Hiihtämisen taika ja lumo?

Risto Hirvonen

Hiihtäminen on aina ollut suomalaisia lähellä – kun maassa on ollut hanki ja järvet jäässä. Aikaisempina aikoina sukset nojasivatkin lähes jokaisen talon tai töllin seinää vasten; metsätöihin saatettiin lähteä suksipelissä ja kylävierailulle kuutamoisia latuja pitkin, puhumattakaan koulumatkojen taittamisesta suksilla.

Tänä päivänä puhutaan kuntohiihdosta, ja viime talvi runsaine lumineen saikin jopa ryntäyksen laduille koko maassa.

Hiihtäjä ja sen edessä oleva latu on ollut myös runoilijoitten mielissä; minne latu vie ja mitä hiihtäjä hiihtäessä ajattelee?

Toisaalta voi lukea myös kuvauksia, kun hiihtäjällä on voinut olla oma elämä suksiensa varassa, kuten on ollutkin Suomen sotatalvien ankarissa oloissa.

Seuraavassa muutamia poimintoja hiihtämisestä ”suomalaisen taivaan alla”.

                                             *** 

Kalevalan tarustosta on mieliimme jäänyt Lieto Lemminkäisen hirvenhiihto, kun Lemminkäinen hiihtää hirveä kiinni saadakseen Pohjan kauniin tyttären omakseen. Näin:

”Hiihti soita, hiihti maita. Hiihti aukkoja ahoja. Tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä. Hiihti kaikki Hiihen korvet, Kaikki  Kalman  konkahatkin. Hiihti surman suun e' etse. Kalman kartanon perätse.”

Lemminkäinen hiihtääkin hirven kiinni, mutta saa Pohjan akalta tehtäväksi vielä  pyytää joutsenen joesta. Tällä matkalla Lemminkäinen joutuu itse surmanuolen kohteeksi ja Tuonelan mustan virran viemäksi. Sieltä Lemminkäisen äiti haravoi hänet ja kokoaa jäsenen jäseneltä taas eläväksi Lieto Lemminkäiseksi.

                                            ***

Eino Leinon kokoelmista löytyy runo Hiihtäjän hyräily. Sen luettuaan lukija saattaa jäädä miettimään mistä runo perimmältään kertoo:

 

”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun hanki on hohtava alla, kun taivas kirkasna kaareutuu – mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu, tuul´ ulvovi, polku on ummessa ja tuisku on taivahalla.

 

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun ystävä häll on myötä, kun latu on aukaistu edessään – mut parempi hiihdellä yksinään, tiens'  itse aukaista itselleen ja yksin uhmata yötä.

 

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun tietty on matkan määrä, kun liesi viittovi lämpöinen – mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen, joka outoja onnen vaiheita käy eikä tiedä, miss´ oikea, väärä.

 

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä, kun riemu on rinnassansa, kun toivo säihkyvi soihtuna yöss´ -  mut käypä se laatuun hiihtää myös hiki otsalla, suurissa suruissa ja kuolema kupeellansa.”

 

Vertaako tuossa runoilija hiihtämistä ihmisen itsensä omaan elämään, sen monitahoisuuteen?

                                             ***

Suomen sotakalustoon talvi- ja jatkosodan vuosina kuuluivat sukset; puusukset ja tervalla aika ajoin paahdettavat. Ne olivat jokaisen miehen varuste noina  talvina.

Pentti Haanpää, suomalaisen kirjallisuuden realisteja, kuvaa Korpisotaa nimisessä pienoisromaanissaan partiomiesten hiihtoretkeä.

Siinä hiihtäjä on joutunut tovereistaan jälkeen ja harhailee särkyneine suksineen sotanäyttämön korpisokkeloissa:

” Sotamies Puumi hiihti. Puu puulta, merkki merkiltä, aina vain eteenpäin. Hänen tolansa kulki pitkin vaaran rinteitä, nousi ja laski. Meno oli työlästä, vaivalloista, tuskallista. Toisinaan hän vajosi unentapaiseen tilaan ja löysi itsensä ponnistelemasta eteenpäin, yhä eteenpäin. Nuo herätykset olivat kauheita. Silloin hän kääntyi ja katsoi taakseen tökeröitä hiihtojälkiään, tökeröitä varsinkin siksi, että särkynyt suksi sujui ja karrasi vastaan, mutkitteli.”

                                      ***

Kilpahiihdon puoleltakin on toki monenlaisia muistikuvia jäänyt mieliin. Pohjois-Savon maakuntaviestiinkin on sisältynyt taianomainen  kausi, kun viestiä hallitsi pitkään kolme kirjainta: KPU eli Kuopion Poliisiurheilijat.

Kai silloin hälytystehtäviin olisivat riittäneet pelkästään Kuopion poliisilaitoksen seinään nojanneet suksirivistöt – niin  oli Kuopio kuuluisa hiihtävistä poliiseistaan.

Noihin entisaikojen hiihtorupeamiin kuuluu tapaus Puijon kisoista ehkä joskus 60-luvun lopulla. Kisoja seuraamaan ilmestyi mies nimeltä  Tapani Niku. Hän oli laittautunut suksien päälle Oulussa ja poistui niiltä Puijolla!

Tietysti tämä  vuoden 1924 Chamonix`n olympiakisojen 18 km:n pronssimitalimies tunnettiin, ja hänen jutteluaan kuunneltiin kiinnostuneina Puijon puhvetissa – siinä rinteen törmällä  pitkässä lautaparakissa, joka on jo purettu.

Niku kuuluu hiihtohistoriaamme hiihtäjänä, joka  on tuonut Suomelle ensimmäisen olympiamitalin  juuri tuolloin 1924. Näin on siten mies jäänyt pysyväksi merkkimieheksi.

 Emme voi olla tässä muistamatta myöskään suonenjokelaissyntyistä Kalle Jalkasta, mestarien mestaria. Hän ratkaisi Suomelle viestikullan Garmisch-Partenkirchenissä 1936.

Mutta millä tavalla? Sillä tavalla, että   rykäistessään mäen myötäleessä hänen tekohampaansa putosivat ankkuriosuudella  ladun varteen. Hän ei kuitenkaan jättänyt niitä sinne, vaan haki pois ja pisti vielä varmuudeksi taskuunsa. Tällä välin Norja oli päässyt ohi, mutta Kalle sai vielä karkulaisen kiinni ja toi Suomen olympiavoittoon! - Ei  työmiehellä ole varaa jättää hampaitaan, oli Kalle juhlittuna sankarina maalissa sanonut.

Tuo episodi tullaan muistamaan suomalaisessa hiihdossa sen viimeiseen päivään asti!

                                  ***

Suomalaisessa talvessa on vieläkin taikaa, vaikka muustakin ilmastomuutoksessa puhutaan. Lapsethan ovat aina innoissaan ympäristön vaihtumisesta.

Lapset osaavat myös loruilla ja runoilla havainnoistaan. Tätä  seikkaa ilmentää myös jokin vuosi sitten järjestetty Talvirunon kirjoituskilpailu. Sen sadosta tässä viimeinen ja ajankohtainen poiminta. Runon nimi on Talviurheilua:

 

”Talvella hauskaa on, hiihtää saa. Laskettelu on mukavaa. Lumiukon pyörittelen ja hangessa hyppelen. Metsässä kärppä kipittää, talven ihmeet nähdä saa.”