Hiihtäjän talvi

Se on jälleen käsillä – hiihtäjän talvi!

”Entisinä aikoina”  on puhuttu oikeastikin hiihtotalvesta – mökkien ja talon seinustoja ovat nojanneet suksirivistöt aina valmiina lähtöön. Tuo näky kuului talven aitoon tunnelmaan siinä kuin omin neuvoin tehdyt ladut poikki peltojen ja metsäkumpujen.

Hiihdämmehän me vieläkin – tai meidän pitäisi hiihtää, jotta tuo suomalaiseen elämäntapaankin  kuulunut perinne säilyisi edelleen.

Ja ettei kävisi niin, että esim. Kallaveden latujen lykkijät suuntaavatkin suoraan museoon!

No, ei nyt ihan. Mutta kyllähän tässä panee miettimään, kun tavallinen hiihtoväki on jo ikääntyneen oloista ja nuoret ovat muualla muuta harrastamassa.

Onko käymässä niin, että näemme enää vain veteraaneilta sitä oikeaa hiihtämisen mallia?

                                ***

Mutta onhan meillä kilpahiihto – mikä on tilanne sillä puolella?

Kehitys on mennyt niin, että  kilpahiihdossa on nähtävissä kolme kerrostumaa, kolmen kerroksen väkeä: ylimpänä ovat maajoukkueet, sitten tulee muu kansallinen ryhmä ja vielä omassa kategoriassaan ovat ne, joille hiihto on enemmän tai vähemmän harrastus.

Kilpailutoiminta on toki edelleen vilkasta: pyöriihän Maailman-cup melkoisin kierroksin ja kotimainenkin kalenterimme on tapahtumien sävyttämä.

Jonkinlaista hyytymistä on kuitenkin tapahtunut piirikunnallisella tasolla; niin täällä Pohjois-Savossakin, jossa joskus aikoinaan näitä piiritason kilpailuja oli lähes joka viikonloppu. Nyt harvemmin ja varsinkin nuorten sarjoihin on kaivattu osanottajia.

Tämä on pannutkin ne hälytyskellot soimaan. Hiihtoliitto on tiedostanut tilanteen jo vuosia sitten ja kehoittanut seuroja järjestämään mm. hiihtokouluja 4-11-vuotiaille lapsille, jotta uutta meininkiä ja jatkuvuutta saataisiin laduille.

Tässä onkin entisaikoihin verrattuna  jo vaativampi tehtävä, kun hiihtämään käydään nyt kahdella tavalla ja tyylillä: sillä vanhalla perinteisellä sekä uudella vapaaluistelulla. Ja  välineetkin tulee olla kahdenlaiset. Tämä vaatii jo paksumpaa rahapussiakin.

On tultu sen asian eteen, että vähävaraiset perheet tarvitsevat jelppaamista lastensa urheiluvälineiden hankkimiseen. Pahintahan on, jos lapset joutuvat eriarvoiseen asemaan toistensa kanssa. Tämä mahdollisuus on esim. yksinhuoltajaperheissä ja niissä perheissä, joissa koetaan suoranaista köyhyyttä. Mistä näille perheille jelppaajia?

Hiihtämisessä on oma lukunsa suksien huolto ja voitelu, joiden eteen on ensin ”vitsa väännettävä”.

Niin hieno laji kuin hiihto onkin, onko siitä kuitenkin tullut ”liian vaikea” kaiken  teknistymisen ja taloudellisten seikkojen myötä? Ken tuohon vastaisi?

Puusuksikauteenkaan ei ole paluuta – ei kun tervakin, tuo  entisaikojen suksien perusvoiteluaine, on pistetty EU-direktiiveillä jonkinlaiseen pannaan. Emme pääse enää tervantuoksuja haistelemaan. On vain Oulun tervahiihdot muistuttamassa noita syvien suomalaismetsien haikuja – ja niitä aikoja kun me kansainvälistyimme tervan avulla: veimme tervaa tynnöreissä ulkomaille ja paluumatkalla toimme suolaa ja sokeria suihimme. Ja olimme vailla myös finanssikriisejä ja muita tämän päivän  taloussotkuja...

                                     ***

Aika tuo ei enää palaa. Siksi katseet eteenpäin – vaikkapa tulevan talven massahiihtoihin. Ne kun  ovat säilyttäneet suosionsa jopa 90 km:n taipaleineen: on Finlandia-hiihtoa, on Vaasa-hiihtoa ja on tuota mainittua Oulun tervahiihtoa.

Ne, jotka noille taipaleille lähtevät, heillä on siihen erityinen kutsumus; palo ja intohimo.

Kuopiossakin noita pitkien taipaleiden taivaltajia on ollut, eikä ole yllättävää, että KuHi:n hiihtäjissä heitä on ollut useitakin ja myös hyvän menestyksen myötä.

Tässä yhteydessä ei voida olla poimimatta yhtä kuopiolaista esiin. Hän on Imke Höfling – saksalaissyntyinen kuopiolainen lääkäri. Jos hänen nimeään ei olisi näkynyt noissa pitkissä tulosluetteloissa, niin jotakin järisyttävää olisi  silloin tapahtunut. Mutta kyllä, kyllä Imke on saattanut talven mittaa käydä jopa  lähes kaikki massahiihdot – eikä aina niiden väliä ole ollut kuin viikko tai pari. Melkoista urakointia tältä muutoinkin monipuoliselta lääkäriurheilijalta.

Palautuukin tässä mieleen, kun Imke antoi joku vuosi sitten raporttinsa jostakin Suomen ja Norjan rajatuntureilta: kesken taivallusta oli alkanut tunturin kylkeä pyyhkiä lumimyrsky. Se oli vienyt joksikin aikaa näkyvyyden kokonaan, kun lumi oli pöllynnyt ja tuuli iskeytynyt kasvoihin. Mutta Imke oli jatkanut matkaa ja tullut tässäkin kisassa hyville sijoille.

Nuo hänen vaikuttavat terveisensä jäivät ”kummittelemaan” mieleeni ja rustasin niistä oman versioni muistiin.  Se oli oikeastaan ajateltu osoittaa Imkelle itselleen, mutta (ujona miehenä) paljastan tämän asian vasta nyt seuraavien rivien myötä:

Hiihtäjän kutsumus

Hiihtäjä voittaa sudenkin hurjan

taipaleella hiihdon lumimyrskyssä sumun.

Niin ihminen on voimaa täys,

sillä muu kuin henki ei liikahtais paikaltaan.

Mutta hiihtäjä jaksaa, jaksaa vaan.

Hän ohjaimissa on suurempaan;

voimansa mittaa,

hengen tahtoon itsensä laittaa

ja lumilakeus eessäin hänen omansa vain.

Hän unta ei nää,

hän päällä lumen ja jään.

Äärettömyys suuri

hänelle kuiskaa: - Saat palkintoas

suurinta nyt kumartaa!