Hiihdetty on aina –lylylläkin lykkien

Risto Hirvonen

 

Hiihtäminen on ollut aina suomalaisiin juurtuneena kuin mänty maankamaraan.

Ne, jotka tätäkin asiaan ovat tutkineet, sanovat että jo esihistoriallisella ajalla on suksia valmistettu lumen pinnalla liikkumiseen.

Näitä alkuperäisiä suksia on löytynyt soista, joissa ne ovat säilyneet hapettomassa tilassa. No,  tämän päivän sivakoihin niitä ei voi verrata, mutta puusta (suomalaisesta rehellisestä männystä tai kuusesta) ne on osattu suksen muotoon taivuttaa ja jalkaan mäystimillä  kiinnittää.

Jossakin myöhemmässä vaiheessa hiihtäminen on saanut lisää sujuvuutta, kun sukset valmistettiin eri pituisiksi: pitemmällä suksella (lylyllä)  liu´uttiin ja lyhyemmällä (kalhulla) potkittiin vauhtia – ikään kuin tänä päivänä hiihdetään vapaata.

Entä sauvat? Niitä oli hiihdettäessä  yksi, keihäänomainen, ja sitä käytettiinkin samalla riistan pyydystämiseen. Ja entäpä voiteet? Niitä ei ollut; ei Vauhtia eikä Rexiä, mutta oli hirvennahkaa ja sehän luisti suksen pohjassa lumenpintaa vasten.

Periaatteessa suksi on säilyttänytkin vuosituhanten aikana tarkoituksensa – vain uudet materiaalit ja teollinen valmistus ovat tulleet nykyaikaan.

                                        ***

Hiihtäminen on ollut sillä tavalla ”demokraattinen liikkumistapa”, että se on koonnut koko kansan suksille. Muistammehan vielä sitäkin aikaa, kun lähes kaikkien talojen ja töllien seinustoja nojasivat suksirivitöt aina valmiina lähtöön: hiihdettiin pyhänä  kyläilemään ja arkena puunkaatoon.

Koulumatkat tehtiin talvella suksilla,  eikä sen parempaa valmennusporrasta kilpahiihtoomme  ole vielä keksitty.

Sotatalvina sukset kuuluivat jokamiehen varustukseen; hiihtopartiomme olivatkin maailman nopeimpia liikkumaan, kun niihin mieluusti valittiin sen ajan mestarihiihtäjiämme.

                                       ***

Jos Suomen kansa on aina hiihtänyt, niin samoin ovat tehneet myös edusmiehemme ja -naisemme.

No, Kekkosenhan me tietysti muistamme. Urkin tyylikin oli kuin Mäntyrannan. Ja Kekkosellahan oli aina perässähiihtäjänsä mukana Lapin tuntureilla ja Kainuun korpimailla. Kun valtiollinen seurue oli hiihtänyt iltaan, siirryttiin saunaan, kylvettiin ja vielä laulettihin...

Ja Suomellahan meni noihin aikoihin muutenkin  mukavasti. Naapuristakin, tuolta idän puolelta, tultiin mieluusti  kutsusta tänne hiihtämään, kun ei ollut näitä tämänpäiväisiä  keskinäisiä ongelmia välissä.

No, jossakin vaiheessa Suomen omat työttömyysluvut  pääsivät kyllä nousemaan, jopa 48.000:een, mutta kun Kekkonen palasi hiihtämästä, hän nimesi jo seuraavana päivänä hätätilahallituksen, ja ongelma oli heti hoidossa.

Nyt taidetaan jo puhua lähes puolen miljoonan suomalaisen olevan työttömänä eikä hätätilahallituksesta ole sanottu juuri sanaakaan!

Jos vielä puhumme edushenkilöittemme hiihtämisestä, niin nykyisestä pressasta, Niinistöstä, ei ole oikein havaintoja hiihtomiehenä – hän on enemmän pallomiehiä, niin kuin Koiviston Manukin oli. Hyvä näinkin, sillä  esimerkkiä tarvitaan kansan terveyden edistämisen nimissä – ja myös siksi, kun vapaa-aikaa on monella jo turhan paljon, sitä hiihtämiseenkin.

Entisajan presidentit, jo ennen Kekkosta, ovat varmaankin olleet myös hiihtomiehiä, kun erityisesti noihin aikoihin koko kansa liikkui suksilla. Halosen Tarjakin taisi vielä hiihtää, ainakin Tarjan Pena on urheilumiehiä – taisipa olla Koripalloliiton puheenjohtajakin jossakin vaiheessa.

Tässä lyhyt, pelkistetty katsaus hiihtämiseen Suomessa. Vieläkin me kansana toki hiihdämme ja entistäkin vauhdikkaammin – joskin hiihtämisen taika ja lumo ovat nyt hieman toisenlaisia kuin entisinä aikoina.

Enää ei yön hiljaisuudesta, pimeän metsän reunasta, kuulu suksen paukuttavaa ääntä kovaksi käynyttä latua päin.  Joskus nuo äänet saattoi kuulla, ja arvailla vain kukahan siellä on lähtenyt yön selkään asiansa eteen.

                                      ***

Pielaveden Antti Ruuskanen, keihäsmies maailman heittäjien eturivistä, on joutunut jonkun kerran toteamaan, että hänellä on vieläkin rikkomatta oman pitäjän keihäänheiton ennätys Juha Laukkaselta.

Omalta osaltani (tämän kirjoittajalta) korkeat mitalit puuttuvat tyystin – niistä ei puhettakaan kun niitä ei ole. Mutta Jynkän Vihurin, silloisen kyläseuran, 10-vuotiaiden poikien hiihtomestaruus on minulla tiettävästi vieläkin nimissäni.

Olen yhäkin ylpeä saavutuksestani ja siitä minulle ojennetusta alpakkaisesta teelusikasta  pahvikotelossa – miten kirkkaan sädehtivä se saattoikin olla!