Falunin jälkeen

Risto Hirvonen

 

 

Falunin MM-kisat on käyty ja mestaruudet pohjoismaisissa hiihtolajeissa jaettu. Suomen joukkueen oli tyytyminen yhteen pronssiin, kun enempään ei ollut edellytyksiä. Parantamista jäi! Suomen ainoan mitalin toi naisten viestijoukkue kokoonpanollaan Aino-Kaisa Saarinen, Kerttu Niskanen, Riitta-Liisa Roponen ja Krista Pärmäkoski.

Kovana kestävyyslajina tunnettu maastohiihto osoittautui Falunissa välinelajiksi, kun hiihdettiin vesi/räntäolosuhteissa – ilmastomuutoksessa... Välineiden ja huollon merkitys tulee   tulevaisuudessa korostumaan entisestään: vauhti on niin kovaa, että väärillä välineillä ei ole latubaanalle asiaa.

Norjan häkellyttävää menestystä selittävät kansan omaehtoinen liikunta, kunnianhimoinen valmennusjärjestelmä sekä öljy.

Siinä on Suomellakin opiksi otettavaa, vaikkei meillä öljyä takataskussa olekaan.

                                                ***

Nyt kun olemme saaneet ratkottua hiihtomestaruudet koko maailman mitassa, on aika suunnata katseet jo muualle – on aika lepuuttaa kiristyneitä kisahermoja.

Ja kas, lehdessä on uutinen Kuopiossa vielä tässä kuussa käytävistä mormyskaonginnan MM-kisoista.

Siinäpä sopiva aihe siirtyä ihan toisenlaisiin maailmoihin.

Ennen kuin käymme tarkemmin tämän lajin saloihin, on syytä palauttaa mieliin kalan merkitys ihmiskunnan historian kulussa. Ihminenhän on pyytänyt kalaa ensimmäisistä maanpäällisistä askeistaan alkaen: pyytänyt elääkseen ja lisääntyäkseen. Ja on siinä varsin hyvin onnistunutkin!

                                                ***

Mutta siihen mormyskaongintaan. Se on kalamiesten ja -naisten varsinainen taitolaji – on puhuttava tässä yhteydessä lajin taitureiden taitureista.

Se on sitä, kun kalaa pyydetään hiuksen hienoilla siimoilla, joiden päässä on tuo mormyska eli tuttavallisemmin morri – kuin pieni hento koru ja siinä pienen pieni koukku ja siinä surviaissääsken toukka. Kaunis tarjouspakettihan se on kalalle, mutta niin petollinen tarkoitukseltaan, suoraan sanottuna.

Onginnnan taituruus syntyy noista lähtökohdista eli kalan huiputtamisesta.

 Maailman huiput ovat ilmiömäisiä morriongen käsittelijöitä – he suorastaan taikovat kalat ottamaan huuleensa tuon jään alla keikkuvan korun, ja sen tehtyään ahvensirri ei enää näe seuraavaa päivää!

Olen yhden kerran kokeillut morripyyntiä kavereiden yllyttämänä.  Sain kuin sainkin siiman pujotettua ahtaaseen avannonreikään ja tunsin sen jälkeen  jopa hennon nykäisyn, mutta kun lapoin siimaa ylös, se kierähti avannon reunalla  yhteen myttyyn ja tuulenpuuska vei sen mennessään. Se oli siinä.

Tulipahan silloin mieleen, että on maailma tässäkin suhteessa  ihmeellinen. Miksi pyytää kalaa vaikeimman kautta kun helpompiakin tapoja on. Esimerkiksi katiskapyynti; sen kun heität katiskan järveen jonkun kiven viereen ja käyt viikon päästä katsomassa onko siihen joku eksynyt.  Tuona viikon aikana voit olla vapaa kalastamisesta, voit rentoutua ja suuntautua muihin asioihin ja ilmiöihin. Suurenmoista!

Mutta mormyskakilpailija ei voi rentoutua, ei nauttia vapaudestaan. Hänen on kierrettävä kisoja, valmistauduttava aina uusille jääkentille. Ja hänen tulee kaiken aikaa pitää taito tallella ja parantaa sitä. Vielä yöpuulle mennessäänkin mormyskamies käy sängyssä mielikuvaharjoituksensa läpi pari kertaa. Jos perheessä myös vaimo harrastaa lajia, on jokailtainen show melkoinen.

                                            ***

Kuten sanottu minä en pidä mormyskaonginnasta oman kokemukseni vuoksi. Pidän enemmän katiskapyynnistä.

Mutta olen päättänyt: lähden kuin lähdenkin mormyskapyynnin MM-kisoja katsomaan Kuopion edustalle tämän kuun loppupäivinä. Haluan nähdä noiden  maailman huippujen maagiset kädenliikkeet ja heidän keskittyneet katseensa, kun he taituroivat hiuksen hienojen siimojensa ja korumorriensa kanssa.

Se on nähtävä omin silmin, muu ei auta!