Serenadi työuupuneille

Risto Hirvonen

(Tämä on kertomus suuren idean syntymisestä ja sen kuolemasta).

                                           ***

Tunnemme mielenkiintoisia ihmisiä niin kuin tiedämme. Heitä on ympärillämme kun vain tervehdimme; nostamme hattua ja alamme keskustelemaan aluksi siitä onko sateita tulossa, vaiko itätuulten mukana kylmän rintama. Näin edeten saatamme keskustelukumppaniltamme kuulla, mihin maailma on menossa ja mikä siellä odottaa...

Kauaskantoisia katsantoja, eikö niin?

Mutta keskuudessamme on vielä  mielenkiintoisempia ihmisiä. Heitä ei ole suuremmin eikä heitä sen vuoksi huomaa väenpaljoudesta, mutta jos tällaisen  kanssakulkijan jossakin käänteessä tapaat ja saat hänet ystäväksesi, olet silloin saanut suuren tilaisuuden. Sinulla on  ihminen jota seuraamalla pääset näkemään että elämä ei ole vain illalla nukkumaan menemistä ja aamulla heräämistä taas tavalliseen arkiseen päivään; ei, vaan elämä on silloin kuin sykkivä lähde, joka saa mielesi liikkumaan ja näkemään uusia ulottuvuuksia.

Minä kansalainen N.N. olen tavannut tällaisen tavallista mielenkiintoisemman  ihmisen ja kerron nyt hänestä.

Mutta  ennen sitä haluan muistuttaa eräästä seikasta, nimittäin siitä, että elämän moninaisiin käänteisiin voi sisältyä odottamatonta niin kuin sisältyykin – sellaista  jollaista ei ole osannut ajatella etukäteen ja ottaa huomioon ennen kuin realismi on realismia: kun kuvitelmat särkyvät niin kuin ruukku voi luiskahtaa kädestä ja rikkoutua sirpaleiksi kiveen.

Hän, tämä  tapaamani ihminen,  on elämässään kivunnut porras portaalta eteenpäin niin kuin aktiiviseen elämänjuoksuun ohjautunut  ihminen tekee.

 Hän on ammatiltaan lääkäri; käynyt siis jo monet koulut ja on nyt vakaasti elämässä kiinni. Hänellä on, niin kuin lääkäreillä on, oma vastaanottonsa, elleivät ole keikkailevia lääkäreitä.  Mutta  tämä ystäväni on kunnon kunnanlääkäri eli terveyskeskuslääkäri niin kuin nykyisin heitä puhutellaan. Hän ilmestyy aamuisin hyvin yönsä levänneenä vastaanottonsa  ovelle valkotakissaan, katsastaa pääpiirteissään keitä on paikalle tullut ja  ilmoittaa sitten:   - Ensimmäinen potilas olkaa hyvä!

Hän tutkii potilaansa ja keskustelee hänen kanssaan päästäkseen selville minkä takia tämä on tullut hänen vastaanotolleen. Sen jälkeen hän kirjoittaa reseptin ja sanoo montako pilleriä  tämän tulee päivittäin ottaa ja mitä muuta tehdä, jotta ummetus hänen kehonsa alapuolisessa osassa helpottaisi.

                                                             ***

Esittelen  hänet Penana, sillä hänen etunimensä on Pentti. Sukunimen mainitseminen  ei ole tarpeellista, sillä sukunimiä on niin monenlaisia, kovin eriskummallisiakin, ja jos niitä lähtee lukijalle selvittämään nimen historiallisista alkujuurista lähtien joutuu helposti eksyksiin.  Sen vuoksi selvempää on  tässäkin yhteydessä puhutella häntä vain etunimellä; onhan  Pentti pelkästään Pentti niin kuin Yrjö on Yrjö.

Ennen kuin menemme lähemmin hänen persoonaansa, on mainittava että hän on kaksijakoinen ihminen niin kuin tavallista mielenkiintoisemmat ihmiset ovat. Hän elää kaksoiselämää, ja elämä on silloin löytänyt mutkikkaisiin uomiinsa kaksi tasoa. Ja kahdessa tasossa on enemmän vivahteita kuin että  elontie etenisi  yhtä samaa rataa.

Tästä seikasta  muutama sana  vielä lisää, koska sillä on merkitystä niin kuin tulemme huomaamaan.

Kun nimittäin hänen vastaanottonsa päättyy – ollaan jo viikonloppua lähestyvässä perjantaissa – hän riisuu valkoisen takkinsa, pesee kätensä ja huuhtelee  viileällä vedellä päivän aikana väsyneet  silmänsä ja sulkee vastaanottonsa oven…niin juuri tässä vaiheessa hän muuttuu  toiseksi ihmiseksi, kaksoiselämää eläväksi kansalaiseksi.

Hänessä tapahtuu muutos;  hänen näköalansa laajentuvat, hän saa uutta ryhtiä, hän  ei enää kuule eikä kuuntele potilaittensa mahalaukkujen ääntelyjä eikä  heidän muitakaan huolen aiheitaan. Sillä niin on, että hänen potilaillaan on  aina jokin huoli mukanaan, joko pienempi tai suurempi, mutta aina kuitenkin jokin pulma, jonka he purkavat hänen eteensä kuin joulupaketin käärepapereista.

Hän ei muista että potilas, hänen asiakkaansa,  olisi tullut vastaanotolle jotakin rallinpätkää rallatellen ja jalkojaan sen tahdissa nostellen… Jonkinlaisena laulumiehenä hän itsekin  olisi voinut silloin yhtyä esimerkiksi  sellaiseen ralliin kuin ”Niin kauan minä tramppaa tämän kylän raittia kuin kenkäni pohjat kestää…”  Mutta  näin ei ole tapahtunut eikä tule tapahtumaankaan, sillä niin kuin  tiedämme lääkärin ammattiin kuuluu syvä vakaus ja vakavuus.

Jo siinä vaiheessa kun hänen viimeinen potilaansa, muuan vanha mummo,  on keppinsä varassa  tullut valittamaan selkäänsä, hän alkaa jo liukua pois vastaanottolääkärin roolistaan toiseksi ihmiseksi, sille toiselle tasolle. Reseptiä kirjoittaessaan hauraan tuntuiselle vanhalle ihmiselle hän mumisee itsekseen…puoli tuntia  narullahyppelyä painojen kanssa ja toinen puolituntinen tanssia pareja vaihdellen… Mummon silmät suurenevat hämmästyksestä, ja hän on jo hypähtämäisillään pystyyn mutta kivulias selkä ei anna siihen lupaa. Tässä vaiheessa Penakin on huomannut mitä on tullut ääneen ajatelleeksi ja pyytää potilaaltaan  anteeksi; rauhoittaa  tätä, ottaa kädestä,  ja sanoo hänen selkäkipujensa vähenevän jo levolla, kevyellä hieronnalla sekä kaalihauteilla.

Mutta se, mitä Penalla oli jo ollut mielessä puhuessaan potilaalleen tämän käsittämättömiä asioita, selviää myöhemmin.  Tulemme tähän aiheeseen kun tutustumme lähemmin hänen toiseen puoleensa…

Ja nyt kun hän on vihdoin hyvästellyt viimeisen potilaansa ja sulkenut vastaanottonsa oven, hän rientää kotiinsa. Hänellä on koko viikonloppu vapaata ja se kiihottaa hänen mieltään. Hän ei huomaa kotimatkallaan muita ihmisiä; käy pikapäin vain  maitokaupassa, eikä huomaa sielläkään muita, vaikka  seinänaapuri heilauttaa hänelle kättään kertoakseen pikavoitostaan urheiluseuran  arpajaisissa. Hänen mieltään kuumentaa ja juoksuttaa vain  hänen pöydällään odottava kasa papereita. Aivan; kasa papareita, mutta ei mitä tahansa papereita, ei, sillä niissä on muhimassa  suuri  ratkaisu, jolla tulee olemaan koko kansakuntaa mullistava vaikutus.

Mutta mistä on kyse, mitä suurta voi olla odotettavissa?

Tätä nyt  oleellista kysymyksen asettelua on lähestyttävä niin, että  kaikki on alkanut ideasta niin kuin elämää suuremmat aiheet syntyvät. Tuo idea, välähdys,  oli hänen päässään tapahtunut eräänä päivänä. Hän oli ollut silloin ostoksilla lähikaupassa, ja  ajatellessaan ottaa hyllyltä mansikkamarmeladia  illalla paistettaville letuille – niin juuri sillä hetkellä se oli tapahtunut; se leimahdus hänen päässään. Hän oli ollut  kauan aikaa hämmästyksestä pyörällä, istunut kaupasta tultuaan kotonaan alas  mansikkahilloineen. - Miksi tätä ei ole kukaan aikaisemmin keksinyt, ei huomannut, ei oivaltanut? Hänenkö kohdalleen tämä on nyt tapahtunut, hänellekö tämä kunnia langennut!

Ja kun hän oli näitä kysymyksiä pyörittellyt päässäänsä yhden päivän ja sitä seuraavan, hänelle oli alkanut muodostua kokonaiskäsitys. Hän näkee nyt edessään tehtävän; elämäntehtävän, jonka päässä palkinto odottaa. Ja tuo palkinto ei ole tarkoitettu vain hänelle, vaan koko kansakunnalle ja elämän jatkuvuudelle. Se on siis kollektiivinen palkinto, yhteinen, mutta jokin  kuiskaa  samalla hänen korvaansa: sinua tullaan tästä muistamaan, vain sinun nimesi historiaan kirjoittamaan…

Nyt on aika kertoa, mitä  lääkärimme Penan päässä on tapahtunut, mikä siellä lähtenyt liikkeelle niin kuin kevään tulvavedet lähtevät talven jälkeen: mikä viettelee hänet mangneetin tavoin jokaisen vastaanottopäivän jälkeen noiden paperipinkkojensa äärelle?

Meille monille ihmisistä paperityöt ovat paremminkin vaivaa, ikävää askaroimista, mutta hänelle, Penalle,  paperien liikuttelu ja asettelu tiettyihin ryhmiinsä omien otsikoittensa alle on ikään kuin kiipeäisi vuoren laelle josta avautuvat uudet näköalat, joita ei ole aikaisemmin nähnyt.

Hänen ideansa saattaa ensikuulemalta vaikuttaa perin proosalliselta, arkipäiväiseltä, niin kuin asianlaita itse asiassa onkin. Mutta kaikki suuret oivallukset ovat juuri olleet niin arkipäiväisiä että niitä ei ole huomattu ennen kuin jonkin päässä  on tuo välähdys tapahtunut. Siihen on sillä hetkellä tarvittu vain pieni ohikiitävä hetki, vaikka ihmisellä olisi ollut aikaa saada päähänsä se jo paljon  aikaisemmin. Niin  mitättömän pienessä ajassa voi syntyä suuria asioita…

Kaikkien suurten oivallusten ja keksintöjen taustalla on kuitenkin aina ollut  idean keksijän oma kokemuspohja, oma käytännön kokemus. Näin  on  sanottava Penankin kohdalta. Lääkärinä hän oli jo pitemmän aikaa huomioinut, miten suuresti olivat lisääntyneet hänen työuupumusta valittaneet potilaansa. Heidän kanssaan hän oli käynyt keskusteluja väsymykseensä asti päivästä toiseen; kirjoittanut sairaslomia ja kehoittanut heitä ajattelemaan muutakin elämässään kuin vain työtään, sen jokapäiväisiä tehtäviä, mutta  pian nämä samat potilaat olivat taas  hänen vastaanotollaan samojen  huoliensa  kanssa.

Hänelle oli karttunut sairaskertomuksista jo  rivi mappeja  samasta aiheesta: työuupumus 1, työuupumus 2, työuupumus 3…

Ja juuri tässä vaiheessa – silloin eräänä päivänä kun hän oli kaupan hyllyltä ottamassa mansikkamarmeladia letuilleen – oli  tapahtunut se ratkaiseva välähdys: hänen potilailleen ei enää pillereitä, ei terapiaistuntoja, ei niskahierontoja, eikä muutakaan pintapuolista hoitoa. Ei, vaan lääkitystä tarvitsevat työolosuhteet. Niin juuri, työolosuhteet! Niiden parantamisessa on ensisijainen tehtävä. Ne tarvitsevat oikeaa hoitoa, ja vasta sen jälkeen tulevat potilaat hänen luokseen jos on enää tarvetta.

Ja tämän päättelyn tuloksena Pena tulee jo toiseen päätelmään; työpaikoille tarvitaan todellista elvytystä, sellainen elvyttävä tunti, kutsukaamme sitä terveystunniksi, täysin työstä poikkeavaksi toisenlaiseksi, joka katkaisee välillä työnteon ja joka vie ajatukset muihin aiheisiin kuin siihen jokapäiväiseen tuotantoon, jonka tavoitteet ja normit vaihtuvat alinomaan niin kuin päivä vaihtuu yöhön ja yö päivään päätttymättömästi. Mutta kun  työpäivän sisältöä uudistetaan, sitä pehmennetään, niin  työpaikan sydämessä, työntekijöissä, tapahtuu myös  uudistumista. Heidän kehonsa ja mielensä vireytyvät. He syntyvät ikään kuin uudelleen ja näkevät maailman olevan heitä varten. He kokevat parantuneen niin kuin ovatkin.

Siinä se on!

Miksi kukaan ei ole sitä aikaisemmin huomannut; nähnyt tätä mahdollisuutta, jolla on suuret positiiviset vaikutukset; suoranainen vallankumous työelämään. Eikä vain kumous työelämään, vaan työikäisten elämänhallinnan  kaikkinaiseen paranemiseen. Sairaslomat tulevat jäämään historiaan tai ainakin vähenemään  minimiin, ja ihmiset alkavat kadun toiselta puolelta heilutella kättään ja hymyillä toisilleen.

Kaikki tuo tuli Penalle kuin näkynä eteen. Jo seuraavana päivänä hän ottaa vastaanotoltaan kaikki työuupumusta käsittelevät asiamappinsa kotiinsa, levittää niiden sisällön pöydälle  ja alkaa niitä tutkimaan tarkemmin ja tekemään niistä  yhteenvetoa.

Hän huomasi monilla olevan työpäivän  jälkeen päänsärkyä, joillakin taas unettomuutta  tai pahimmillaan masennusta. Erityisen pitkään hän tarkasteli erästä sairaskertomusta. Siinä vaimo kertoo miehestään näin: hän nousee yöllä istumaan mutta on edelleen unessa, sitten hän kävelee keittiöön (edelleen unessa),  hakee kaapista leivontatarvikkeet ja alustaa pullataikinan ja leipoo pullapitkot ja  asettaa ne uuniin (unessa yhä). Olen tottunut hänen unessakävelyihinsä  jo niin että seuraan vain syrjäsilmällä hänen puuhiaan. Kun hän on laittanut pullat uuniin, hän jostakin syystä ei jää  niiden paistumista odottamaan, vaan  palaa sänkyyn  täydessä unessa edelleen ja jatkaa nukkumistaan.  Minun tehtäväkseni  jää paistamisen valvominen loppuun. Ja ihmeellistä vielä…kun aamulla me juomme kahvit ja kun meillä on pullalämpöiset pöydällä hän vain toteaa: Aivan kuin minä itse olisin leiponut. Mieheni on nimittäin  ammatiltaan  leipuri suuressa kauppaleipomossa.

Tuota kertomusta Pena analysoi tavallista pitempään muihin kertomuksiin nähden, mutta tulee  lopulta siihen päätelmään, että tässäkin tapauksessa työ hallitsee tätä leipuria liikaa. Mitä jos hänen vaimonsa ei olisikaan paistouunia sammuttamassa..!

Mitä pitemmälle hän on päässyt sairaskertomusten jäsentelyssä, sitä selvemmin hänelle on alkanut muodostua käsitys, että hänellä on ainutlaatuinen tutkimusaineisto käsillä. Samalla hän tuntee entistä suurempaa kiirettä; kiirettä eteenpäin…

Se on saatava nyt esille, esille  niille tahoille jotka sitä tarvitsevat, ja tarvetta on!

Tässä vaiheessa Penan työskentely siirtyy uudelle tasolle. Hän alkaa pohtia minkälainen tuo työpäivän pysäyttävä ja elvyttävä tunti tulisi sisällöltänsä olemaan.

Tästä hänen päässään oli käynyt ensimmäinen välähdys jo sinä eräänä perjantain iltapäivänä, kun hänen vastaanotolleen oli tullut selkäänsä valittanut mummo, ja kun hän oli silloin pelästyttänyt tämän omalla ääneenajattelullaan.

 Aivan oikein, nyt hän sen lopullisesti oivalsi: elvytystunnin tulee sisältää aluksi vartalon jännitystiloja laukaisevaa fyysistä toimintaa kuten venyttelyä ja keppijumppaa, ja sitten toisella tuntipuoliskolla voitaisiin mennä henkiselle puolelle keskustelemalla elämän tarkoituksesta ja siihen oleellisesti sisältyvästä parisuhteen hoitamisesta, ja tähän teemaan  sopisi  lopuksi tossutanssit vanhan Dallapeen tanssimusiikin  malliin. Ihmisethän ovat hurahtaneet uudelleen paritansseihin sitten  niiden aikojen, kun elettiin suomalaisen kansallisromantiikan aikakautta, johon kuuluivat  kesäiset lato- ja puimalatanssit. Ja mikä ettei kiehtoviin romantiikan aikoihin voitaisi palata takaisin; hän lääkärinä tietää että ihmiset jotka  koskettelevat  toisiansa elävät myös pitempään...

Nyt vain kaikki esille, koko suunnitelma kaikkinensa.  Siihen tarvitaan tiedottamista ja ennen muuta määrätynlaista markkinointia. Tämän Pena tietää, sillä markkinayhteiskunnassa mikään ei lähde liikkeelle yksinään, asioita pitää tyrkkiä eteenpäin!

Hän soittaa jo seuraavana päivänä työnantajaliittoon, kertoo  työelämää tervehdyttävästä tutkimuksestaan ja sen johtopäätöksistä. Hän olettaa, että puhelimen toisessa päässä ollaan jo suuresti kiinnostuneita tutkimuksen tuloksista. Samalla sovitaan päivämäärästä, jolloin hän tulee henkilökohtaisesti paikalle  esittelemään tuotoksensa.

Hänet  ohjataan tuona päivänä  pitkän käytävän päähän neuvotteluhuoneeseen. Pena huomioi, että käytävän varrella on paljon ovia, niissä nimikylttejä ja vilkkuvia valoja. Neuvotteluhuoneen pitkälle pöydälle on katettu kahvit. Siellä häntä odottaa joukko  mallikkaasti  pukeutuneita miehiä; vain miehiä, minkä hän huomaa jo yhdellä silmäyksellä.

Kun on puheltu säät ja katsottu suuresta lasi-ikkunasta, kun valkokylkinen huvipursi rantautuu Katajanokan laituriin,  Pena  aloittaa esityksensä. Hän  lähtee esityksessään siitä, että hän on huomannut  vastaanotollaan sairastavuuden lisääntyneen työpaikoilla. Tästä on syntynyt uusi lääketieteellinen termikin, mikä työuupumuksena  tunnetaan. Hänen tutkimuksensa sisältää  ehdotuksia työpaikkaolosuhteiden  parantamiseksi, jolloin sairaudet saadaan vähenemään. Etu on koko yhteiskunnan jos työväestön kunto  paranee, mutta erityinen arvo sillä on teollisuudellemme ja tuotantoelämällemme, kun työvoima jaksaa paremmin. Ja kun tekijät  jaksavat, silloin jaksaa koko kansakin.

Pena kokee mielialassaan mielihyvän tunnetta, vaikka ei sitä näytä  ulospäin, kun  huomaa löytäneensä juuri oikeat sanat oikeaan paikkaan ja oikeille kuulijoille.

Hän on nyt  esityksensä tehnyt, puhunut konkreettisilla luvuilla sairaskertomuksistaan ja havainnollistanut niitä joillakin kalvoilla niin kuin asiantuntevalta esitelmöitsijältä edellytetään. Hän istuutuu, ottaa toisen kupillisen kahvia ja jää odottamaan mitä hänen esityksestään sanotaan. Joko tämä päivä on läpimurto hänen tutkimustyölleen?

Jostakin syystä Penan esityksen jälkeen on oudon pitkä hiljaisuus. Sen  katkaisee vihdoin työnantajaliiton toimitusjohtaja, joka viittaa liiton pääekonomistiin päin, laihaan ja pitkään mieheen, jolla on terävästi suippeneva nenä. Sen Pena huomaa ensimmäiseksi kun katsoo mieheen.

Ekonomisti nousee seisomaan ja sanoo liiton laskentaosastolla tehdyn laskelmia siitä, mitä työpäivän keskelle sijoittuva elvyttävä tunti tulisi merkitsemään tuotantolaitoksille.      

- Kaikella kunnioituksella teidän tutkimuksenne johtopäätelmiä  kohtaan, mutta meidän laskelmamme osoittavat  niiden olevan liian kalliit, sanoo suipponenäinen ekonomisti.

Kun Pena kuulee sanan ”kalliit”, hän ei aluksi ymmärrä mitä se tarkoittaa; terveyskö kallis vaiko  sen hoito kallis?

 - Niin… meidän tuotantolaitostemme kansainvälinen kilpailutilanne on ollut jo pitkään sellainen, ettei se salli tuotannon vajaakäyttöä, jota syntyisi jos työpäivään sisällytettäisiin teidän ehdottamanne elvytystunti. Tästä meillä on tarkat laskelmat, sanoo pääekonomisti.

Nyt Penalle on selvinnyt mistä on kysymys. Hän  palaa vielä esityksensä ydinkohtiin

ja huomauttaa, että vastaavasti saadaan säästöjä  aikaan silloin  kun sairastavuus ja sairaslomat vähenevät  minimiin. Ja  tämän kehityksen myötä syntyy uutta elinvoimaa myös koko yhteiskuntaan ja sen toiminnan rattaisiin.

- Mutta meidän tuotantolaitoksissamme  ei voida näin laveasti ajatella, elämme tiukentuneessa markkinatilanteessa. Kilpailukykymme on koetuksella. Sitä paitsi säästöt sairaslomissa  jäisivät kuitenkin laitostemme tilinpäätöksissä  varsin vähäisiksi, sillä veronmaksajinahan me kukin osallistumme terveydenhoidon kustannuksiin. Ne rahat ovat  valtion ja kuntien budjeteissa, meidän yhteisessä kassassa.

Pena tuntee, että hänen tukanrajassaan käy jonkinlainen lämpöaalto, ikään kuin kevyt hiki häivähtäisi hänen otsallaan. Mutta hän säilyttää tyyneytensä, sillä hän muistaa opiskeluajoiltaan, että lääkärin ei tule minkäänmuotoisissa  tilanteissa osoittaa mielensä liikehtivän, ei, vaan hänen pitää pysyä viileästi pelkästään asiassa.

Kun hänen mielessään välähtävät nuo taakse jääneet opiskeluvuotensa, hän muistaa samalla  opintomatkansa Kiinaan, jossa oli käynyt  tutustumassa ikiaikaisiin hoitomuotoihin.

Tämän muistaessaan hän pyytää puheenvuoron ja kertoo, kuinka siellä, vanhassa kulttuurimaassa, tehtaiden henkilökunta oli kokoontunut  työpäivän välillä puistoihin voimistelemaan; kovaääniset oli ripustettu puihin ja niistä kuului mukaansa tempaavaa  musiikkia. Työntekijät  olivat takaisin työnsä ääreen rientäessään näyttäneet virkeiltä, kun olivat vilkuttaneet tervehdyksiään hänelle länsimaalaisen näköiselle opiskelijalle. Ja työpaikkalääkärit olivat kertoneet alhaisia lukuja sairaslomatilastoista, ja sanoneet että työpaikkauskollisuus heillä on ihmisen koko työikä, ensimmäisestä työpäivästä sen viimeiseen. Ja vielä hautapaikka oli ollut heille varattuna valmiiksi.

 - Milloin te kävitte Kiinassa? kysytään Penalta, ja hän sanoo siitä tulevan tulevana syksynä tasan  kaksikymmentä vuotta.

- Te olette nyt hieman ajastanne jäljessä… Me kävimme siellä viime viikolla. Tutustuimme  täältä sinne siirtyneisiin suomalaisiin tuotantolaitoksiin. Niitähän siellä on jo melkoinen joukko,  mutta emme  me havainneet heidän työpäivässään eroja verrattuna meidän koti-Suomemme tilanteeseen.

Tuotannossa siellä on aivan samat kilpailukykytavoitteet kuin täällä meilläkin. Kaikkihan on maailmanlaajuista kilpailua, jossa tuottavuudella on määräävä sija.

Penan tukanrajassa tuntuu edelleen kihelmöintiä, mutta hän nousee ylös, kiittää isäntiään vieraanvaraisuudesta ja mahdollisuudesta esitellä tutkimuksensa tuloksia. Sen jälkeen hän astuu ulos kadulle ja huomaa kun laituriin kiinnittyneeseen huvipurteen  kärrätään ruoka- ja juomatäydennyksiä, ja huvipurren mastossa heiluvat kevyessä tuulessa Suomenlippu ja työnantajaliiton lippu.

Pääkaupunkireissultaan Pena palaa omalle vastaanotolleen ja jatkaa iltatoiminaan tutkimustaan liittäen siihen uusia sairaskertomuksia työuupumuksesta.

Minä taas kansalainen N.N. soitan tässä vaiheessa hänelle ja kuulen hänen käynnistään työnantajaliitossa. Rohkaisen häntä ja sanon, että kaikki suuret uudistukset eivät liikahda heti, ei, vaan ne  vaativat aikansa ja aika tulee sitten ajallaan  ne kirkastamaan ja kruunaamaan, niin kuin historia osoittaa monen merkittävän asian  kohdalta. Kehoitan häntä jatkamaan  lannistumatta ja ehdotan seuraavaa  vierailua työntekijäliittoon.

Ja niin  hän sitten tämän matkan tekeekin.

Työntekijäliitossa toimiston käytävät ovat samalla tavalla pitkiä ja yksitoikkoisia kuin työnantajaliitossakin. Hänet ohjataan neuvotteluhuoneeseen, jossa kahvi on katettuna valmiiksi.

Pena on ehtinyt tehdä muitakin huomioita ja havainnut toimiston henkilökunnan olevan jotenkin rennomman oloisempaa kuin olivat olleet hänen isäntänsä naapuriliitossa.

Kun he ovat jo kahvittelemassa Pena kuulee (toisella korvallaan) kahden nuorehkon työehtoasiamiehen puhelevan keskenään, ja toinen niistä sanoo toiselle: ”…oli siellä hyvännäköisiä mimmejä kun me mentiin sen luottamusmiespalaverin jälkeen siihen tuttuun soittoruokalaan…”  Sitten kaverukset kääntyvät poispäin ja nauraa hihittävät toisilleen.

Pena huomioi, että täällä viinerit kahvipöydässä ovat jokseenkin tavallisia niin kuin ne kaupan hyllyltä otettuina ovat, kun taas työnantajaliitossa ne olivat olleet kirsikkahyytelöllä  täytettyjä ja sitruunaesanssilla kuorutettuja.

Neuvotteluhuoneen avarasta ikkunasta avautui näkymä edessä olevalle toriaukiolle. Siellä näytti kauppa käyvän kojujen ympärillä.  Puheenjohtaja tuli Penan luo ja osoitti  rinkelikojua, jossa juuri pari asiakasta oli tekemässä ostoksia. – Tuo myyjä tuolla on myynyt rinkeleitään jo kaksikymmentä  vuotta. Hän on meille tärkeä gallup-lähde. – Niinkö, vastaa tähän Pena. – Niin…hänellä on niin laaja ostava asiakaspiiri, että hän tietää  mihin suuntaan kulloinkin on ihmisten ostovoima menossa. Saamme nämä tiedot häneltä  aina muutamaa päivää aikaisemmin kuin viralliset tilastot julkaistaan,  ja ne aina stemmaavat yhteen. Olemmekin täällä liitossa  edellä virallisia tilastoja, ja sillä on niin kuin arvaatte vissi  merkitys tes-neuvottelujen aamuyön viimeisillä tunneilla...

Sitten liiton puheenjohtaja, jonka rehevä olemus ja  puhetapa on jo paljastanut hänet monet kerrat television iltauutisista  nähdyksi neuvottelijaksi, siirtyy pöydän päähän ja avaa tilaisuuden. - Kuuntelemme mielenkiinnolla teidän esitystänne, sillä uskoaksemme te tiedätte, että painimme näiden työpaikka-asioiden kanssa paitsi jäsenkuntamme myös oman leipäpuumme eteen. Niin että olkaa hyvä, sanoo puheenjohtaja ja istuutuu alas.

Pena kaivaa paperinsa esiin ja siirtyy kalvoineen piirtoheittimen  luokse. Hän käsittelee varsin seikkaperäisesti tutkimustaan ja sen johtopäätöksiä niin kuin oli tehnyt työnantajaliitossakin.

Kun hän on päässyt loppuyhteenvetoon ja istuutunut paikalleen, nousee puheenjohtaja puolestaan ylös ja kohdistaa katseensa Penaan.

- Arvaatteko mitä? Te olette täysin oikeassa, teidät tulisi palkita korkealla mitalilla. Mutta arvaatteko vielä? Teidän esityksellänne ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia mennä läpi, muuttua paperista lihaksi ja hengeksi…

Kun Pena kuulee nuo repliikit, hän tuntee ensin kohoavansa ylös mutta putoavansa  samassa hetkessä kivenä alas.

- Katsokaas, jatkoi puheenjohtaja, meillä seisoo parasta aikaa pari tehdasta kun neuvottelut kolmen minuutin tupakkatauosta eivät johtaneet tulokseen. Pojat siellä vielä tupruttelevat tupakkia ja pistivät pyörät seis, heh, heh, heh… Se teidän tunnin elvytystauko työpäivän sisällä on kyllä, anteeksi vain,  poissa tästä päivästä.

Pena tuntee, että hänen edessään on aita, josta ei löydy porttia eikä portinvartijaa, joka sanoisi: - Oi tulkaa, rientäkää, teitä on jo odotettu!

Mutta kun porttia ei ole näköpiirissä eikä ystävällistä portinvartijaa, hänen päässään välähtää  toinen mahdollisuus; valtion omistamat tuotantolaitokset! Nehän ovat kansan omia laitoksia. Nykyinen sukupolvi on kylläkin ehtinyt tuhlata ne jo vähiin, myydä pois kun ostajista ei ole ollut pulaa, mutta mitä on vielä jäljellä, niissä on kansan omaa omistusta mukana. Eivätkö he  - tämän pöydän ympärilläkin olevat - voi  näyttää edistyksen tietä muille; olla edelläkävijöinä ja toteuttaa niissä uudistuksia joita muu maailma tulisi hämmästelemään.

- Minä ymmärrän, että teillä lääkärinä on humaneja ajatuksia ja korkeita pyrkimyksiä, mutta

arki on karu kuin kyntäjän pelto kun se on kivinen. Katsokaas…valtionyhtiöt eivät ole enää entisajan mukavanoloisia yhtiöitä, joissa voitaisiin suorittaa  tämän suuntaisia uudistuksia – ei niin  ole enää. Niiden tämän päivän tulostavoitteet ovat kaikkein kunnianhimoisimmat tässä maassa. Ja minkäkö takia…sen takia että niiden tuotokset johdon optioiden ja  tulospalkkioiden vähentämisen jälkeen on kytketty monille tahoille ja nuo tahot eivät ole vähään tyytyväisiä.  Ja te lääkärinä hyvin tiedätte ja olette tullut siitä puhumaan, että kansan sairastavuus ja  terveydenhoitomenot ovat räjähtäen kasvaneet. Mutta juuri sen vuoksi valtion pitää yhtiöistään saada yhä suurempaa tulosta  koko  kansakunnan  sairausmenoihin. Tärkeintä ei olekaan enää se, että olisi työtä kaikille, ei, vaan tärkeintä on tulos. Tässä tilanteessa sellainen ajatus, että työolosuhteita helpotettaisiin, että  siellä toimisi teidän ehdottamanne terveystunti, että väki tuntisi tyydytystä työstään ja olisi terveempi – ei sellaiseen ole varaa!

Pena tuntee nyt, että hänellä ei ole enää esitettävään uusia kysymyksiä. Ne ovat loppuneet kuin illan viimeinen laulu. Hän nousee pöydästä  ja kiittää puheenjohtajaa audienssista. Sen jälkeen hän kävelee  pitkän käytävän toiseen päähän ja astuu kadulle.

Hänen edessään on nyt  tori ja sen hyörivä elämä. Hän muistaa ikkunasta nähdyn rinkelinmyyjän ja kävelee hänen kojulleen. Kun Pena maksaa rinkelit, myyjä kysyy häneltä, käyttekö useinkin ostamassa rinkeleitä? Tähän Pena vastaa, että ostaisin useamminkin, mutta että hänen suhteelliset tulonsa ovat jääneet viime aikoina jälkeen hintojen nousukehityksestä. Myyjä nyökkää asiantuntevasti ja  sujauttaa vaivihkaa jonkun merkinnän  ruutuvihkoonsa…

Sen jälkeen Pena kävelee rautatieasemalle ja nousee pohjoisen junaan. Tavallisesti hänellä on aina päivän lehdet mukaan kun hän jossakin liikkuu, mutta tällä kerralla hänellä ei ole lehtiä, eikä hän tutki lääkäriosastoja eikä työelämäsivuja. Hänellä on vain lituskainen harmaa asiakirjasalkku kainalossaan  sekä  rinkelipussi. Vastapuolella istuva rouva kysyy Penalta, oletteko mahdollisesti sairas, näytätte kovin väsyneeltä. Tähän Pena vastaa: - En oikein tiedä, saatan olla. Rouva jatkaa ja huomauttaa, että työstä on tullut monelle uupumus, kun vaaditaan niin paljon. Pena nyökkää, sulkee silmänsä  ja  laskee päänsä istuimen takanojaa vasten. Samalla juna nytkähtää liikkeelle ja alkaa kirskuttaa pohjoista kohti...

Tässä vaiheessa, viikkoa myöhemmin minä kansalainen N.N soitan hänelle ja varaan ajan verenpaineen mittausta varten.

Kun hän ilmestyy ovelleen ja ilmoittaa ”Seuraava potilas, vuoroluvussa kahdeskymmeneskuudes, olkaa hyvä”, minä näen, että  hänessä on tapahtunut  jotakin, jokin on muuttunut. Hän on laihtunut, hänen silmiensä ympärillä on tummat renkaat ja hän on jollakin tavoin huolimattoman näköinen  tukan hapsottaessa korvien päällä ja parran ollessa ajamaton.

Hän asettaa verenpainelaitteen käsivarteeni, ottaa lukemat ja ilmoittaa: - Te olette onnekas ihminen, teidän lukemanne ovat kohdallaan, ja teidän ryhtiasentonne kertoo että te haluatte elää vielä kauan. Mutta sallitteko kertoa, että oma vointini on ollut viime aikoina jokseenkin huono, sillä  verenpaineeni on noussut hälyttävän korkealle enkä saa öisin unta.

- Teidän tulisi helpottaa, vähentää työntekoa, sillä tiedän teidän tehneen jo paljon kaupunkilaistemme hyvinvoinnin  eteen, sanon.

- Niin kai pitäisi…helpottaa, mutta tänäänkin minulla on yli neljäkymmentä potilasta,

 työuupumusta potevia  kaikki.

- Yrittäkää kuitenkin urallanne eteenpäin, sillä teidät tullaan vielä huomaamaan, teidät

nostamaan eikä alentamaan. Ja te tulette näkemään, että maailma on sittenkin avoin kuin huominen päivä, joka edestänsä uutta etsii.

-  Kiitos sanoistanne. Ehkä niin on kuin haluatte uskoa tulevaisuuteen, ehkä juuri tuo teidän ajattelunne on pitänyt ihmiskuntaa pystyssä jo niin pitkään minkä me historiasta tiedämme. Mutta sallikaa minun sanoa teille, ilmoittaa teille, että olen luopunut omasta uskostani, uskostani omaan tutkimustyöhöni.

     -  Ettehän sano niin, ettehän ole  tehnyt sellaista päätöstä, niin peruuttamatonta. Miten meille käy  jos te luovutte…luovutte siitä odotuksemme toivosta, että ihmiskunta vielä elpyy ja nousee, että järkemme kirkastuu näkemään mikä on meidän osamme täällä suuressa kiertokulussa – mikä on  tärkeästä tärkeintä!

      - Niin toivon minäkin, että näkisimme eteemme, ettemmekä kompastelisi.  Ja kun noin  sanotte

minulle, minua rohkaisette jatkamaan, minun pitäisi tuntea ylpeyttä ja saada siitä voimaa työhöni; saavuttaakseni sen päätepisteen, sen suuren tavoitteen josta olen  unelmoinut, johon olen kaiken tahtoni keskittänyt. Mutta minulla ei ole enää voimaa, ei sitä kipinää, jota tarvitaan. Vain sen verran tunnen sitä olevan, että voisin ehkä täyttää toivomuksenne siltä osin että liitän tutkimukseeni vielä yhden sairaskertomuksen.

- Oi, tehkää ainakin niin! Onko se valmiina?

- On. Se on minun omani!

Sitten hän ottaa laatikostaan paperin ja sanoo: - Voisitteko todistaa tähän henkilöllisyyteni.

Tämä on sairausloma-anomukseni kaupungin terveydenhoitolautakunnalle.

- Vai niin huonosti teidän asianne ovatkin. Nyt huomaan sen vasta. Pyydän siitä teiltä tuhannesti

anteeksi!  Te olette sairastunut potilaittenne lailla  työuupumukseen. Te  olette  potilas omien potilaittenne joukossa!

Näin sanon kun muuta  en osaa;  en löydä muita sanoja vaikka sanoisin kauniimmin, sanoisin osaaottavammin, mutta tuijotan vain hänen uupuneisiin silmiinsä.

Sen jälkeen hän ojentaa kätensä, hyvästelee ja toivottaa minulle  kevään odotusta – ja sanoo, että katsokaa taivaalle, taivaan linnut  eivät vaivaa näe.

 Minä puolestani toivotan hänelle helpottavaa sairaslomaa ja pikaista paranemista. Ja sanon hänelle vielä, kun tämä ajatus tulee  odottamatta mieleeni. Sanon; oletteko ajatellut tai onko mieleenne joskus tullut, että silloin niinä sodan keväinä, kun miehiä kaatui rajan  molemmin puolin ja uutiset kulkivat kuoleman rintaman ja  elämän rintaman välillä,  niin noina aikoina, noina tummina keväinä, linnut eivät lakanneet laulamasta vaikka niiden pesät  putoilivat maahan sirpaleiden silpomilta oksilta.

Kun suljen oven ja astun eteisaulaan, huomaan ihmisten  odottavat vuoroaan hänen  vastaanotolleen. Eräs odottajista nousee ylös ja hänen vasemmassa poskipäässään näen muurauslaastin räiskeen. Hän on  tullut suoraan työpaikaltaan, ja arvaan hänen olevan vuoroluvussa seuraavana.

Tuosta käynnistäni hänen vastaanotolleen on nyt kulunut kolme kuukautta. Ja hänen on määrä palata sairaslomaltaan huomenna.

Soitan silloin hänelle ja varaan ajan verenpainekontrolliani varten.  Toivon saavani  tietää, mitä  hänelle kuuluu, miten hän voi.

Mutta jos hänelle on käynyt huonommin kuin uskallan kuvitellakaan, minä menen, minun on mentävä heidän toimistoilleen ja sanottava: - Katsokaa mitä olette saaneet aikaan hänelle, miehelle, joka uhrasi elämänsä puolestamme, meidän kaikkien puolesta: yritti näyttää ja osoittaa, että olemme harhautuneet oikealta polulta, mutta te ette uskoneet, teillä olivat teorianne. Te torjuitte hänet ja hän uupui niin kuin monet ovat uupuneet. Ja voitteko te sanoa, että  teidän suhdanne-ennusteenne, kilpailukykylaskelmanne  ja markkinamekanisminne perustuvat vääjäämättömän tosille kulmakiville, kun nuo kivet heiluvat ja liikkuvat – kun  ne ovat huomenna jo toisessa paikassa kuin tänään. Mutta hänen  tosiasiansa, hänen  kulmakivensä potilaittensa tilasta ovat niin tosia  kuin totta on merten ja mannerten Maa-planeetta!

Näin sanon, noin painokkaasti, jos tarvitaan. Kirjoitan puheeni vielä paperille ja ojennan sen heille heidän pitkien pöytiensä äärellä, ja liitän mukaan vielä osoitteen, että Penan dokumenttijäämistöön työuupumuksesta voi käydä perehtymässä kansanterveyslaitoksella.

Mutta en halua kuvitella ystäväni elämän päätepisteen tulevan tällä tavoin – en ajatella että seisoisin kukkakimppu kädessäni hänen haudallaan, suremassa surevien joukossa.

En halua  kuvitella  ystävälleni tällaista päätöstä myöskään sen vuoksi, että hän kuuluu niihin alussa mainitsemiini kanssakulkijoihimme, joiden elämänlahjasta, heille suodusta,  me kaikki  matkaajat saamme tuntea lämmön väreilyä.

- - -

 (Matkalla – pieniä kertomuksia/RH 2006)