”Elämää etsimässä”

Risto Hirvonen

Tietolähteiden mukaan ihminen voi poiketa sivupersoonaansa, jos se houkuttaa vaihtelun vuoksi. Hienoa, että on olemassa tällainen mahdollisuus!

Niinpä olen minäkin, tuosta vaan,  päättänyt muuntautua toiseksi: olen pukeutunut elämäntapatutkijan viittaan ja lähtenyt elämää etsimään.

Voin jo sanoa, että ihmiselämän kukkeimmat puolet ovat siellä, mistä niitä ei arvaisi ensimmäiseksi hakea...

(Alla oleva tarina on vuonna 2006 ilmestyneestä omakustannekirjastani Matkalla – pieniä kertomuksia).

                                                    ***

ELÄMÄÄ ETSIMÄSSÄ

Olin palannut matkoilta ja tapasin jo samana päivänä vanhan ystäväni Reinon. Mutta ennen kuin kerron tapaamisesta, minun on mainittava, että arvostan hänen mielipiteitään; hänen ehtymätöntä kiinnostustaan kaikkia elämän risteyskohtia kohtaan. Kaikki eivät hänestä pidä, mutta eiväthän kaikki pidä minustakaan, joten ihmisten keskinäisten suhteiden puntari pysyy näin tasapainossa.

Tapasin Reinon ennakolta arvaamatta. Hän oli tulossa – hänelle ominaisella hieman pitkänomaisella hiipivällä kävelytyylillä – Kuninkaankatua eteläsuuntaan. Minä taas tulin Presidentinkatua itäsuuntaan. Katujen risteyksessä törmäsimme toisiimme.

-  No hei! Mitä mies, eipä ole sinua näkynytkään pitkään aikaan näillä kulmilla, huikkasi Reino.

-  Tulin tuolta etelästä päin, sanoin.

-  Ja kalusit siellä tietysti arkistoja ja kirjastoja, luit ja punnitsit, tutkija kun toiselta puoleltasi olet. Mutta oliko matkasi onnistunut?

-  En voi sanoa niin. Itse asiassa pettynyt olin. Vain pari uutta huomiota savupirttien ja kaskinauriiden aikakaudelta. Muuten muistivihkoni lehdet jäivät tyhjiksi.

Mauri oli nyt hiljaa eikä jatkanut tästä keskustelua, vaikka hän puhuu yleensä vilkkaasti ja elehtien. Mutta kun hän ei puhu, hän ajattelee. Tiedän sen hänen otsansa liikkeistä, joihin syntyy poimuja. Niin tapahtui nytkin ja sen jälkeen puhetta alkoi tulla.

-  Kuule, jätä ne tunkkaiset arkistot ja kirjastot, jotka eivät ole hyväksi sinun terveydellesikään, niin minä annan sinun tutkimustyöllesi uuden suunnan!

-  Mitä sinä nyt ehdottelet?

-  Minä ehdotan, että suuntaudut arkistojen sijasta elävään elämään, eläviin ihmisiin. Vanhojen historia-aikojen päähenkilöt ja sivuhenkilöt ovat elämänsä eläneet, se on mennyttä – ja anteeksi vain – suuremmin tutkimattakin. Mutta elävät ihmiset, jotka vielä hengittävät, jotka käyvät illalla makuulle ja ovat aamulla elävien kirjoissa, tekevät sinä uutena päivänä jotakin merkittävää tai eivät tee yhtään mitään, mutta joilla on ajatuksia, ajatusympyröitä, jotka koko ajan muhivat puhjetakseen jossakin vaiheessa hehkuvaan kukkaansa koko kansakunnan tiennäyttäjäksi – sellaisten ihmisten luokse sinun pitää suuntautua!

-  Ja kun sinä tapaat eläviä ihmisiä, kyselet heiltä ja he kyselevät sinulta, te kommunikoitte; te saatte ajatusten vaihdosta uusia ajatuksia. Sinun mielenlaatusi saa impulsseja, herätyksiä. Sinä nouset ajatuksinesi kanssa uusiin korkeuksiin.

-  Tarkoitan, että sinä koet samanlaisia elämyksiä, samanlaista hengenpaloa, uuden luomisen riemua ja siihen liittyvää suloista tuskaa, niin kuin esimerkiksi suuret venäläiset klassikot Dostojevski, Tolstoi tai Tsehov ovat tunteneet luodessaan nuo suurenmoiset teoksensa, joita luetaan vuosikymmenestä toiseen, vuosisadasta toiseen. Itse en ole niitä lukenut, mutta minä voin sanoa, kuvitella, että nämä suuret kirjailijat ovat eläneet suuren elämän, joka on ollut heille nautinto kuin viiniryyppy henkevässä seurassa. Voimme kuvitella sitä suloista tunnetta, sitä mielen hehkua, kun kirjailija kirjoittaa teostaan; kun kynä jäljentää paperille sen mitä hänen päässään vilisee, kun kynä rytmittää tekstiä välillä joutuisasti, välillä maaleten herkkiä tunnelmia ja ihmismielen arvoituksellisia liikkeitä, ja kun kaiken sitten pyhittää se suuri taiteellisuus, mikä sitoo kirjan yhteen, yhdeksi kokonaisuudeksi – niin se on enemmän kuin mikään muu voi olla täällä taivaankannen tällä puolen.

Reino jatkoi vielä ja minä kuuntelin kuin sunnuntaiaamun hartautta radiosta ennen muinoin.

-  Minulla on sinulle osoite, ihmiset, joita voit mennä halutessasi haastattelemaan. Tässä näin tämä lappu, ole hyvä! En halua heistä puhua tässä sen enempää kuin sanoa vain, että he ovat tavallisia ihmisiä, mutta sen vuoksi heillä on tavallista enemmän tavallisia kokemuksia elämästä, sillä elämäähän sinä haet, sen moninaisuutta, sen suuruutta, sitä jossa on kaikkia mausteita.

Tämän sanottuaan Reino lähti, huiskasi kädellään niin kuin oli tehnyt tavatessammekin. Hänen kävelyään katsoin niin pitkään kuin pystyin; pitkin hiipivin askelin ja hiukan verran etunojassa...

Haluan tässä mainita, että olemme Reinon kanssa tunteneet toisemme jo vuosien ajan. Tiedän, että jotkut ihmiset, joita en ystävinäni pidä, nimittelevät häntä kylähulluksi ja sen sanottuaan vielä nauraa räkättävät. Jos minulle on tultu näin sanomaan, olen suorasukaisesti, mutta kuitenkin tahdikkuuteni säilyttäen ilmoittanut, että en jaa kanssanne tuota mielipidettä ja olen sen jälkeen kävellyt matkoihini.

Sillä en pidä kylähullu-nimittelystä enkä varsinkaan Reinon kohdalla.  Hän on ajattelija ja näkijä. Kun me törmäämme toisiimme, meillä on aina keskusteltavaa, ja hän ruokkii minua kuin kasvimaa kuokkijansa. Niin kuin nytkin, kun hän kehoitti minua jättämään tunkkaiset arkistot ja kirjastot ja etsimään elämää elävästä elämästä; siitä joka sykkii villinä ja vapaana, siitä jota ei ole vielä kirjoihin kirjoitettu eikä painokoneen musteella tahrittu...

Ystäväni Reino edustaa ajatelevia ihmisiä...niin juuri omilla aivoillaan ajattelevia. Ja ajattelevan ihmisen huomaa hänen oivalluksistaan. Tieteen maailmassakin suuret teoriat  ovat syntyneet jostakin oivalluksesta, jostakin lähtökohtaisesti perin yksinkertaisesta, niin kuin Einstenin suhteellisuusteoria, jonka viitoittamalla tiellä me yhäkin kuljemme.  Reino on muuten aivan Einstenin näköinen, kun hänen hapsuinen tukkansa ulottuu korvien päälle, vaalean harmaa huuliparta on tuuhea niin kuin kulmakarvatkin ja niiden alla silmät vilkkuvat kuin majakan valot syyspimeässä kulkeville.

Niin juuri valoa me tarvitsemme eteemme, tuiketta hämäryyteemme. Jos kaikki täällä maapallon pinnalla olisivat kuin Reino, reinoja, miten maailmamme olisikaan toisenlainen; valoisampi, niin kuin on se päivä, jos vastaantulija antaa hymynsä, ehkä silmäniskunkin ennen kuin on ohittanut matkatessamme aamulla työpaikalle. Mutta tuon hymyn vaikutus voi olla suuri: heräämme syvämietteistämme, verenkiertomme paranee ja sydämessämme saattaa käväistä tunne, outo mutta lämmin läikähdys, niin että mielenlaatumme saa uusia sysäyksiä. Emme enää tarvitse lääkärin määräämiä pillereitä emmekä kuluttaa aikaamme terapiaistunnoissa. Ja kaiken tämän käänteentekevän muutoksen voi saada  aikaan aamulla vastaantulleen täysin tuntemattoman kanssaihmisen hymyävä katse ja siihen sisältynyt muutaman sekunnin sadasosan pituinen silmänisku!

Tuollainen ajatusrakennelma pulpahti mieleeni Reinon tapaamisesta; hänen sanomisestaan, kun hän puhui elävästä elämästä ja sen löytämisestä. Ja miten asiantuntevasti, miten herkin lausein hän luonnehti merkittäviin saavutuksiin yltäneitä ihmisiä. Vaikka olen kuunnellut väsyksiini saakka luentoja oppineilta, professoreilta ja muilta, niin yksikään heistä ei ole yltänyt Reinon tasolle; siihen analyysiin miten hän luonnehti ja eritteli suurten kirjailijoiden tehtävää luoda tuota mainitsemaani valoa maailmaan, vaikka se valo heidän omaa tietään ei aina pitkälle valaisekaan, sillä niin kuin tiedämme, kirjailijat kuolevat nuorena. Mutta noin puhui Reino, noin korkeatasoisesti, vaikkei sanonut lukeneensa  mainitsemiaan suuria venäläisiä klassikoita.

Tietysti ja ehdottomasti on arvostettava kaikkia muitakin uusien  oivallusten etsijöitä ja tekijöitä. Niin olen minäkin halunnut tehdä ja pitää se mielessä; arvostan varsinkin talonrakentajia, kun he viimeisinä tehtävinään asentavat taloon ovet ja ikkunat ja sanovat sen tuleville asukkaille: - Olkaa hyvät, tässä on teidän talonne, katto päänne päälle; olkaa onnellisia ja täyttäkää asumuksenne uudella elämällä! Eikö tässä ole suuria hetkiä, sen korkeimpia ulottuvuuksia, jotka kannattavat ihmiskuntaa eteenpäin.

Mutta niitä ihmisiä, jotka nimittelevät kanssaihmisiään kylähulluiksi ja nauraa räkättävät vielä, minä kartan kaukaa enkä halua kuulla heistä hyvää enkä pahaa.

Kun Mauri oli kadonnut kadunkulman taakse, otin hänen jättämänsä paperilapun ja luin: Aatu ja Eeva Kauppinen, osoite Kurrijärvi.

Olen aina silmäillyt ihmisten käsialoja, sillä jostakin syystä ne ovat kiinnostavia. Käsiala kertoo monesti enemmän kuin kirjoituksen sisältö. Huomioni kiintyi siihen, että iso A oli piirretty niin, että se toi mieleen entisajan maaseudun A-sähköpylväät. Iso E toi puolestaan mieleen hevostallien valjastolpat vaakasuorine ripustustappeineen.  Teksti oli laajoin pyörein kaarin kirjoitettu kuin poutapilvet, mikä taas kertoo kirjoittajan uusien ajatusten liikkeellä olemisesta.

Tässä kohtaa haluankin suuresti ihmetellä eräiden ammattiryhmien holtitonta kirjoitustapaa. Ensimmäiseksi tulevat mieleen lääkärit, jotka kirjoittavat huolimattomasti, mutta joiden jos keiden tulisi saada asia selväksi potilailleen. Jopa väitän, että tästä huolimattomasta kynän käytöstä johtuen ovat sairaudet lisääntyneet maassamme.

Pyörittelin Reinon jättämää paperilappua ja ajatukseni palasivat yhä uudelleen hänen puheenvuoroonsa.  Hän oli kehoittanut jättämään muun ja suuntautumaan ihmisten pariin, elävien ja hengittävien.

Kun mieleeni palautuivat myös hänen äänenpainonsa määrättyjen sanojen kohdalla ja hänen otsalleen nousseet poimut, minä aloin tulla samoille linjoille hänen kanssaan. Miksi viettäisin  aikani arkistoissa ja kirjastoissa, joissa en saanut edes vastakaikua muilta.

Olin nyt valmis aloittamaan tutkimusprojektini, jota Reino oli minulle ehdottanut. Ensiksi minun oli selvitettävä, missä Kurrijärvi-niminen pitäjä sijaitsee. Karttaa pyöriteltyäni se löytyi laajasta Savonmaasta. Kun olen syntyjuuriltani puoliksi hämäläinen, kyse oli tietyssä määrin heimorajojen ylittämisestä. Nyt oltiin myös syvällä savolaisella kielialueella. Suomenkielinen erisnimi Aatu äännetään savoksi Uatu ja Eeva taas Ievaksi. Selvisi, että ison Kurrijärven eteläpuolella Kauppiset lausuttiin Kuappiseksi ja pohjoispuolella Kaappiseksi.

Kun yhden kerran satuin täällä eteläpuolella käydessäni mainitsemaan erehdyksessä Kaappinen, niin siitähän syntyi melkoinen kielipoliittinen polemiikki erään asumuksen omenapuun alla, ja siihen alkoi tulla väkeä naapureita myöten. Minulle kerrattiin koko pitäjän historia juurta jaksaen, miten tänne saapuneet ihmiset olivat asuttaneet ensin pitäjän eteläosan ja juuri heidän joukossaan oli ollut ensimmäinen Kuappinen. Vasta myöhemmässä vaiheessa kun asutus oli levinnyt pitäjän pohjoisosaan, nimi oli laimentunut Kaappiseksi. Rajana tässä oli itse järvi, pitäjän keskellä sijaitseva Kurrijärvi.

Mutta ihminen on omana lajinaan sopeutuvainen. Vaikka minulla oli ensialkuun vaikeuksia savon kielen oppimisessa ja savolaisten ilmaisujen ja ilmeiden ymmärtämisessä, niin näiden alku hankaluuksien jälkeen minä aloin viihtyä heidän seurassaan ja he myös minun seurassa.

Alkusysäys tähän oli, kun he kutsuivat minut illanistujaisiinsa. He tarjoilivat minulle juomaa, ja kun kysyin mitä se oli, kirkasta kylläkin, niin he vain salamyhkäisesti toisillensa silmää iskien tarjoilivat lisää. Ja niin me loppuillasta lauloimme yhdessä ja porukalla savolaisia lauluja ja kuultiin Kalle Väänäsen...anteeksi Viänäsen savolaisia sanarrieskoja.

Tuossa samaisessa  illanistujaisessa minulle syntyi aatos, jonka laitoin heti toimeen. En tiedä miksi tein päätöksen niin äkkiä, siltä samalta istumelta, mutta niin vain tein.

Nimittäin tulin ajatelleeksi, että laajentaisin Reinon esittämää tehtäväkuvaa; että nämä kyläläiset tarkkailisivat itse itseään, itsensä elämää, ja toisella silmällä vähän toistensakin elämää yhden kesän ja yhden talven ajan, ja sen jälkeen kokoonnuttaisiin uudelleen lauluiltaan ja koottaisiin elämänraportit yhteen.

Minä olin myönteisellä tavalla yllättynyt, kun kyläläiset innostuivat ajatuksestani ja lupasivat tulla tutkimusprojektiini mukaan. Jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että hehän lupautuivat tutkimaan itsensä elämää, selvääkin selvempää asiaa, jossa ei pitänyt olla enää mitään tuntematonta tai salamyhkäisyyttä, mutta ehkä naapurilla oli jotakin mielenkiintoista tarjolla niin kuin olikin, mutta siitä myöhemmin...

Minä taas suuntauduin tuona yhtenä vuotena laajemmin katsannoin maailman menoon. Luin omassa työhuoneessani useampiakin lehtiä ja seurasin tv-uutisia. Olin koko ajan tietoinen miten ihmiset muualla elivät, mitä ajattelivat ja touhusivat. Ja kurrilaiset puolestaan kirjasivat omaa elämäänsä talteen omien askareittensa yhteydessä ja naapureitaan ikään kuin toisella silmällä seuraten. Tuo tuleva vertailu kurrilaisten ja koko muun maailman välillä kiihotti minun tutkijapäätäni.

Tunsin ylpeyttä rinnassani tutkimusteni laajentumisesta, mutta pidin kuitenkin koko ajan mielessä Reinon alkuperäistä tehtävänantoa haastatella erityisesti Aatua ja Eevaa, joiden sukunimi on, niin kuin todettu Kauppinen, savoksi ja kurrilaisten keskuudessa Kaappinen – he kun asuvat niin kuin minulle on kerrottu pitäjän pohjoisella kantilla. Tulisin heidät vielä tapaamaan, koputtamaan heidän ovelleen ja pyytämään erikoishaastattelua niin kuin tarkoin valikoiduilta ihmisiltä pyydetään suuressakin maailmassa. Mutta se aika sai vielä odottaa...

Vuosi on nyt kulunut, yksi kesä ja yksi talvi, siitä ensimmäisestä savolaisesta lauluillasta; siitä sysäyksestä, josta tutkimustyöni laajeni koko maailmaa käsittäväksi ja erityisesti Kurriin.

Suuri pirtti täyttyi kyläläisistä, kun he saapuivat sovittuun lauluiltaan raportit taskuissaan: kädet heilahtelivat tervehdykseen, kuului naurun remahduksia ja ilmassa oli, jos ei varsinaisen suuren juhlan tuntua, niin ainakin epämääräistä odotusta...

Minä olin varannut mukaani pahvilaatikkollisen ulkomailta tuomiani matkamuistoja ja ojentelin niitä kyläläisille huomionosoitukseksi heidän osallistumiselleen tutkimukseen. He ottivat kaiken mieluusti vastaan. Eräskin kyläläinen, jo vanhempi mies, sanoi että hän tuntee nyt käyneensä muinaisessa Egyptissä, siinä Mika Waltarin Sinuhen maassa, kun laittaa piironkinsa päälle pyramidin pienoismallin ja sen vierelle korkokuvan joskus Egyptiä hallinneesta faaraosta, vaikkei hän ole kahdeksaankymmeneen ikävuoteensa  mennessä käynyt  Kurria kauempana.

Kun kyläläiset olivat raporttinsa minulle luovuttaneet, ja kun oli laulettu ne savolaisten omat laulut ja kuultu Viänäsen sanarrieskat, minä kiitin kaikkia mukana olleita; me jopa halailimme toisiamme, sillä he olivat kelpuuttaneet minut heidän joukkoonsa, hyväksyneet minut, vaikka minä oli joutunut heille sanomaan, kun he olivat niin monasti sitä kyselleet, että olen puolikkaaltani hämäläinen.

Mutta ihmisten keskinäisissä suhteissa voi tapahtua suuriakin edistysaskeleita, niin kuin minun osaltani nyt tapahtui: minut seppelöitiin tuossa lauluillassa – se oli edennyt jo puoleen yöhön – kunnia kurrilaiseksi. Kun olin vielä kiittänyt tästä minulle osoitetusta kunniasta, tilaisuus päättyi yhteisesti seisaaltamme laulamaamme Savolaisten lauluun. Ja minut pyydettiin vielä johtamaan tuota heidän heimolauluaan!

Olen nyt kuukauden päivät lukenut heidän raporttejaan yhden kesän ja yhden talven ajalta. Tuona aikana, tuona aikajänteenä, tapahtui maailman menossa kaikenlaista niin kuin olettaa sopii maapallon asukasmäärän jatkuvassa kasvun kehityksessä.

Niinpä se mitä tapahtui maailmalla ja mitä tapahtui Kurrissa, antoi mahdollisuuden tehdä vertailuja elämän eri puolille kurkistaen. Tätähän tutkimus on; jatkuvaa hakemista ja etsimistä niin kuin kana toivoo löytävänsä nokkaansa jyvän pihamaan pöheiköstä.

Tietysti ihmiset ovat samanlaisia katsoipa mihin suuntaan tahansa, paitsi ihonvärissä on vaihtelua ja ehkäpä juuri nenän muodossa, mutta muuten olemme ilmestyneet tähän maailmaan samasta muotista. Mutta kun tullaan siihen, mitä ihminen syntymänsä jälkeen puuhailee; mitä hän päässäänsä pyörittelee, minkälaisille asioille panee painoa, mistä pois vähentää, nauttiiko elämästään ja miten nauttii, onko avioinen tai jotakin muuta – niin silloin ihmisen kirjo on jo huomattavasti monitahoisempi.

Poimikaamme nyt tuolta  vuoden ajalta muutamia esimerkkitapauksia mitä silloin tapahtui minun omien maailmanlaajuisten havaintojeni ja kurrilaisten omien muistiinmerkintöjen mukaan. Tähdennän tässä yhteydessä, että elämäntapatutkimuksessani pääpaino on Kurrin asukkaiden raporteissa ja vain niissä. Minun omat huomioni antavat vain, ja vain ainoastaan, vertailukohdan.

No niin...kurkistakaamme vaikka kesäkuun kolmanteen, joka yleisellä tasolla on monille jäänyt lähtemättömästi mieleen. Mutta ennen kuin käymme käsittelemään tuona päivänä, tuona aamuna, tapahtunutta asiaa, muutama sana sitä sivuavasta seikasta.

Olen huomioinut, että monet kirjailijat käyttävät tyylikeinona jonkin tietyn asian hahmottamisessa vertauskuvitelmaa. Monasti se on lintu ja lintu sen takia että on niin monenlaisia lintuja; pieniä ja suuria, lyhytnokkaisia ja pitkänokkaisia ja monenkirjavaisia. Niistä voi aina valita kuhunkin aiheeseen tai tilanteeseen sopivan vertauksen.

Tähän kesäkuun kolmanteen sopii, niin on mieleeni tullut, varis. Ei se vanha varis, joka runon säkeissä nuokkuun aidanseipäällä ehkä jo viimeistä harmaata syksyään. Ei, vaan voimaa täynnä oleva varis, joka tuulispäänä ilmestyy pilven raosta, syöksyyn toisen pesälle ja vie munat.

Mutta vielä hieman lisää taustaa tuolle kesäkuun kolmannelle; sille asialle, joka kosketti niin monta syvästi ja perusteellisesti. Sinä aamuna, sanotaan vaikka laivanvarustaja nousee lakanoistaan, venyttelee yön jäykistämiä jäseniään, käy aamutoimille ja vaikuttaa siltä, että nauttii elämästään. Hän nousee uuteen aamuun, taas uuteen ihmeelliseen. Hänen elämänsä on jengoillaan,  vankalla perustalla, mammonaakin on jo sen verran karttunut, että huominen on turvattu, ylihuominenkin. Hän hyräilee jotakin sävelmän pätkää, kun hakee aamun lehdet ja aukaisee radion.

Silloin rääkäisee varis ja vie munat!

Varis on sen aamun uutisissa. Ne kertovat shokin omaisesti läntistä pallonpuoliskoa kohdanneesta pörssiromahduksesta.

Laivanvarustajan valkeiksi valahtaneille kasvoille ilmestyy punaisia pyöreitä pilkkuja: hän istuutuu ja nojaa käsillään päähänsä. Hän on vajonnut muihin maailmoihin, joissa pilven raostakaan ei näy aurinkoa.

Seurasin työhuoneessani tuon päivän tapahtumia, sehän minun tehtäväni oli. Kansainvälinen televisiokuva näytti kun ihmiset juoksivat pankkiensa oville, mutta ne pysyivät kiinni. Tuona aamuna monilta katosi omaisuus, jos sitä oli ollut tavallista enemmän.

Suomessa maan hallitus kokoontui kymmeneltä hätäistuntoonsa, ja pääministeri julisti radiossa jo tunnin kuluttua lama-sanan pannaan. Sitä ei saanut kenenkään lausua, ei ärsyttää tarpeettomasti, että jospa sen vankkurit kiertäisivät meidät kun emme pidä melua!

Noina päivinä tapasin erään miehen, joka sanoi pääministerin puheen jälkeen laskeutuneensa talonsa kellariin, laittaneensa oven visusti kiinni ja lausuneensa siellä kolmasti nuo kielletyt sanat: voihan lama, lama, lama! Ymmärsin miestä, sillä psykologian oppikirjoissa juuri korostetaan sitä, että ihmisen pitää saada puhua pahat asiat pois eikä hautoa niitä, jotta hänen mielensä taas virkistyisi ja jalkansa kantaisivat eteenpäin.

Uutinen pörssiromahduksesta ja lamasta oli tietysti tavoittanut myös Kurrin pitäjän sinä synkeänä kesäkuisena aamuna. Sitä, miten kurrilaisen päivä alkoi, voimme tarkastella muutamista heidän raporteistaan. Lainatkaamme erästä muistiinpanoa.

Tämän raportin on kirjoittanut eräs kyläläinen, joka aamupäivällä palatessaan katiskoiltaan tekee seuraavan huomion sivummalla kylää asuvasta naapuristaan, tämän omalla pihamaalla. Ja yllätys, yllätys, tämä naapuri on kuin onkin Aatu Kauppinen eli Uatu Kaappinen. Näin tämä kyläläinen kertoo raportissaan: ”Olin tulossa katiskoiltani Kurrijärveltä ja metsän laitaa kävellessäni huomasin Uatun tulevan punaisesta mökistään ulos ja kävelevänsä aamutoimilleen pihan perille. Pyörähdin puun taakse ja jäin seuraamaan. Kun oli aivan tyyni aamu, mitä nyt linnut visersivät puissa, niin huomioni kiintyi siihen, että Uatu lauleskeli jotakin sävelmää nostellessaan alushousujaan. Kun höristelin enemmän korvani, niin erotinhan minä mikä se oli: se oli se jossa lauletaan Hei Karjalasta heilin minä löysin... Kun laulussa tullaan siihen kohtaan, että...lemmentuskan sydämeeni sain...niin Uatu pyörähti pari kertaa ympäri humpan askelin ennen kuin jatkoi matkaansa. Miksi juuri tuota Uatu lauloi kävi mielessäni, mutta sitten muistin, että Ievahan on Ilomantsin puolesta lähtöisin, arvattavasti Karjalan tavoiteltuja heiloja aikoinaan...

Kummallista kyllä kyläläisten raporteissa ei juurikaan puhuta tuosta pörssiromahduksesta. Se on ikään kuin jäänyt heiltä huomaamatta, huiskahtanut heidän ohitseen. On kuitenkin yksi, ja se on omakohtainen kokemus. Nimimerkki metsurin muija kirjoittaa näin:

”Säikähdin pörssiuutisista, kun näin televisiosta ihmisten juoksevan pankkiensa oville. Niin minäkin juoksin kammarin puolelle kukkarolleni. Se oli tyhjä! Sitten muistin, että olin edellisenä päivänä tehnyt sijoituksen omaan elämääni – olin ostanut talven varalle kolme säkillistä perunoita. Helpotuin. Minun pörssini ei ollutkaan romahtanut: olin tehnyt oikean sijoituksen oikealla hetkellä. Tunsin siitä jopa ylpeyttä itseäni kohtaan!”

Tuosta maailmanlaajuisesta romahduksesta tuli taas minulle itselleni mieleen eräs tapaus vuosia aikaisemmin. Tuttu kaupunkilaismies oli tullut vastaani ja puhellut sellaista, joka on minua jälkeenpäin huvittanut monta kertaa. Mutta vaikka se on huvittanut, niin siinä saattaa olla jotakin yhteyttä pörssimaailmaan, mutta mitä, sitä en tarkemmin osaa sanoa. Näin se tapaamani mies joka tapauksessa jutteli:

”Satuin yhden kerran tarinoimaan erään kauppiaan kanssa, kun tuo kauppias kysäisi minulta ihan pokkanaan, ykskaks vaan, että tiedätkö sinä mikä on kauppiaan ammatin oleellisin puoli? En osannut tuohon heti äkkisiltään mitään sanoa – jotakin kielenpäälläni pyörittelin, mutta se kauppias vastasi itse: asiakkaansa huijaaminen! Kun olin kuullut tuon hänen itsensä suusta, purskahdin nauramaan ja nauroinkin vedet silmissä. Se oli minusta niin huvittavaa. Mutta se kauppias oli mielipiteessään vankkumaton, eikä antanut yhtään periksi, vaikka yrittelin peruutella hänen sanojaan. Mikään ei auttanut, ja niin minäkin aloin kuin aloinkin uskoa häntä, ja kotvan kuluttua huomasin, että olin ostanut häneltä hevosen valjaat, vaikka minulla hevosta ei ole ollut koskaan. Ja ne valjaat riippuvat vaatehuoneeni seinällä vieläkin...”

Noin tuo tapaamani kaupunkilaismies kertoi ja minusta tuossa tarinassa on jotakin itua, jotakin ajatuksen kiemuraa, mutta mitä, sitä minä en pysty sanomaan.

Mutta sen voin sanoa, sen toistan, että olen vanhan ystäväni Reinon ehdotuksesta etsimässä elävää elämää ja siitä minulla on nyt sylin täydeltä, kun luen ja järjestelen Kurrin kyläläisten havaintoja yhden talven ja yhden kesän ajalta.

Noiden tavallisten ihmisten tavallisissa elämänkäänteissä heijastuu se aitous, se ehtymätön pohjavirta, jonka varassa ihminen on oma itsensä eikä mikään muu.

Aatu ja Eeva, joilta tulen vielä pyytämään erikoishaastattelun, tuntuvat olevan kyläläisten suosiossa; siksi monta havaintoa heistä raporteissa löytyy. Eräs huomio sivuaa sitä aihetta, mikä maaseudullakin on saanut jalansijaa – nimittäin matkailu etelän aurinkorannoille; palmupuiden alle ja rantaravintoloiden hämyyn ja hälinään. Kurristakin lähti vuoden varrella silloin tällöin joku näille aurinkomatkoille, joita jotkut vääräleuat kutsuivat seksimatkoiksi. Suulaimmat kehuivat, että ne ovat matkoja, jotka antavat elämälle suloisimmat mausteet, niin kuin rusinat pullan päälle; ne hetket kun ihmiset antautuvat toisilleen ja kokevat lennähtävänsä taivaisiin. Kun Eevalta oli kysytty suuremmin muilta kuulematta, mutta kuitenkin, että oletteko Aatun kanssa suunnitelleet seksimatkaa Kanarialle, niin Eeva oli näille uteliaille sanonut heihin päin kallistuen ja puolittain  kuiskaten...että jos siellä Kanarian yllä on sama taivas kuin täällä Kurrissakin, niin me lennähdämme sinne kerran viikossa: äkkilähdöt ovat lauantaisin...

Pysykäämme vielä näiden raporttien myötä Aatun ja Eevan seurassa erään elokuisen päivän verran. Pääsemme seuraamaan heidän uisteluaan Kurrijärvellä.

Mutta sitä ennen on syytä huomauttaa, niin kuin olette ehkä huomanneetkin, että olen kääntänyt heidän etunimensä savon kielestä takaisin suomen kielelle. Savon kieli kirjoitetussa muodossa näyttää paperilla arabian kieleltä oikealta vasemmalle päin kirjoitettuna, ja sen vuoksi sitä jäykissä hallintoportaissamme ei osata lukea. Mutta sen sanon ja sen tässä toistan, että savon kieli puhutussa muodossa, kun sitä puhuu ehta savolainen, joka ei ole saanut vaikutteita muista kielistä, ei ole tavannut yhtään ulkomaalaista eikä muitakaan ulkopaikkakuntalaisia, niin tällaisen oikean ja alkuperäisen savolaisen puhekieli on sulosointuisinta puhetta mitä tiedän. Se on kuin tunturipuron solinaa lumien sulaessa kevään hehkussa...

Tuohon ylistyslauluun haluan liittää kuitenkin huoleni savon kielen säilymisestä. On näet niin, niin kuin olen saanut selville, ja niin kuin oma kokemuksenikin on, että savon kieltä ei voi enää oppia aikuisena puhumaan. Valmiudet siihen on saatava jo jokelteluiässä, silloin kun ihminen, siis vauva, jokeltelee. Jokeltelukumppanikseen hän tarvitsee aito savolaisen, niin aidon kuin savolainen aito voi olla.

On näet niin, niin kuin tämänkin olen saanut selville, että savolainen puhuu, ei vain suullaan, vaan koko vivahteikkaalla naamataulullaan. Tärkeintä on alaleuan liikkuvuus, ei vain pystyasennossa, vaan myös vaakasuora-asennossa. Poskilihasten pitää olla rennot ja niiden merkitys korostuu, kun savolainen päättää kertomansa jutun äkisti remahtavaan nauruun, jossa posket työstävät ääntä.

Savolaisten nauru eroaa täysin muiden suomalaisten sekä ruotsalaisten, kreikkalaisten ja amerikkalaisten naurusta. Amerikkalaiset pyyhin kuitenkin jo heti pois, sillä he eivät osaa nauraa lainkaan. Heidän älykkyysosamääräänsä se ei kuulemma kuulu. Nauru on heidän mielestään primitiiminen tunteenpurkaus. Mutta minun mielestäni se, että he eivät naura, on heidän suurin heikkoutensa, mikä näkyy myös heidän vaatimattomasta osuudestaan maailmankirjallisuudessa. Eihän heillä ole dostojevskejä, ei tolstoita, ei pushkineita eikä meidän taattojakaan tai päätaloja. Ei ole eikä tule olemaan niin kauan kuin amerikkalaiset ovat tuonkaltaista totista porukkaa.  Pyörikööt vain siellä karjalaumojensa jaloissa...

Mutta Suomen Savossa on vielä ihmisen alkuperä ja aitous nähtävissä, niin kuin muinainen uhrikuoppa kallioon hakattuna: se sivistyksen pohja ja perusta, josta kaikki suuri ja merkittävä on aikojen kuluessa versonut kukoistukseensa. Siihen on tarvittu naurua, sitä iloa, joka ruokkii koko kansan mielihalun.

Minä tulen, sen olen päättänyt, ehdottamaan valtion kulttuurihallinnolle ja istuvalle opetusministerille, että Savon kyliin perustetaan kiertävien jokeltajien virkoja.  Järjestelmäkin tähän on jo entuudestaan valmiina, kun aikoinaan kylissä kulkivat kiertävät suutarit – useimmiten juuri savolaiset suutarit, mikä kävi ilmi heidän puhumastaan kielestä ja siihen kuuluvasta alkuperäisestä puhetavasta.  Tätä aloitetta minun tutkimukseni edellyttävät, tähän ne velvoittavat savonkielen säilymisen turvaamiseksi tuleviksi ajoiksi niin kauan kuin niitä riittää.

Savonkielen puhumisen vaikeusasteesta tuon tässä esille yhden esimerkin, kun olen tätä seikkaa niin monasti korostanut. Menin Kurrin kyläkauppaan, ja kun minun mielestäni haluamani ruoka-aine oli sen verran vaikea lausua puoliksi hämäläisyyteni vuoksi, kirjoitin sen lapulle ja ojensin myyjälle.  Kun myyjä luki sen, hän virkkoi minulle: - Voehan täätinensä ku ne kualjkiäryleet piäs loppumaan yhettömmiin, mutta uutta tulloo laavantaelle...

Seurasin tämän myyjän suunliikkeitä mahdollisimman tarkkaan ja huomasin niin kuin jo äsken mainitsin, että savolaisen alaleuka tekee puhuessa ylös-alas -liikkeiden ohella myös pyörähtäviä sivuliikkeitä vaakasuorassa. Näiden havaintojen vuoksi tähdennän vielä uudestaan jokelteluvaiheen merkitystä ihmisen kehityksessä savonkielen säilymisen ja koko suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimisen kannalta.

Mutta palatkaamme takaisin kurrilaisten elämäntaparaportteihin ja nimenomaisesti, kun Aatu ja Eeva lähtevät eräänä elokuisena aamuna uistelemaan. He ovat aikoneet pitää vapaapäivän; loman muista askareistaan kuten kasvimaan hoidosta, hella- ja saunapuiden pilkkomisesta ja muista heidän elämänlaatuunsa välttämättömistä ylläpidoista, joskin kotitarvekalastuskin tähän yhteyteen kuuluu.

Nyt he katsovat olevansa ansaitulla lomalla. Aatu viheltelee Vesivehmaan jenkkaa tyrkätessään savolaismallisen tervalle tuoksuvan veneensä vesille, asettaa airot hankaimiin, ottaa uistinkelansa ja virittää siiman ja vieheen perässä tulemaan. Eeva istuutuu takatuhdolle, hänellä on eväät vakassa ja on siellä muutakin minkä näemme myöhemmin.

He ovat nyt Kurrijärvellä, itsensä sen laineilla, päivä paistaa ja vesilinnut uiskentelevat ruohikon reunassa. Heidän punainen mökkinsä ja harmaa rantasaunansa katoavat näköpiiristä, kun vene  kaartaa niemen taakse. Aatu soutaa verkalleen ja pitelee samalla uistimen siimaa oikean kätensä etusormen ympärille solmittuna. Eeva istuu perässä meloskellen ja hyräillen jotakin.

He ovat suuntautuneet selkäluodolle päin. Aatu tietää, että se on hyvä kiertää ainakin kolme kertaa ympäri, sillä täällä monasti nappaa.  Mutta nyt se ei ole ensimmäinen asia, vaan ensimmäinen asia on se, että he ovat lomalla; päivä on lämmin ja luodon ruohikko tuoksuttaa elokuisia haikuja. Se on kuin mirhamia, pyhää savua, jollaista joissakin kirkoissa tuoksutetaan ihmisten monenkokoisiin ja -muotoisiin neniin.

Ja silloin kun Aatu on vaipumassa tuoksujen ja auringon poltteen virvanaan – silloin hän tuntee siimassa riuhtaisun: äkkinykäisy käy ensin oikean käden etusormessa, tästä viesti on  kulkenut uistelijan käsitykseen siitä, että kala on iskenyt ja herättänyt hänet vaipumasta ihanaan epätietoisuuteen.

-  Katoppa, ihan säikäytti, sanoo Aatu ja irrottaa siiman sormestaan ja alkaa sitä lappamaan veneeseen.

Silloin kala nousee pintaan ja ponnistaa ylöspäin niin kuin se monasti tekee – sitä ei täysin tiedetä miksi näin – mutta olisiko sillä haluja vilkaista minkälaista porukkaa on siiman toisessa päässä.

Eeva kuitenkin perätuhdolla huomaa, että kala on hauki. Silloin hän kysyy Aatulta, milloinka he ovat viimeksi syöneet tönkkösuolattua haukea.

-  Enpä nyt tähän hätään sitä muista, mutta kyllä siitä on jo aikaa.

-  Nyt me suolaamme tuon hauen, pulskankokoinenkin näyttää olevan, ja laitamme sen siihen puutiinuun, paljon suolaa ja kansi päälle ja kivi vielä kannen päälle, sanoo Eeva ja lisää vielä:

-  Sitten me kutsumme naapurimme, ne Säkkiset sieltä metsäpellon takaa maistelemaan haukea uusien perunoiden kanssa.

-  Tehdään niin, sanoo Aatu ja lappaa vielä siimaa.

Nyt hauki on jo lähellä, mutta ei halua tulla veneeseen: se pyörähtää veneen alle ja kopsauttaa päänsä veneen pohjaan niin että se kuuluu veneen sisäpuolellekin.

-  Kun ei halua tulla vielä, niin annetaan sen siellä myllähdellä, sanoo Aatu ja sitoo siiman veneen airoon.

Sitten hän vielä jatkaa:

-  Olin jo äsken torkahtamassa, jotta voisinko oikaista uudelleen kokkaan, kun ei tässä sen kummempaa kiirettä ole, antaa hauenkin nauttia vielä elämästään.

-  Oikaisi vaan selkäsi, lomallahan tässä ollaan, sanoo Eeva ja ottaa vakkansa esille ja pölläyttää sieltä tyynyn Aatulle pään alle.

Vakassa on vielä eväiden lisäksi sukkakudin. Eeva kelaa neuloessaan elämäänsä ja on levollisella mielellä: peruna on hyvin kasvanut, polttopuita hellaan, leivinuuniin ja rantasaunaan on liiterissä riittävästi. Kalaa aina saadaan ja siitä tienestiäkin. Eräänä keväänä oli haukia tullut tavallista paremmin katiskoista; oli ollut monensorttisia, pienempiä ja isompia niin kuin on ihmisiäkin. Eevan silmiin oli osunut erikoisen pitkä ja hoikanpuoleinen hauki. Kun Aatu oli palannut kauppaamasta kaloja, Eevalla oli ollut vieläkin tuo hoikka hauki mielessä ja oli siitä kysynytkin Aatulta: - Paljonko saet sillä laehalla haavella..?

Näitä muistellessaan ja elämäänsä punnitessaan Eeva näkee Aatun nukkuvan veneen kokassa lippalakki silmillään. Vene on kulkeutunut pois luodolta.

-  Jokohan me otetaan se hauki veneeseen, se tönkkösuolattava? kysyy Eeva sen verran ääntään korottaen että Aatu herää.

-  Kylläpä vedenliplatus kokan alla vetäisikin uneen, sanoo Aatu.

-  Näitkö untakin, kysyy Eeva.

-  Niinpä...näinpä tosiaankin...

-  Mitä näit?

-  Kävin Mukavuuksien maassa.

-  Mitä? Sellaisessako maassa pistäydyit, eikö siinä veneen kokassa ollutkaan mukavaa?

-  Oli, oli. Mutta kun viimein löysin tien Mukavuuksien maahan, ja kun perille saavuin, siellä elettiin täydellistä mukavuuden elämää; vailla huolen häivää, vailla mitään mikä olisi tuonut pilviä auringon eteen. Kaikki seesteistä ja suoraa. Ainoa seikka mitä heidän piti pitää mielessä, ottaa huomioon, oli se että heidän tuli välillä levätä, ottaa päivällä paritkin nokkaunet jotta jaksoivat jatkaa päivää.

-  Kerronko eteenpäin?

-  Kerro, tuohan vaikuttaa kiintoisalta, olen pelkkänä korvana...

-  Katsos, kun olin löytänyt tien tuohon Mukavuuksien maahan ja saapunut korkean portin eteen, joka oli lukittuna kai kuokkavieraita varten, niin minä kurkkasin avaimen reiästä ja näin monenlaista: näin kun ihmiset istuivat pöydissä kukkaseppeleet rinnoillansa ja tarjoilijat toivat heille ruokaa ja monenlaisia juomia.  Ja kun he olivat ruokailleet, heitä viihdyttämään saapui ryhmä hula-hula -pukeisia naisia, ja yleisön piti arvuutella mitä kulloinkin he esittivät. Ja kaiken aikaa tarjoilijat toivat lisää juomia.

-  Kun sitten käänsin katseeni toisaalle, näin kun ihmiset tanssivat. Naiset olivat pukeutuneet pitkiin juhlapukuihin ja miehetkin olivat tummissa ja vielä viitta hartioillaan. Jousiorkesterin soittamasta musiikista erotin ainakin Tonava kaunoisen. Suuressa tammitarhassa oli taas koolla lauluryhmä, he lauloivat toisiansa pidellen ja keinutellen, mutta mitä he lauloivat se jäi minulle arvoitukseksi.

-  Sitten kun taas käänsin katsetta eteenpäin, näin kun ihmiset olivat tulleet lepäämään pehmeille vuoteille. Heitä hoivattiin ja kasvot voideltiin yrttivoitein, joiden tuoksun tunsin minäkin nenässäni.

-  Minä sain sen käsityksen, että kun ihmiset olivat näin levänneet, he aloittivat uuden kierroksen syöden, juoden, tanssien ja laulaen. Ja näin päivät seurasivat toinen toistaan tässä Mukavuuksien maassa.

-  Olin kaiken tiirannut avaimen reiästä. Sen vuoksi minulta jäi näkemättä heidän kasvonsa ja silmänsä; leiskuiko niissä ilo ja onni, kaiken elämän täyttymys? Näkyikö heistä, että he olivat saavuttaneet sen satumaan, jossa ihmisen mieli täällä tavallisessakin elämässä joskus pyörähtää? Ainakaan noissa oloissa, kaikessa tuossa mukavuudessa, ei pitänyt olla moitteelle sijaa. Mutta sitten minuun tuli epäilys, en tiedä mistä se tuli, mutta se hiipi kuin kissa hiirtä päin; epäilys siitä, että jos heillä kuitenkin oli jokin ongelman poikanen, tai rasitus, joka painoi heitä ja jonka he pyrkivät hukuttamaan syöden, tanssien ja laulaen. Tai oliko heillä peräti ikävä vaihtelevampaan elämään. Jos näin olivatkin asiat, niin toivottavasti he tien takaisin vielä löytävät.

-  Vai sellaisen unen sinä näit siinä veneen kokassa lippalakki silmilläsi. Ehkä en minäkään olisi jäänyt sinne pitemmäksi aikaa – varsinkaan nyt kun tuo hauki on vielä ottamatta veneen alta, sanoo Eeva kun Aatu oli lopettanut unensa kertomisen.

-  Otetaanpa sitten se hauki ylös, kun olet sen jo tönkkösuolattavaksi varannut, Aatu ilmoittaa ja alkaa irrottaa uistimen siimaa airosta.

-  Mitä? Tämähän ei nouse ollenkaan!

-  Eikö nouse...mikäs siinä nyt? Eevakin on ymmällä.

-  Ei nouse, kun uistin on kiinni pohjatukissa ja kala karannut!

-  Senkö unesi aikana..?

-  Nyt jäivät Säkkiset kutsumatta tönkkösuolatulle hauelle...

-  Ellei hauki sitten ottaisi uudelleen paluumatkalla, ja silloinhan se olisikin jo valmiiksi suolattu, sinun suolaamasi, virkkaa Aatu, jolla tuntuu olevan vielä jotakin kielen päällä.

-  Täytyy sanoa, että kyllä minunkin suussani kävi jo uusien perunoidan ja tönkköhauen muikea maku. Jos vielä olisin saanut sieltä Mukavuuksien maasta juomat mukaani, iltahan Säkkisten kanssa olisi ollut täydellinen. Mutta tässäkin me näemme, että ihmisellä on kilvoittelemisen paikkoja. Meidänkin on vain tunnustettava itsellemme, että se pulskannäköinen hauki, joka oli jo tämän siiman päässä, tässä rapistuneessa uistimessa, josta näyttää koukkukin nyt  katkenneen – ei ole siinä enää, on poistunut ja jättänyt meidät kahdestaan...

Ja niin Aatu ja Eeva palailevat järveltä, ja heidän lomapäivänsä on hiipumassa auringonlaskuun.

Aatu hakee liiterin pinosta sylillisen puita ja laittaa saunan lämpiämään. Savukiekurat nousevt ylöspäin ja levittäytyvät lahden ylle kevyenä harsona.

Löylyistä tullessaan ja kuistilla vilvoitellessaan he supisevat jotakin toisilleen, kun istuvat nyt lähekkäin – mutta mitä he toistensa korvaan sanovat sitä ei tiedetä, kun ulkopuolisia ei ole paikalla kuulemassa. Vain se tiedetään, että tämä loppukesän ilta, tämä elokuun pehmeän hämyisä hetki, oli sattumoisin juuri lauantai...

Kun olin lukenut raportit, tuon äsken kerrotun ja kaikki muutkin, minulla on nyt syli täynnä elävää elämää – sitä kaikkea mistä elämä alkaa, millaiset ovat siihen otolliset olosuhteet, ja mihin päin se alkaa ajan myötä kallistua.

Mutta minulla on vielä yksi tehtävä jäljellä; käydä tapaamassa Aatua ja Eevaa henkilökohtaisesti ja esittää heille kysymys, jota olen paljon miettinyt matkoillani, mutten ole keneltäkään vastausta saanut.

Aion muotoilla kysymykseni tiettyihin kehyksiin. Aloitan siitä, että kaikilla asioilla on taustansa; alkulähteensä ja se historia, minkä kautta on päädytty tähän nykypäivään.  Niin kuin on taustansa Telluksellakin, tällä omalla kiertolaisellamme, jolla tekevät tähtisumussa matkaa niin hyvät kuin pahatkin, ja jonka pinnalle on ihminen jossakin vaiheessa ilmestynyt ja hämmästynyt näkemästään. Sittemmin ihmisen eteen ovat putkahdelleet monenlaiset houkutukset ja turhuuksien markkinat, joilla aikaa on kulunut ja valunut hukkaan. Mutta se, mikä on ihmisen kaiken  menemisen, tulemisen ja turhuuksien tavoite ja tarkoitus – sitä minä aion Aatulta ja Eevalta kysyä, kun siihen on nyt tilaisuus.

Ja kaiken sen, mitä he vastaavat, kirjoitan ylös ja laitan tutkimukseni loppulauseeksi. Sillä minä tiedän, että he osaavat tuohon kysymykseen vastata.

Sen jälkeen tutkimukseni on valmis ja sen ensimmäisen kappaleen käyn ojentamassa Reinolle. Kurrilaiset saavat myös omansa, kun kokoonnumme vielä yhden kerran savolaiseen lauluiltaamme niin kuin olemme kättäpäälle lyöneet.

Olen nyt tullut Aatun ja Eevan portille, ja näen heidät odottamassa minua punaisen mökkinsä kiikussa pihapihlajan alla. Näen myös heidän harmaan rantasaunansa ja tervankiiltävän veneensä rannassa. En kuitenkaan halua vielä avata porttia; katselen ympärilleni, tunnen loppukesän ruohontuoksut ilmassa ja olen kuulevinani puiden kuiskivan keskenään.

Nyt avaan portin...