Elämän tarkoitus?

Risto Hirvonen

Niin kauan kuin ihminen on tallustanut tämän Maa-planeettamme pinnalla ja ihmetellyt näkemäänsä, on hän myös kysellyt: mikä on elämän tarkoitus?

Joitakin vuosia sitten Helsingin Sanomat oli omistanut useamman sivun samalle kysymykselle. Siinä yhteydessä joukko tunnettuja suomalaisia oli saanut alakoulun oppilailta tehtävän vastata, mikä on heidän  mielestään elämän tarkoitus.

Vastaukset olivat moninaisia ja kuvastivat tämän päivän ihmisen ajattelua omakohtaisesta ja perheen hyvinvoinnista, ystävyyssuhteista, itsensä kehittämisestä jne. Kirjailija Hannu Salama vastasi kuitenkin näin:

– Voi hyvät lapset, en minä tiedä mikä on elämän tarkoitus.

Siinäpä se – kysymykseen on viime lopussa vaikea vastata muutoin kuin ehkä niin, että elämän tarkoitus on elämä itse.

                                         ***

Jos vastaamme noin, tulemmekin sille monipolviselle tielle, minkä ihminen on taivaltanut ja tullut tähän päivään. Matkan varrella on tullut kokemusta kokemusten perään ja tiedonjyväsiä tiedonjyvien perään.

Tiedämmehän, että pari miljoonaa vuotta sitten ihminen on erkaantunut simpanssien joukosta omaksi kehityshaarakseen.  Silloin oli vielä kiipeilty puissa ja tarvittu sitä varten pitkäraajaiset voimakkaat kädet; jaloista ei niin väliä. Mutta kun tämä alkuihminen oli laskeutunut maahan ja noussut vähin erin jaloilleen, niin nytpä tarvittiinkin enemmän jalkoja eikä  entiseen tapaan käsiä kiipeilyyn.

Nykyihmisellä onkin pitkäraajaiset jalat – parhailtamme meistä satasen pätkä menee jo yhdeksään sekuntiin. Kätemme ovat lyhentyneet, mutta jos tätä seikkaa vielä verrataan urheiluun, niin keihäänheitto pysynee kuitenkin vielä olympialaisten lajeissa – onneksi näin suomalaisittain  ajatellen... Muutoinhan käsillemme on tullut erilaisia tehtäviä niin kuin tätäkin luettaessa, kun omaa tietokonettamme raplaamme. 

Nuo alkuajat ovat jääneet jo kauaksi ja Suomikin on pudonnut puusta niin kuin Ismo Alanko laulaa.

Mutta kun on tultu tällä yhteisellä matkalla viime vuosisatoihin ja vuosikymmeniin, niin sitten ihminen onkin pistänyt tuulemaan. Paljon ovat ympäristöt muuttuneet; paljon erilaista tavaraa syntynyt ja väki samalla  lisääntynyt jopa huolestuttavassa tahdissa.

Eivätkä nämä omat tanhuat ja tantereet enää riitä – on pistäydytty jo Kuussa katsastelemassa lisää tilaa ja Marsiin matkaa pakataan!

                                       ***

Mutta jokin tässä kuitenkin mättää, jokin pala kokonaisuudesta puuttuu.

Me olemme saaneet touhutessamme suunnattoman paljon aikaan ja vauhti näyttää vain kasvavan: aivomme ajattelevat ja kätemme käyvät vilkkaammin. Mutta samaan aikaan olemme tulleet maailmaan, joka on täynnä kriisejä ja ongelmia.

Ja pahinta: me heittelemme toistemme eteen pommeja ja käymme kansakuntina toistemme kimppuun.

Olemmekin monissa asioissa neuvottomia ja ristiriitaisia keskenämme – ja kyselemme elämän tarkoitusta...

Ja vielä: vaikka me  käännöstä parempaan haluamme ja teemme sen eteen  tulevaisuuden suunnitelmia, niin niiden airueet kuitenkin aina jonnekin  katoavat kuin aamuiseen sumuun.

Vaan voisiko tulevaisuus olla sittenkin niin, että kun ihminen ei kykene enää nousemaan puuhun, hän alkaisi katselemaan puita ja istuttamaan  niitä yhdessä?