"Doping -puuroa"

Armahtakaa! Älkää puhuko suomalaisurheilijoiden doping-historiasta - olen menettänyt siihen käsityskykyni! Mutta puhukaa, puhukaa sittenkin: kertokaa mikä  meidät on vienyt noiden aineiden käyttöön ja miten pääsemme sieltä pois? Kertokaamme kaikesta suorasti ja avoimesti - puhuminen helpottaa, senhän tiedämme vanhastaan.                      ***
Istuimme pitkän pöydän ääressa KuHi:n kesäkauden päättäjäisissä. Keskustelujen aiheita oli monia ja doping niistä yksi - juuri niinä päivinä oli tullut Juha Miedonkin nimi esille menneiltä vuosilta. Ja Juha oli kommenteissaan nytkin tosimies, niin kuin pohjalainen on: täyttä potaskaa että olisin tiennyt tai käyttänyt! Mutta minä ja vieruskaverini tuolla KuHi:n pöydässä purskahdimme nauruun - niin kyllä, nauroimme... Emme Juhalle, vaan kun vieruskaverini muisti, miten Nevalan Paulin ja Kinnusen Jorman jänisjahti oli kerran alkanut noina kasvuhormoniaikoina - silloin kun hormoneja tuli Itä-Euroopan puolelta melkeinpä tulemalla, ja eivätkä ne 70-luvun alkupuolella vielä kiellettyjä olleetkaan. No niin... Pauli ja Jorma olivat siis lähdössä jänisjahtiin. Paulin koira oli jo taulutusnuorassa tanssahdellut tavallista innokkaammin, ja kun oli päässyt irti, se oli ollut viivana jänisten jäljillä. Tähän Jorma oli kysäissyt: - Ethän sinä Pauli vaan antanut sille niitä "ryssännappeja". - Annoinhan minä  ja näetkö miten sen karva kiiltää ja jänikset saavat kyytiä! Meitä nauratti! Näinpä näistä vakavanpuoleisistakin asioista löytyy hauskuutta - sitä ihmelääke eliksiiriä, joka elämäämme kannattaa vaikkapa vain pitkospuita eteenpäin. Molemmat, Jorma ja Pauli, ovat olleet meidän kaikkien suomalaisten velikultiamme; suorapuheisia ja avoimia keihässankareitamme. Niin Pauli kuin Jormakaan eivät ole salanneet eivätkä peitelleet asioitaan jälkeenkään päin. Kun hormoneita käytettiin, niin niitä käytettiin - kun käyttivät  muutkin. Jorma on sanonut suoraan myös sen, minkä takia sitten hormoneja  käytettiin? Hän on kirjassaan sanonut: "Huippu-urheilija syö vaikka ketun paskaa jos se parantaa tuloksia." Taas nauratti!

                          ***
 Siinähän se on tullut sanotuksi Kinnusen Jorman suulla ja reilulla naamalla; se mistä siellä ihan huipulla on kysymys: kysymys on alati paremmista tuloksista. Miksi sitten yhäkin asioita kierretään, noita jo kymmenien vuosien takaisiakin. Jos Juha Mieto, jota suuresti kunnioitamme saavutuksistaan, ei ole mitään vippaskonsteja käyttänyt, niin hän voi sen sanoa suoraan niin kuin on sanonutkin, mutta jos hän ollut niistä tietoinen, vihiäkin jostakin saanut, sekin pitäisi silloin sanoa avoimesti. Silloin me yleisönäkin olisimme jotenkin paremmin kärryillä; osaisimme arvioida tilanteet niin kuin ne ovat olleet, olisi helpompi meidänkin hengittää... Kun tässä monenlaisia solmuja sisältävässä dopingkeskustelussa on kuitenkin käynyt ilmi, että etenkin hormoneja käytettiin varsin laajalti (ennen niiden kieltämistä) ja sittemmin on käytetty veridopingia ja muita menetelmiä, niin vähän vaikea on uskoa, ettei Mietokaan aktiiviaikanaan olisi näistä puuhista mitään tiennyt. Noin sanoi vieruskaverini eikä tuohon voinut vastaankaan sanoa. Mutta meitä vieläkin nauratti tuo Nevalan ajokoira; niin kiiltävä karvainen ja niin kimmoisan nopea jaloistaan...

                         ***
Nämä dopingpuheet ja niihin liittyneet oikeudenkäynnitkin ovat meitä itsekutakin hämmentäneet: mistä kaikesta on kysymys? Ja nekin mielipiteet, jotka on lausuttu, ovat monasti olleet ristiriitaisia keskenään. Ei ihme, että tunteetkin ovat olleet pinnalla.. TV-2:n huippu-urheiluillassa äskettäin kysyttiin Kojonkosken Mikalta, että mikä hänen tuntemuksensa oli dopingista Norjan hiihtourheilussa. Tähän Mika: vaikka käsi raamatulla sanon, se ei ollut minun valmentaja-aikanani millään tavalla esillä. Siinäpä vastaus tänne Suomen puolelle, jossa ikään kuin puun takaa on joskus kuiskittu, että kyllä sielläkin... Tuossa samaisessa tv-keskustelussa sanottiin myös, että suomalaisurheilijat tuntevat pelkoa epäonnistumisista. Jos näin on ihan todella ja konkreettisesti, pelko ei tuo silloin tuloksia. Silloin on kysyttävä urheilujohtommekin perään, että mikä on sen taso ja tila. Kaiken lähtökohtahan tulee olla itse urheilija, hänen tukemisensa kaikissa tilanteissa ja että häntä ympäröivä ilmapiiri on luova ja ymmärtävä.
                       ***
Ymmärtävää ja kannustavaa ilmapiiriä me tarvitsemme myös dopingista poispääsemiseen. Ehkä olettaa voimmekin, että nuoremmat sukupolvet tiedostavat jo asian oikean puolen eli etunsa ja terveytensä arvon.  Ehkä huomaamme myös sen vanhan ja viisaan opastekyltin, että urheilun tulee olla iloinen asia. RH, Lokakuussa 2012