Ihmeellisyyksien maailma

Ihmeiden aika ei vielä ohi

Risto Hirvonen

Sotshin kisat ovat ohi, joten ne voidaan siirtää historiaan.

Suomen kisajoukkueen viiden mitalin joukossa välkehti nyt se halutuin, se tavoitelluin: kultamitali. Ja se tuli kuin tulikin maastohiihdosta Sami Jauhojärven ja Iivo Niskasen ansiosta.

Eero Lappalainen, KuHi:n hiihtomiehiä,  ilmaisiosuvasti sen, mitä se hiihto loppujen lopuksi on kun tavoitellaan olympialaisia mitaleita: - Se on tervettä hulluutta! Ja sitähän tuossa kaksikon meiningissä olikin nähtävissä.

Onnittelut näiltäkin palstoilta suomalaisille mitalisteille, eritoten Vieremältä lähteneille sisaruksille Kerttu ja Iivo Niskasille.  Heidän panoksena Suomen joukkueessa oli niin merkittävä, että kai sitä voi ihmeenäkin pitää sen positiiviselta puolelta katsottuna.

Suomen joukkueen kokonaissaavutus oli nyt eteenpäin osoittava. Vielä emme ole pohjolan paras urheilukansa, ja pitääkö sitä tavoitetta erityisemmin korostaakaan?  Pääasia on, että tiedämme mitä  teemme.

Ja loppujen lopuksi: jos Sotshin saavutukset antavat uusia sysäyksiä koko kansan liikkumiseen, niin se on sittenkin tärkeintä. Ja silloinhan olympiamitaleidenkin merkitys kaksinkertaistuu.

Lisättäköön se, että kisat olivat hienosti järjestetyt. Hyvä Venäjä! Ja hyvä Yle, joka toi kisat upeasti jokaiseen suomalaiseen kotiin.

Mutta tätä nyt kirjoitettaessa on edellä sanottuun lisättävä: Voi surkeuden surkeus, kun olympialaisten isäntämaa onkin nyt astunut sotajalalla naapuriinsa Ukrainaan. Tätä ei voi hyväksyä ja laajalti maailmalla se on tuomittukin.

Sotshi koettiin talviurheilun paratiisina, jossa kansojen urheiluedustajat ojensivat kättä toisilleen, mutta arki on nyt näyttäytynyt ihan toisenlaisena. Näinkö se vain on ja tulee olemaan?

                                                     ***

Kaikesta huolimatta voimme nyt kisajännityksestä selviydyttyämme katsoa avarammin  ympärillemme ja huomata, että elämme monissa ihmeellisyyksissä, jossa meidät aina jokin yllättää – jos ei tänään niin huomenna...

Saksalainen fyysikko Albert Einstein on tämän asian ilmaissut näin: ”On vain kaksi tapaa elää; joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä, tai niin, että kaikki on ihmeellistä”.

Eisteinille itselleen kaikki on ollut ihmeellistä; muutoin hänen nimeään ei kantaisi suhteellisuusteoria, joka on tieteen peruspilareita.

Ihmeellisyyksiä saamme me tavalliset taivaltajatkin kummastella milloin mistäkin näkövinkkelistä. Palaanpa tässä erääseen havaintoon, jota olen tainnut sivuta joskus aikaisemminkin.

Olemmeko nimittäin tulleet ajatelleeksi kun olemme katselleet lintujen touhuja pihapiirissämme, että minkä vuoksi talitiaisen posket ovat valkoiset niin kuin ne ovat jokaisella tintillä.

Tuolla talitiaisellahan on sen sinimustassa päässään puhtaan valkoiset posket. Ja minkä vuoksi ne ovat valkoiset – siksi, että tintille ne ovat sen omat ”taskulamput”.

Tutkijat ovat näet huomanneet, että kun talitiainen etsiskelee puun rakosista toukkaa tai muuta maistuvaa aamupalaksi tai sitten iltapalaksi, niin nuo  posket heijastavat sen näkökenttään tuonne puunrakoseen valoa – infrapunaisia valoaaltoja!

Näin tutkijat selittävät, ja tinttiä itseään ajatellen nuo ”lisävalot” ovatkin  hyvään tarpeeseen jokapäiväisen aterian hankkimisessa hämärämmissä olosuhteissa.

Ihmisellä ei tuollaisia poskipäitä ole, eikä niissä tuollaisia lisävaloja, vaikka hyvä olisi ollakin pimeässä liikkuessamme. Metsässähän me jo vähäisenkin hämärän tullen kompastelemme milloin mihinkin oksantynkään tai kantoon, mutta jos vaikkapa mustarastas pyrähtää edestämme lentoon, se ei törmäile mihinkään, vaan lisää vauhtiaan.

Ja entäs kun me taluttelemme (me koiraihmiset) aamuin illoin  ystäväämme niin mehän jäämme paljosta vaille siitä mitä taas talutettavamme kokee –  jäämme osattomiksi siitä tuoksuvaisesta maailmasta, josta jehu tai jekku saa nauttia täysin siemauksin...

Niinpä niin – ihminen jää monessa asiassa muusta luonnon elämästä sivuun kuin viittakeppi tienposkessa, se on osamme; näkökykymme saisi olla  terävämpi ja tuoksujen vastaanottamisen kirjokin vivahteikkaampi.

Mutta ihminen on ominta laatuaan – se haluaa vain nähdä vaivaa; tutkia tutkimusten jälkeen tätä  vielä tuntematonta maailmaamme ja kantaa siitä murhetta mukanansa. Se on osamme.

Mutta taivaan linnut ne vapaana lentävät vaan!

                                                      ***

Urheiluun vielä palataksemme, jonkin sortin ihmellisyyksinä on kummasteltu myös Suomen ja Ruotsin keskinäisiä mittelöitä vuosien varrella. Minkä ihmeen avulla Ruotsi saa töniä meitä suomalaisia sivuun, kun mitaleista kamppaillaan?

Olemmehan palvelleet ruotsalaisia aina parhaamme mukaan; olleet samaa valtakuntaakin ja keränneet kyliltämme veroja Ruotsin kuninkaille kun ovat köyhyyttään valittaneet. Mutta meitä kohtaan ei vastavuoroisesti mitään myötätuntoa, ei kiittämistä. Sivuun vaan ja mitalit tänne!

Hei Sauli, kun menet seuraavan kerran viralliselle visiitille Ruotsiin, ota tämä asia agendalle Kaarle XVI Kustaan kanssa. Olisi kiva kuulla.

                                                    ***

Mutta ne elämän itsensä ihmeet taitavat sittenkin olla ihan muualla: kun vain aukaisemme oven ja katsomme ympärillemme, niin siellä pihapuun rakosten ympärillä talitiainen jo  touhuaa aamupalasensa eteen.

Ja kun oikein tarkkaan katsoo, niin kyllä sen posket välähtelevät...!