät langat olisivat alkaneet ohjailemaan sitä, nykivät  sitä eri suuntiin.  Tätä ei tietystikään haluta tunnustaa; kaiken yllä on ihmisen  suuri ylpeys aikaansaannoksistaan, keksinnöistään,  niiden maailmanvalloituksista ja  suurista menestymisistä. Mutta tosiasiassa hän on ymmällä. Hänellä herää epäilys, onko hän sittenkään oikealla tiellä, onko hän juossut liian kovaa eikä ole huomannut tienviittoja?
 - Onko hänen palattava tienristeykseen takaisin ja lähdettävä toiselle tielle huomatakseen, että hän on nyt astunut lintujen lauluun ja purojen solinaan. Linnut todellakin laulavat ja purot solisevat ja ruoho on keväällä vihreää eikä mustanharmaata. Ja nyt hän huomaa myös, ettei hän sittenkään omista  koko maailmaa, eikä muita taivaankappaleita, vaan että hän on tässä suuressa  kaikkeudessa, äärettömyyksien äärettömyyksissä  vain nuppineulanpään kokoinen, jos sitäkään. Ja kun hän on tämän kaiken oivaltanut, hän huomaa rauhoittuvansa;  hänen pingoittuneet hermoratansa rentoutuvat, hänen hengityksensä tasaantuu  ja  hänen sielunsa virkistyy. Hänen ryhtinsä reipastuu, muttei hän  enää juokse, ei hengästymiseen asti, vaan hän on mieleltänsä levollinen ja avoin kaikelle mitä hän ympärillään näkee: hän näkee nyt puiden vihreyden, lampien siniset silmät ja vuorten kaukaiset katseet. Hän kiipeää ensimmäisen vuoren laelle, sen korkeimmalle  huipulle ja huutaa sieltä: - Olen vapaa, olen vapaa, olen vapaa!   
- Voi Onni-kulta, kyllä sinä osaat sanoja soudatella kuin lasta uneen tuuditella. Ja miten oikeassa sinä oletkaan!  Kun kuuntelin,  se oli kuin  olisin käännellyt elävää kirjaa… Mutta se meidän ikioma suunnitelmamme, se meidän tilamme, miten me sitä jatketaan ensimmäisen kesän jälkeen toisena?
- Aivan oikein, mennäänpä nyt siihen; siihen meitä odottavaan tärkeimpäämme, meidän tilaamme.  Ensimmäinen kesä meiltä menee  siellä vanhan korjaamisessa  ja kasvustojen  aloittamisessa. Tietysti keräämme myös metsämarjat ja sienet  ja pidämme verkot pyytämässä. Mutta seuraavana kesänä me laajennamme kasvustojamme.
- Ja arvaas mitä, mihin me ryhdymme? Me aloitamme  nykyihmisen sanoilla ilmaistuna luomumatkailun.  Me ilmoitamme, että tilallamme esitellään  entisajan viljelyä sen ajan työmuodoin ja välinein, kuten kuokkimalla maata ja  taikoilla lantaa levittämällä. Vaikka nykypäivän ihmiselle kaikki helppo on hyvää ja tavoiteltavaa, sitä kuitenkin kiinnostaa, miten ihminen on joskus  vuodattanut hikeä, ottanut turpeesta kahden käsin kiinni… Ja kaiken tämän nähtyään hän jopa alkaa kunnioittaa aikoja entisiä. Näin hän on saanut kosketuksen, ehkä vasta ensimmäisen, luonnon suuruuteen, sen ehtymättömään aittaan. Tämä on tärkeää ja oleellista ajatellen maaseudun uuden kehitysvaiheen alkua. 
- Minä näen jo silmissäni, kun ihmiset käyskentelevät pihapiirissämme ja  ihastelevat näkemäänsä. He ovat silminnähden onnellisen näköisiä, rupattelevat  keskenänsä, naurun äänet remahtelevat käytävillä  ja heistä on kadonnut  entinen jurous ja syvämielisyys. He ovat  kokeneet elämyksiä ja he tulevat niistä kertomaan lapsilleen, sukulaisilleen ja tuttavilleen. Ja näin meidän aatteemme  ihmisen paremmasta elämästä leviää ja saa vastakaikua...
- Ajattele, olemme jo näin pitkällä, vaikka suunnittelumme alkoi vasta pari tuntia sitten!
- Luomutuotteitamme varten me  rakennamme   katollisen myyntipöydän. Lisäksi me  pistämme tarjolle  keräämiämme metsämarjoja ja sieniä, ja pyydämme kalaa jos sillä on kysyntää kuten olettaa sopii,  kun  alkuperäisen luonnonkalan kalastamisen taitokin on  nykyihmiseltä  unohtunut. Ja samaan katokseen  me laitamme muutaman pöydän tuoleineen, pyydämme asiakkaitamme istahtamaan, lepuuttamaan jalkojaan  ja tarjoamme  heille keväällä  koivuista juoksuttamaamme mahlaa. Sen nautinnon,  luonnonlähteessä jäähdytetyn  koivunnesteen, me tarjoamme  heille kiitokseksi käynnistä niinä tulevina kesäisinä päivinä.
- Niin kuin näemme, maa, tuo iänkaikkisuuden iänkaikkisuus, on ehtymätön elämän ja toimeliaisuuden  lähde. Tuo tila, joka tässä lehdessä on meitä varten ja meidän unelmiemme ja uniemme toteuttajaksi tarkoitettu, ei ole suuren suuri läntti täällä maapallon rosoisella pinnalla: suoraan sanottuna hitusen pieni kuin  hiiren  papana, mutta miten paljon ja miten suurta tyydytystä se voi antaa. Niin paljon ettei siitä kaikkea sanoa voi!
                                                    ***
Jenni kuunteli käsi korvalla  Onnin  puhetta ja Onni kuunteli Jennin puhetta. Välillä he puhuivat  toistensa  päälle  ja heidän  kätensä viitteloivat pöydän ylitse. Jos joku olisi  voinut seurata heitä, kurkata ikkunasta, hänkin olisi  haltioitunut mukaan  keskustelun virtaan. Ja kaikesta päätellen se olisi  vielä jatkunut, ellei ovikello olisi soinut.
 - Kukas nyt tulee häiritsemään meitä, suunnitelmiamme, Onni virkkoi mennessään ovelle.
 - Aamupäivää, sanoi tulija kun oli astunut sisälle.
 - Päivää, sanoi Jennikin kahvipöydästä.
 - Enhän häiritse, sanoi nuorehko naisihminen, jolla oli tumma asiakirjasalkku kädessään.
 - Olen Suomen Gallup Oy:stä. Tehtäväni on haastatella  tämän kaupunginosan  ikääntynyttä väestöä, kartoittaa heidän  elämäntilannettaan ja tulevaisuuden näkymiään.
 - No mikä ettei, sehän sopii, virkkoi Onni. - Olemmekin juuri tässä tekemässä uusia suunnitelmiamme…
- Niinkö, sepä hyvä, sanoi salkkunainen ja kaivoi papereitaan esiin.
- Te olette Onni Kumpunen, kääntyi nainen Onnin puoleen; syntynyt 1931. Olette täyttänyt  83  vuotta.  Ja Jenni Kumpunen, te olette  vuotta vanhempi.
- Kyllä olen, vain vuotta vanhempi,  sanoi Jenni ja vilkaisi Onniin.
- Sitten minun pitäisi vähän kysellä teidän terveydentilastanne, jatkoi gallup-nainen.
- Teille Jenni on näiden papereissa olevien taustatietojen mukaan tehty lonkkaleikkaus  äskettäin ja Onnilla on  toisessa polvessa tekonivel.
- Mitenkäs ne  lähikaupalla käynnit ovat  vielä  sujuneet? Mutta anteeksi, tehän mainitsitte  uusista suunnitelmistanne. Puhutaanpa niistä.
- Niin…aloitti Onni ja vilkaisi Jenniin…me olemme tässä ostamassa autiotilaa, aiomme sen itse rakentaa uudelleen ja raivata pellot  tuottamaan. Se on kahden vuoden suunnitelma,  mikä tietää meiltä molemmilta kovaa entisajan työtä,  ja kieltäytymistä paljosta muusta. Muutamme tilallemme heti kevään tullen…
Näin sanottuaan  Onni  vilkaisi Jenniin ja  Jenni Onniin, ja molemmat purskahtivat yhtä aikaa pitkään nauruun!
Tämä  spontaani tunteenpurkaus  tuli suoraan heidän  aamuisesta hauskanpidostaan, kun puhe oli kiertynyt  lehti-ilmoituksesta suomalaiseen maaseutuun ja maailmanmenoon muutenkin.
Ja he olivat puhuneet  niin suurella halulla  ja antaumuksella  omasta Onnenmaastaan – siitä kaikesta, joka heillä oli joskus ollut oikeastikin ja  jonne he olivat parhaina ikävuosinaan   saapuneet.
Gallup-nainen näytti ensin  hämmentyneeltä, mutta hymyili sitten, kun sai kuulla lisää Onnin ja Jennin suuresta  suunnitelmasta  pelastaa maaseutu  takaisin toimeliaaksi ja asuttavaksi.
Hänenkin, tämän salkkunaisen,  silmiin piirtyi  kaihoinen  kuva asumisesta  kukkaisten kasvumaiden äärellä  koivikkoisella aurinkoniemellä, jonka aholle metsämansikat kesäisin kypsyvät. Ja  tähän kuvitelmaan  hän sovitti  haastateltavansa  Jennin ja Onnin  suorittamassa  kevätkylvöjään, tarkkailemassa  niiden kasvuja ja istumassa rantasaunan kuistilla   lauantai-illan kevyessä hämärässä…
Niin hän ajatteli, niin hän kuvitteli  aikojen  entisten  joskus olleen  heidän Onnenmaassaan.   Eikä häneltä jäänyt huomaamatta Jennin silmäkulmaan ilmestynyttä kyynelhelmeä.

Risto Hirvonen; Matkalla – pieniä kertomuksia 2006