Tämä on kertomus siitä, miten yksi puhelinsoitto voi kaiken muuttaa...

                                                  ***

- Tanssi-Ville tulee…Tanssi-Ville tulee!

Pojanviikari juosta hönttäsi puukorttelin  avaraa pihaa ympäri ja kuulutti  tietoaan. Se oli hetkeä aikaisemmin tavannut pihan naisia tutkimasta pylväsilmoitusta, ja kun paikalle oli tullut vielä yksi asiasta kiinnostunut ja sanoa  tokaissut; ”Vai tulee se Tanssi-Ville omille kotikulmilleen”, niin poika oli niiltä jalansijoiltaan  lähtenyt uutista levittämään.

- Tanssi-Ville tulee,  jatkoi poika huuteluaan.

Joistakin asunnoista oli tultu portaille kuulemaan, mitä se poika juoksentelee ja huutelee. Poika  kiersi  ympyrää kaksikerroksisten puutalojen hiekkaisella sisäpihalla. Talojen ikkunoista ja asuntoihin johtavilta korkeilta portailta saattoikin  hyvin nähdä mitä kulloinkin pihassa tapahtui; seurata ikään kuin näyttämön tapahtumia jos jotakin mielenkiintoista oli meneillään. Ja nyt oli.

                                                 ***

Anna puuhaili omassa  keittiössään pihan eteläisellä sivustalla. Hän oli leipomassa pullaa ja asetteli  nyt leivonnaisiaan paistoleyvylle, kun  kuuli raoallaan olevasta ikkunasta pojan huutelun.

- Mitäs tuo nyt on, tuli ensimmäiseksi Annan mieleen, kun oli aukaissut ikkunan  ja nähnyt

pojan  kiertävän pihaa kuin hyrrä.

Mutta jo  seuraavassa hetkessä hän tunsi  oudon läikähdyksen sydänalassaan. - Voisiko se olla,

olisiko se…Ville? Ja mitä se  poika  tarkoittaa, että  Tanssi-Ville tulee!

Anna palasi  leivinpöydän ääreen,  istuutui, mutta nousi kun huomasi että häneltä olivat pullapitkot jääneet laittamatta uuniin.  Sen hän teki rutiininomaisesti, sillä  hänen ajatuksensa  olivat nyt karanneet  muualle. Hän  istuutui uudelleen pöydän ääreen  ja tunsi  joutuneensa mielikuviensa mylläkkään, kun samalla  ovelle koputettiin.

Sisälle astui pihan vastakkaisella puolella asuva Siiri; Annaa vanhempi naapuri, jonka uteliaasta mielenlaadusta kaikki olivat hyvin tietoisia.

 - Oletko sinä  Anna kuullut, kun Tanssi-Ville on  tänne tulossa, se  meidän  pihan  Ville, sanoi Siiri sisälle päästyään.

 - No…kuulinhan minä tuon Soinisen pojan jotakin semmoista huutelevan. Mistä lie sellaista päähänsä saanut…

- Totta se on, ehätti Siiri sanomaan. - On tuonne pylvääseen ilmestynyt  ilmoitusplakaatti ja siinä sanotaan, että Ville Heinosen tanssistudio järjestää  paritanssikurssin entisellä työväentalolla ensi viikonvaihteessa. Niin että Ville on  tulossa  näille entisille kotikulmilleen – ja pitkästä aikaa!Tämän sanottuaan Siiri vilkaisi  Annaan ja jatkoi vielä:

 - Eikös teillä,  sinulla ja Villellä, ollut  silloin aikoinaan vähän sellaista niin kuin jotakin

yhteistä..?

Anna huomasi, mitä Siirillä oli  mielessä. Hän oli vuosien aikana tottunut näihin  puolittaisiin uteluihin, arvailuihin  ja sentapaisiin koukkuihin… Ja niinpä  hänelle tuli nytkin mieleen  vastakysymys ja siihen vastauskin.

- Että yhteistäkö? Olihan meillä paljonkin.  Mehän olimme suoranaisesti, minä ja Ville, naimisissa senaikuisen nuorisoseuran tai täsmällisemmin sanottuna nuoriso-osaston kanssa.  Se oli sitä Työnnuorten aikaa, meidän nuoruutta, sanoi Anna ja katsoi Siiriä, mitä se   tämän jälkeen  meinaisi, jatkaisiko siitä  mihin jäi?

- Muistanhan minäkin ne ajat, Siiri  pysyi  kuin pysyikin Annan  ohjaamassa  aiheessa.

- Järjestitte työväentalolla  iltamia ja muita ohjelmallisia tilaisuuksia.  Niitähän me oikeastaan  odotimmekin,  kun saimme aiheen kokoontua yhteen ja tavata toisiamme tämän kulmakunnan asukkaiden kesken.  Olen ollut  jopa surullinen kun ei ole enää niin, ei ole työväentaloa eikä teidän  nuoriso-osastonne tilaisuuksiakaan.  Minä olen  jo ikä-ihminen, mutta  mikä teihin keski-ikäisiinkin on mennyt, kun  teiltä  ovat kadonneet unelmat ja tavoitteet – se  henkinen palo joka näkyi  teissä nuorempana. Mutta kun tässä tuli ensiksi puhe Heinosen Villestä, tästä  meidän pihan Villestä,  niin hänhän se  oli meidän yhteinen virkistävä lähde. Sinä tiedät  ja muistat tietysti paremmin, mutta eikö hän  juuri harjoituttanut  ja ohjannut kaikki ne teidän esitykset  kansantanhuineen ja kisällilauluineen, ja olihan teillä muutaman  kerran  pienoisnäytelmäkin  kevätjuhlissa. Ja miten hyvä se  Ville olikaan tanssimaan; pyöritti tyttöjä pyöryksiin kun  iltamissa tuli sen puolitoistatuntisen vuoro. - Tuolla C-rapussahan ne  Heinoset asuivat, nyökkäsi Siiri ikkunasta pihan suuntaan pitkän puheensa jälkeen.

Siiri oli päässyt hyvään vauhtiin ja  jatkoi vielä:

 - Eikös siitä tule kohtapuoliin  jo parikymmentä vuotta, kun  ne Heinoset  lähtivät. Ja niin äkkiä että ihan ihmetytti. Eikä ole paljon sen jälkeen  heistä kuultu – paitsi että  Villen  kerrottiin  perustaneen  sen tanssikoulunsa Helsingissä. Ja siitähän  me  täällä  saimme päähämme antaa  hänelle lempinimeksi ”Tanssi-Ville”.  Kai hän jollakin tavalla omalla alallaan  onkin, kun  jo  täällä ollessaan  suunnitteli  niitä ohjelmiaan.

Anna otti  toisen pullasatsin uunista, kaatoi  termoksesta  kahvit Sylville, vaikka olisi jo toivonut hänen lähtevän,  mutta  sanoakseen jotakin sanoi  Siirille:

- Kysyitkö sinä, mitenkä kauan  Heinosten lähdöstä nyt syksyllä  tulee.  Siitä tulee  kahdeksantoista vuotta. Mutta kummasti tässä pihassa asuu vielä senaikaisia asukkaita kuten  sinä ja minäkin.  Mutta niin kuin sanoit, ei ole  työväentaloa,  ei nuoriso-osastoa  eikä  sinun kaipaamiasi iltamia.

Siirin  saatua pullalämpimät ja kahvit ja ajankohtaisimmat kuulumisensa kerrottua  hän hankkiutui viimein  lähtemään, mutta ennen kuin  poistui,   kysäisi vielä Annalta:

- Kai sinä käyt sitä  entistä nuorisoliittolaistoveriasi  tapaamassa siellä tanssikurssilla?

- Enpä  osaa sanoa, tämä tieto  tuli nyt niin äkkiä, sanoi Anna  poissaolevan näköisenä.

Mutta mitä hän ei juuri nyt sanonut, se juuri  pyöri hänen ajatuksissaan ja syrjäytti  kaiken muun

paitsi Sylvin lähtöaikeet.

Siirin  lähdettyä Anna  peitteli  leivonnaisensa  valkoisella liinalla ja siirtyi

pienen olohuoneensa puolelle. Hänellä ei ollut nyt kuitenkaan aikomusta avata TV:tä  eikä rentoutua sen äärellä työpäivän jälkeen. Ajatukset harhailivat nyt muualla, ne siirtyivät  kuin kirjanlehdet, mutta tässä tapauksessa taaksepäin.

                                                   ***

Niin…siitä on todellakin kahdeksantoista vuotta, kun Villen perhe muutti Helsinkiin.  Se oli  syksyn alkua...ja seuraavana vuonna syntyi Veijo.

Olimme silloin, sen  ensimmäisen kerran,   tulossa nuoriso-osaston  kokouksesta, kävelleet laitakaupunkimme katuja ja pohtineet osastomme syksyn tapahtumia, kun Ville kysäisi  kesken näiden ajatusteni:  lähtisitkö jonakin  iltana kanssani elokuviin,  Scalassa olisi menossa Kummisetä?  Kahdestaanko? kysyin ja katsoin Villeen. - Niin, sanoi Ville.

Se oli  jotakin heinäkuuta. Pientareilla kesäkukat kukkivat ja heinät tuoksuivat, kun kävelimme rantakatua keskikaupunkia päin. En pitänyt itse elokuvasta, mutta sen musiikki vaikutti minuun, melkein lumosi siinä hetkessä. Istuimme kahdestaan  toistemme lähellä  ja popcornipussia  kuljettelimme  käsissämme, kun kätemme yhtyivät hetkittäin. Halusinkin olla juuri näin, vain kahdestaan; irtautua kaikesta muusta ja tuntea että joku on lähelläni, pitää minusta…

Emme puhuneet sinä iltana nuoriso-osastosta, emme kai yhtään sanaa;  emme opintokerhon teemoista, emme ohjelmaharjoituksista ja emmekä  jäsenhankinnasta. Nuoriso-osasto oli meidän silloisten nuorten  kokoontumisia  ja elämää, mutta nyt elokuvaa katsellessani ja sen musiikkiin lumoutuneena nuoriso-osasto tuntui suorittamiselta; tehtävien ottamiselta ja tavoitteiden toteuttamiselta. Olin nuoriso-osastoon jollakin tavoin sidottuna. Mutta nyt tunsin olevani  vapaa, oma itseni,  todellakin vapaa muusta, ja Ville vierellä tuntui  myös toiselta ihmiseltä, läheisemmältä.

 Kun elokuva oli päättynyt, me kävelimme vielä kaupungilla, menimme kahvilaan istumaan ja nauttimaan jotakin,  katselimme  muiden ihmisten menemisiä ja tulemisia, palasimme kadulle katselemaan  näyteikkunoita ja haimme keskusteluumme hullunkurisia aiheita ja niistä nauraa kikatimme. Ville saatteli viimein minut omalle ovelleni ja  poistui omalleen pihamme itäpäätyyn.

                                                  ***

Tästä elokuvaillasta oli kulunut muutama viikko, kun olimme jälleen tulossa  nuoriso-osaston tilaisuudesta. Olimme harjoitelleet ohjelmaa  Ystävyyskuukauden juhlaa varten, juhlapuhujakin oli tulossa  Helsingistä.

Olin niin kuin Villekin näissä ajatuksissa, tulevissa tapahtumissa, kun Ville ennen omaa pihaamme katsoi minuun ja sanoi: - Lähtisitkö uudelleen elokuviin,  Scalaan tulee  nyt ensi viikolla Mikko Niskasen Käpy selän alla. – Lähdetään vaan, meillähän  oli hauskaa viime kerralla, vastasin.

Olin odottanut, toivonutkin, että  Ville  pyytäisi uudelleen  elokuviin. Kaipasin läheisyyttä,  toisen lähellä olemista, jota nuoriso-osaston kokoukset eivät sillä tavalla antaneet.

 Istuimme jälleen  vierekkäin  ja popcornipussia rutistellen. Sali oli hämärä ja elokuvareaktorin valokiila puhkoi yllämme salin hämäryyttä, tuoden  valkokankaalle kuvia ja ääniä  nuorten maailmasta.  Pidin nyt elokuvasta. Se kuvasi  mielen kuohuntaa nuoruuden ja aikuisuuden  ristiaallokossa. En tunnistanut  täysin itseäni elokuvan nuorista; minun elämäni oli síihen saakka kulkenut jotenkin arkisempaa, tasaisempaa latua kuin näiden elokuvan nuorten. Mutta saatoin kuvitella, sen olin itsekin kokenut, että nuoruutta ei ole  helppo elää. Nuoruus on  etsimistä, pettymyksiä  ja mielen kaaosta – vaikkakin myös ihania hetkiä ja toivon paloa. Mutta jostakin syystä nämä tuntemukset tulevat  paremmin mieleen vasta myöhemmin.

Elokuvan jälkeen läksimme vaeltamaan kaupungille.  Kiertelimme näyteikkunoissa,  istuimme puiston penkillä ja aistimme elokuun illan pehmeää hämyä. Ville kuljetti minua kädestä kiinnipitäen ja  minä hypähtelin  hänen vierellänsä  kuin varsa narussa. Minä olin onnellinen, onnellinen sillä tavalla ensimmäistä kertaa.  Ja Ville tuntui entistä läheisemmältä.

Kun olimme tulossa  omaan pihaamme kaupungin laidalle,  puukortteliimme,  minä kuiskasin Villen korvaan: - Lähdetkö sisälle vielä juttelemaan.  Noita sanoja en ollut  ennalta ajatellut,  ne tulivat nyt  itsestään  kuin  olisivat  karanneet minulta.

Silloin Ville irroitti kätensä minun kädestäni, heilautti  toista kättään ja  katosi sentien kadunkulman taakse. Odoteltuani Ville palasi ja sanoi: - Toin  nakkikioskilta iltapalaksemme kaksi kuumaa koiraa. Nauroimme, mutta hieman  jännityksen odotusta  tuntien…

 Noustuamme  narisevat  puuportaat ylös toisen kerroksen asuntooni, Ville otti hartioistani kiinni ja puristi minut rintaansa vasten ja sanoi: – Anna, sinä olet  niin hyvä…niin hyvä kaikessa!

Noin  ei ollut vielä kukaan minulle sanonut. En osannut siihen vastata,  en sanoa mitään,   minä painoin vain pääni Villen rintaa vasten.

Jälkeenpäin olen ajatellut, mitä Ville tarkoitti hyvä kaikessa  -sanoilla. Tarkoittiko sitä, että vanhempieni kuoltua jo sangen varhain olin joutunut pärjäämään yksin elämässä. Tarkoittiko se  sitä, että nuoriso-osastossa olin jo pitkään hoitanut sihteerin tehtäviä ja saanut  niiden   suorittamisesta  tunnustustakin. Vai jotakin muuta…

Sinä iltana, tuon keittiöpöydän äärellä, me söimme kuumat koirat, katselimme toisiamme ja juttelimme pitkään. Ja täällä olohuoneessa, tuolla vuodesohvalla, nukuimme  yömme lähekkäin. Sinä hengitit minuun ja minä sinuun ja minä olin onnellinen. Se oli suloinen yö; sillä tavalla minun ensimmäiseni.

Niin kuin Siiri äsken käydessään mainitsi, Villen perhe muutti pian tämän jälkeen ja  niin äkisti täältä Helsinkiin. Kai se johtui Villen isän viranhoidosta VR:llä. Nuoriso-osastossa Villelle järjestettiin läksiäisjuhlat, toivotettiin hänelle menestystä elämässä ja kiitettiin häntä  ”osaston taiteellisena johtajana.” Oikeastaan vasta jälkeenpäin  huomasimmekin kuinka tärkeä hän oli ollut nuoriso-osastolle.

Villen lähdön jälkeen  Työnnuorten toiminta alkoi  pikkuhiljaa hiipua. Villen tilalle ei ollut yhtä hyvää ohjaajaa ohjelmapuolelle. Mutta  suurimmat vaikutukset olivat muualla. Siihenastiset ihanteemme kokivat haaksirikon, kun johtotähtenämme ollut itäisen naapurimme yhteiskuntamalli koki romahduksen.  Se ajanjakso, joka vaikutti koko maailmaan. iski Suomeenkin ja suomalaisiin. Siinä paloivat loppuun mies ja aate, jos noin  nyt sanoisi.

Kun Siiri  tivasi  äsken,  mikä meiltä keski-ikäisiltä oli vienyt yhteisen   toiminnan palon, kaikesta tästä se  myös johtui. En vain ryhtynyt hänelle selvittämään, ehkä hän ei olisi   ymmärtänytkään niin kuin me sen ajan toimijat nyt ymmärrämme. Olimme olleet sinisilmäisiä niin kuin sanotaan, mutta ei meidän olisi tarvinnut silti itseämme tulella kärventää.

Villen lähtö  oli tapahtunut jo ennen näitä ristiriitoja. Hyvä niin, sillä me sen ajan nuoret halusimme  pitää  nuorisoliikkeemme aikaisemmat hyvät ajat päällimmäisenä mielessä.

Ikävöin Villeä; yhteisiä puuhiamme nuoriso-osastossa, mutta ennen kaikkea  tunnelmallisia elokuvailtoja  ja iltakävelyjä hänen vierellään.

Toivoin ja uskoinkin, että Ville ottaisi yhteyttä, soittaisi ja ilmestyisi ovelleni; heilauttaisi tutusti kättään  nauravin silmin, rutistaisi minut rintaansa vasten ja sanoisi:  nyt minä olen tullut ehkä lähde enää pois!

 Mutta ei, ei hän ottanut yhteyttä…enkä minäkään.Olin monesti  aikonut, mutta  en sittenkään, en, vaikka olin yksin…paitsi nyt Veijon kanssa. Veijo syntyi seuraavan vuoden alkukesällä kun Ville oli lähtenyt syksyllä.

 Nuoriso-osasto oli lakannut,  ystävät ja toverini hajonneet mikä minnekin. Niin yksin olin. Näin vain oli käynyt, näin elämä kulkenut ja kuljettanut.

Aika kului – työssä kaupunginsairaalan suurkeittiöllä,  kotona Veijoa hoitaessa. Seurasin kuitenkin, mitä maailmalla tapahtuu ja miten meillä Suomessa menee. Nuoriso-osasto oli  jättänyt ajatusrakennelmia, joita nyt  asettelin  kuin palikoita eri yhteyksiin.

Veijon synnyttä huomasin, että takanani kuiskittiin. Vielä äskenkin Siiri yritti kai onkia minun ja Villen väliltä. Mutta jostakin syystä, ehkä kaikkien näiden utelujen seurauksena minä kasvatin itseni ympärille suojapanssarin. Hoidin työni,  pienen kotini  pidin kunnossa  ja Veijo kasvoi hyvässä hoidossa, vaikka se rankkaa  ajoin olikin. Kenelläkään ei kuitenkaan voinut olla minusta huonoa  sanottavaa. Siitä kasvoi minun suojakuoreni.

                                               ***

Mutta nyt, onko se totta, että Ville tulee näille kulmille – tulee käymään vaikkakin työnsä puolesta…

Tämä ajatus, tämä tieto,  tuntui nyt  niin äkkiä tulleelta, vaikka olin  niin  monet vuoden  tällaista päivän pilkahdusta  toivonut. Nytkö se on tullut, mutta mitä siitä voisi seurata..? Ajatustensa myllerryksen  keskeltä Anna  havahtui  portaissa  kuuluviin joutuisiin askeleisiin.

Veijo oli tulossa.

 - Heippa! kuului ovelta.

 - Voi voi,  nyt olen myöhässä ruoan tekemisessä. Kävin kyllä töistä tullessani nurkkakaupassa, mutta  kotona olen ollut nyt jotenkin hidas ja Siirikin kävi, sanoi Anna. - Ei se mitään! Mutta hei, huomasin tullessani että tänne, eli tuonne entiselle työväentalolle, on tulossa joku  Ville Heinosen tanssistudio pitämään  viikonvaihteessa paritanssikurssia, huikkasi Veijo  uutisensa ja jatkoi:

 -  En minä sillä sanonut, että menisin sinne kurssille, en tunne kutsua sellaiseen, mutta mutsi,  sinähän olet kertonut kuuluneesi joskus niinä nuoriso-osastovuosinasi  tanssiryhmään, vai oliko se  kansantanhuryhmä. Niin että sinähän osaat tanssia!

- No, osaan kyllä, vaikka mitkä, Annan ääni ikään kuin innostui. -  Katsos, kun  on ensin harjoitellut valssin tai polkan, niin niiden  rytmissä on perusta kaikkiin muihinkin paritansseihin. Kun me  harjoitelimme aikoinaan niitä tanhuja, Koiviston polskaa  ja muita, niin ohjaajamme  takoi päähämme  yks kaks kolme  -tahtia, jatkoi Anna, mutta  kysyi  sitten:

- Miten koulussa tänään meni?

- Kerrottiin, että ensi viikko on kokeita ja jo seuraavalla annetaan valmennusta  kirjoituksia varten.

Se viikko, jonka alussa Anna ja Veijo tämän keskustelun kävivät,  eteni totutusti Annan käydessä työssä ja hoitaessa kotia ja Veijon  käydessä koulua. Mutta  Annan  omaan elämään oli tullut nyt odottavaa jännitystä, ikään kuin sydän  olisi  välillä lähtemässä  laukkaamaan omille teilleen. Villen kurssi alkaisi perjantaina, siis jo ylihuomenna, ja kestäisi sunnuntaihin.

Sinä perjantaina Anna oli käynyt totutusti työssä suurkeittiöllä ja paluumatkalla suorittanut ostokset lähikaupasta. Ruokaa tehdessään Veijolle ja itselleen puhelin soi.

- Onko Anna puhelimessa, kuului soittajan ääni.

- Kyllä olen.

- Arvaas kuka on täällä?

Anna tunsi äänen, jonka hän oli toivonut niin monesti kuulevansa vuosien varrella, mutta nyt kun se kuului ja tuntui niin lähellä olevalta, hän ei toviin saanut  sanaa suustaan, kieli oli kuin lukkoon joutunut.  Toisessa päässä ehdittiin jo  huutaa uudestaan haloota ennen kuin Anna vastasi.

- Villekö siellä?

- Niin! Olen täällä kaupungissa käymässä työmatkalla niin kuin ehkä olet saanut  tietääkin.  Voisinko tulla sinua tapaamaan ja  samalla katsomaan sitä minunkin kotipihaani että onko se vielä entisensä?

Anna oli taas hetken aikaa  ääneti kunnes vastasi:

 - Tietysti voit tulla, tervetuloa! Milloinka?

 - Kun saan tämän päivän pulkkaan täällä, niin sopiiko että illalla seitsemän maissa?

 - Kyllä sopii. Laitan siihen kahvin tulemaan.

 Kun puhelu oli  päättynyt, Anna ei saanut  juuri aikaiseksi mitään, vaikka hänellä oli ruoka tulossa, ja  pölyimuri  pauhasi  keskellä olohuonetta viikkosiivouksen  jäätyä kesken  puhelimen soittoon. Mitä minä sanon hänelle, kun olisi niin paljon sanottavaa! Ja onko Veijo silloin kotona. Ei ole,  on se  ATK-kurssi samaan aikaan. Onneksi!

Veijon lähdettyä kansalaisopistoon, Anna laittoi parempaa päälleen ja odotti… Täsmällisesti seitsemältä ulko-ovi kävi ja portaikosta kuului askeleita. Ovella Ville koputti ja astui sisään.

 Ville ja Anna  katsoivat toisiaan ennen kuin Ville astui muutaman askeleen ja painoi Annan rintaansa vastaan:

 - Voi Anna, pitkästä aikaa…Mitenkä sinä olet voinut?

 Anna oli jo huomioinut, että Ville oli jollakin tavoin miehistynyt entisistä ajoista.

 - Anna, sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin ja varmaan yhtä ajattelevainenkin  kuin ennen,  jatkoi Ville sanoen vielä: Sinun silmäs  poutapäivän siniset ja kutris  vaaleat keväisen illan…

 - Sinähän runoilemaan ryhdyit!

 - Niin tahdonkin – ja kaikki totta  mitä sanoinkin…

- Voi voi sinua Ville, olet entisesi, nauroi  nyt Anna. Hän huomasi nauravansa ja se tuntui hyvältä. Enää ei jännittänyt.

- Mutta mitä sinulle kuuluu? Onko sinulla perhettä? kysyi Anna.

- Ei ole. Kihloissa olen ollut, muttei sen enempää siitä  tullut. Vanhempani ovat kuolleet, hekin

suhteellisen varhain kuten sinunkin vanhempasi. Minulla on  pieni yritys, tanssistudio, joka pitää tanssikoulua. Sen lisäksi järjestämme tanssikursseja kuten nyt täällä.  Minun lisäkseni meitä on kaksi muuta. Näin  hankimme   elantomme. Siinä lyhyesti,  Ville sanoi mutta jatkoi vielä:

 - Mutta minun kuuluisi pyytää sinulta anteeksi, kun en ole ottanut yhteyttä näiden  vuosien aikana.  Onko niitä karttunut jo kahdeksantoista, niin olin tänne tullessani laskevani…

- Niin se on aika kulunut…ja samoin  on minultakin  jäänyt  yhteyden ottaminen, sanoi Anna ikään kuin vastaukseksi Villelle.  Hän  olisi  halunnut  aiheesta jatkaa, mutta  sopivia sanoja  ei löytynyt. Ei löytynyt, vaikka hän oli niin monesti niitä ajatellut sanottavaksi. Ne olivat  nyt äkkiä kuin jonnekin  hukkuneet.

Mutta  Ville jatkoi:

 - Olen saanut kuulla, että sinulla on keväällä ylioppilaaksi kirjoittava poika. Olet kuulemani mukaan hänet yksin kasvattanut. Siitäkin sinulle tunnustus.

Tämän sanottuaan Ville otti olkalaukkunsa, avasi sen ja sanoi Annalle:

 - Mainitsit puhelimessa kahveista. Voisimmeko juhlistaa tapaamistamme… Olisi niin paljon  

puhuttavaa, varsinkin niistä vuosista kun yhdessä  puuhasimme  nuoriso-osastossa. Kun saavuin tänä aamuna  tuonne työväentalolle, nykyisinhän se  on kaupan varastona, paitsi juhlasali vielä muussa käytössä, niin kaikki entinen palautui  elävästi mieleeni. Ja tätä pihaa minä katselin kauan, katselin ja tunnustelin silmilläni, ennen kuin  astuin ovellesi.

Ville otti laukustaan konjakkipullon, katsoi Annaan ja sanoi: - Voimmehan? ja pyysi kaksi lasia.

 - Sinulle Anna! Ville nosti lasia. Sinä olit meidän  nuoriso-osastomme  koossa pitävä napa, sinun ympärilläsi me pyörimme. Sinä pidit meitä yhdessä, vaatimattomuudellasi, mutta sillä lailla että me  olimme kuin sinun opetuslapsiasi.

 - Ei kai nyt aivan, nauroi Anna.

 - No, melkein...  Muistan, kun me kuukausikokouksissa aina odotimme sinun nurkkapöytäkirjasi lukemista. Siihen sinä olit koonnut kuukauden tapahtumat  osaston vaiheilta.  Se oli sellaista osuvaa ja hauskasti väritettyä  tarinaa. Ajattelin, että  sinulla olisi ollut lahjoja kirjoittamiseenkin. Mutta onhan sinulla aikaa vieläkin…

Anna kuunteli Villen  tunteikasta ”maljapuhetta” ja se sai myös hänet itsensä samalle aaltopituudelle:

- Sinä olit meidän innostajamme. Sait  meidät harjoittelemaan  ohjelmia, joista

karttuivat  ohjelmat  kevätjuhliin ja  muihin iltamiin. Osasit ohjata  ja kävit sitä varten kursseja. Mehän  menestyimme hyvin  nuorisoliittomme kulttuurikilpailuissakin. (Minnehän ne

senaikuiset kunniakirjatkin  ovat joutuneet…) Jälkeenpäin olen monesti ajatellut, että se meidän ohjelmatoimintamme oli laajuudeltaan ja  tasoltaankin  elävää kulttuuria, vaikka harrastajia olimmekin. Mutta  sitä samanlaista harrastusta  silloisessa muodossa ei juuri enää tapaa, vaikka  tilaus sille  ehkä olisi vieläkin, sanoi Anna ja jatkoi vielä:

- Muistatko  kun me opintokerhossa  rakensimme ”uutta maailmaa”, kävimme keskusteluja

tulevaisuuden suunnasta,  marssimme rauhan puolesta kynttilöitä kantaen ja teimme muuta sen tapaista ”parannustyötä”. Sano,  onko sinun  mielestäsi maailma sen jälkeen paremmaksi muuttunut?

- En  osaa sanoa. Sano sinä opetuslapsellesi…

- Voisimme tästä  keskustella  paljonkin, mutta jos ajattelemme…jos vaikka katsomme tuota pöydällä olevaa käsipuhelinta, niin se  kai  on ”uutta maailmaa”. Tai jos  ajattelemme sitä, mistä tänä päivänä oikeastaan puhutaan; puhutaan kilpailukyvystä ja  kustannustehokkuudesta. Kaiken tarkoituksena on tavaratuotanto, kaupankäynti ja voitto. Ja voitto  koituu useimmiten niiden hyödyksi, joilla jo on. Silloin kun me opintokerhossa yritimme katsoa maailmaa eteenpäin, me näimme kansakuntien olevan ohjaimissa asukkaittensa yhteiseksi parhaaksi. Mutta kehitys on mennyt siihen suuntaan, että tuotantolaitokset omistajineen ovat ottaneet tuon johtavan aseman omiin käsiinsä, Anna puhui.

- Mutta oletko huomannut, jatkoi Anna vielä, että  tämän päivän viisaimmat puheenvuorot

tulevat köyhistä maista; niiden keskuudesta jotka ovat jääneet toiseksi taloudellista hyötyä

jaettaessa.  Kun kenialainen Nobel-palkittu nainen Wangari Maathai sanoo, ettei rauhaa ole ilman oikeudenmukaista kehitystä eikä kehitystä ilman kestävää ympäristönhoitoa demokraattisissa  ja rauhallisissa oloissa, niin eikö tässä ole se  ydinajatus, jonka varassa  maailmamme on huomista ajatellen?

 - Huh, huh... Sinä tiivistit nyt  paljon asioita, koko maailman  laajuisesti. Mutta sano vielä, mitä hyvää näet tämän päivän  maailmassa?

- Kun naiset istuttavat Afrikassa puuntaimia tulevaisuudelleen, ja kun muutoinkin ihmiset                                  alkavat vaikuttaa omin teoin omaan elämäänsä, niin se on rohkaisevaa.  Mutta nyt minä olen puhunut liiankin kanssa, olenko ihan julistanut? Juodaan sen tähden toiset kahvikupilliset ja  toiset tervetuliaiset. Otetaan se meidän jälleentapaamisellemme!

- Aivan niin! Oli hyvä kun soitin ja sinä otit vastaan.

- Kiitos sinulle soitostasi!  Onneksemme!

- Saanko  esittää  sinulle vielä yhden kysymyksen? sanoi Anna kun toiset maljat oli nostettu.

- Mikähän se on? Ei kai paha, nauroi Ville.

- Mitä mieltä sinä olet onnellisuudesta...kun sinullakin on jo  elämänkokemusta  niin kuin  minullakin?

- Minusta tuntuu, että onnellisimpia ovat ne, joilla on tarpeeksi, eikä liian paljon. Tarkoitan, että onnea voi kokea se jolla on mielekäs työ, terveyttä, ruokaa ja hyvässä tapauksessa perhe. Tältä perustalta voi rakentaa  ihmissuhteet ja kokea  nälkää  maailman ymmärtämiseen sinä pienenä hetkenä  minkä ihminen elää.

- Se oli hienosti sanottu,  mutta se kaikki mitä sanoit on  jo paljon onnellisuutta. Oletko sinä itse onnellinen?

 - Olen tällä hetkellä…onnellinen sinun luonasi täällä ja näistä keskusteluistamme sinun  kanssasi. Sanoit aika rankasti tämän päivän maailmasta, mutta sinun sanasi saavat ajattelemaan.  Mainitsit myös sanan ”ydinajatus”,  jonka  varassa maailma riippuu. Voimmeko joskus ymmärtää maailmaa paremmin, tehdä sen eteen enemmän?

- Niin  haluaisin uskoa. Ensin pitää ajatella,  pohtia yhdessä, mikä on tärkeää  ja mikä on hyvää elämää. Näin pohtien voimme ehkä  synnyttää  uusia versoja  yhteiseen puuhumme ja löytää sieltä  iloa elämäämme. Tämä tie,  tämä vaihtoehto, voisi sulkea pois pommit  ja  pommittajat,  vaikka lapsellista näin onkin  tänä päivänä sanoa,  toivoa kuitenkin aina voi,  Anna vastasi.

- Nyt tuli onnellisuuskin käsiteltyä, entä seuraavaksi,  hymyili Ville ja katsoi Annaa.

- Mutta arvaas Ville, mitä minun mieleeni juuri nyt  tuli? ehti  Anna sanomaan.

 - Perustaisit tanssiteatterin! Niin, niin…  Ohjelmistollasi pitäisit näytäntöjä.Voisit jatkaa

paritanssikursseja, mutta sinun  kykysi edellyttäisivät enempään, myös teatterin suuntaan. Ja arvaas vielä: palaisit takaisin tänne  syntymäkaupunkiisi. Voisimme vielä  yhdessä suunnitella ohjelmallisia tilaisuuksia, niihin kyllä ohjelmaa löytyisi sinun  avullasi. Minusta tällainen toiminta voisi torjua sitä henkistä lamaa, johon me  keski-ikäiset olemme  joutuneet. Että saisimme

takaisin iloa elämäämme!

- Voi voi sinua Anna! Sinulla on noita näkemyksiä. Mutta miksi en voisi sopivan hetken tullen palatakin omalle  maalleni, niin kuin sanotaan.

                                                           ***

Anna tunsi nyt mielensä  myllertävän yhdessä ainoassa asiassa:  nytkö on  aika ottaa se esille…sanoa kaikki se mitä hänen mielessään on näiden vuosien aikana ollut…Nyt sen aika on, on tullut!

Hän katsoi Villen silmiin, otti hänen kädestänsä kiinni  ja aloitti.

- Minulla olisi sinulle vielä  paljon sanottavaa. Olen sinua  ajatellut  näinä  vuosina  ja ilahduin niin suuresti kun soitit ja kuulin äänesi, vaikka ensin häkellyin niin etten meinannut saada sanaa suustani. Minulla ei ole ollut toista niin läheistä ihmistä kuin sinä olit minulle silloin… Muistatko, kun me  ennen kuin muutit perheinesi Helsinkiin, kävimme  yhdessä elokuvissa, vaeltelimme kaupungilla, nauraa kikatimme  hassunkurisille asioille emmekä niinä iltoina puhuneet  nuoriso-osastosta vaan paljosta muusta. Kuljimme katuja ja puistoja käsikkäin, haaveilimme asioita tulevaisuudelta  ja minä  hypähtelin vierelläsi kuin varsa. Minulle on tullut sen jälkeen  lisää ikävuosia niin kuin sinullekin, mutta minä sanon sinulle:  minä en ole vain kaivannut näitä entisiä yhteisiä hetkiämme, minä olen niitä ikävöinyt…sinua ikävöinyt!

Anna jatkoi yhä puhumistaan ja Ville kuunteli.

- Muistatko kun olimme katsomassa Mikko Niskasen elokuvaa ja olimme tulleet tänne kun  sinä olit hakenut  kioskilta kuumat koirat, söimme ne tämän  saman pöydän  äärellä ja juttelimme pitkälle yöhön, ja sinä jäit minun luokseni, ja  se yö syleili meidät aamuun! Muistatko?

- Muistan, muistan!

- Nyt  minä tahdon sanoa sinulle Ville  sydämeni tärkeimmän asian, sen joka on siellä odottanut tätä hetkeä sinun tykönäsi:  - Se yö, se suloinen yömme,  muutti  minun elämäni näiden kahdeksantoistavuoden  ajaksi!

Annan jokainen sana, jokainen katse niiden välissä,  hämmensi Villeä, ja  kun Anna oli sanonut

nuo sanansa ”se yö, se suloinen yömme,  on muuttanut elämäni  siitä eteenpäin tähän päivään…”,

Ville tunsi  miten tunneryöppy otti hänet valtaansa. Hän nojasi otsaansa ja tunsi  lämmönväreilyä, mutta se ei johtunut toisesta ryypystä, ei  siitä,  vaan  tällaisen tunteen valtaan hän ei ollut  koskaan aikaisemmin joutunut.

Katsottuaan yhä Annaan ja nähtyään tämän olevan yhtä hämmentynyt, yhtä avuton  kuin hän

itsekin, Ville sai sanottua sana sanalta:

- Tarkoitatko sinä Anna…tahdotko sanoa…että  siitä yöstämme…sinun poikasi on…myös minun…meidän yhteinen…Onko se niin, onko se totta?!

- Niin se on, totta se on, Anna sanoi kyynelehtivin silmin.

Kun Ville oli kuullut nuo Annan sanat, hän nousi pöydästä,  tuli Annan  vierelle, nosti hänet

pystyyn  ja painoi  rintaansa vasten lujemmin kuin koskaan ennen.

Anna tunsi Villen voimakkaan rutistuksen; hänen hengityksensä ja hänen kätensä puristusten.

Silmiään pyyhkien Ville katsoi Annaan ja virkkoi sen jälkeen:

- En tiedä, mitä sinä Anna  ajattelet, mutta minä tiedän sen, että en ole ollut koskaan näin onnellinen kuin olen nyt!

- Niin olen  minäkin, kun olen saanut sinulle sanottua  sen tärkeimmän asiani  mikä  minulla on koskaan  ollut – saanut sanoa sen nyt vihdoinkin…näin monen vuoden jälkeen! Olen kai ollut tyytyväinen elämääni  näiden  kahdeksantoista vuoden aikanakin, mutta en näin onnekas milloinkaan kuin nyt juuri. Miksi  en ottanut  yhteyttä… siihen en  osaa vastata, niin vain  on käynyt,  niin elämä vienyt… Olen sittenkin, nyt sen huomaan,  sinun opetuslapsesi etkä sinä minun. Saanko minä sanoa sinulle, voinko sanoa, että olet minun rakkaani!

- Saat, saat! Minä  syleilen sinua Anna…minun rakkaani!

Anna pyyhki silmiänsä ja tunsi olonsa keventyneeksi, niin kevyeksi, että olisi  halunnut

huutaa sydämensä täyttäneen riemun  kaikkien  kuultavaksi; niin tämän korttelin pihan väelle kuin koko maailmalle.

Vielä aamulla hän ei ollut voinut kuvitella tällaista iltaa, tällaista  täyttymystä, jonka elämä oli

hänelle antanut; antanut luokseen ihmisen joka katsoo nyt häntä.

Anna halusi olla vain näin; olla ja tuntea Villen lähellään. Hänessä oli herännyt  uusi elämä.  Sen hän tunsi nyt todeksi ja kaiken täyttäväksi; kaiken muun pois sulkevan rakkauden. Sen puolesta hän nyt taistelisi antamatta periksi, taistelisi viimeiseen saakka!

Näiden tuntemustensa myllerryksessä  Anna kuitenkin muisti, että Veijo tulee kohta.

- Mitä me hänelle sanotaan, kuiski Anna Villen korvaan.

- Minua jännittää nähdä, minkä näköinen hän on, oma poikani, sanoi Ville vastaamatta Annan varsinaiseen kysymykseen.

- Hänellä on sinunlaisesi vilkkaat siniset silmät ja vaalea vähän kiharainen tukka niin kuin on  minulla, sanoi Anna.

- Mitäkö sanoisimme? Voisimmeko tehdä niin, että kertoisimme hänelle  kaiken sunnuntaina, ylihuomenna, kaikessa rauhassa. Minä tulisin luoksesi  uudelleen ja sanoisin hänelle, Veijolle: - Minä olen sinun isäsi, olen palannut sinun ja rakkaan äitisi luokse, kun olen löytänyt nyt onneni perheen! Ville kuiski Annalle.

- Palaat…jäädäksesi ja lopullisesti, niinkö sanoit? katsoi Anna Villen silmiin!

- Niin, palaan lopullisesti jos sinä minut huolit. Näin lupaan, kun sen nyt syvästi tunnen...ja ehkäpä me perustamme joskus vielä sen tanssiteatterinkin sinun kanssasi!

- Voi minun Villeni! Ajattele, me olisimme perhe, me kolme, sanoi Anna ja kuuli samalla ulko-oven käyvän.

- Veijo on tulossa!

- Heippa!  moikkasi Veijo ovelta, muttei vielä nähnyt olohuoneen puolelle, jossa  Anna ja Ville istuivat.

Mutta kun  hän tuli ovelle, Anna luki Veijon kasvoilta mitä tämä ajatteli: mitä tämä on, äidillä miesvieras ja konjakkipullo pöydällä!

Anna nousi seisomaan ja esitteli vieraansa Veijolle: - Hän on Ville Heinonen, entinen

pihanaapurimme ennen kuin sinä  olit olemassa,  myös  nuorisoliittolainen niiltä aikaisemmilta ajoilta, joista olen sinulle  kertonut.

 Ville oli myös noussut pöydästä ja hänen katseensa haki Veijoa  kiireestä kantapäähän. Hän

näki edessään  hulppean  sinisilmäisen nuorukaisen farkuissaan ja harmaassa villapaidassaan.

Ville kätteli Veijoa, ja sanoi olevansa se Ville Heinonen, jolla on kurssi menossa entisellä  työväentalolla.

- Siksi tulin tervehtimään äitiäsi.  Olen saanut kuulla sinusta hyvää, olet menestynyt

koulussa ja kirjoitat ensi keväänä  ylioppilaaksi. Onneksi olkoon  jo etukäteen! Mutta nyt

olen viipynyt jo niin pitkään, että pitää lähteä, Ville  sanoi Veijoon päin katsoen.

Tämän jälkeen Ville otti takkinsa ja olkalaukkunsa, katsoi Annaan ja nyökkäsi pöytään päin:

- Jätän sinulle yömyssyksi.

Anna kävi saattamassa Villen  ulko-ovelle. Hän viipyi  siellä  niin pitkään, että Veijo  oli  jo

laittautunut  yöpukeisiin, kun Anna tuli takaisin ja sanoi Veijolle:

- Huomasin, että olit loukkaantunut vieraastani, kun en ollut kertonut etukäteen.  Se vain  kävi niin...

Veijo oli  omassa huoneessaan oven ollessa  raollaan, kun Anna jatkoi:

- Me puhuimme paljon, keskustelimme entisistä ajoista, nuoriso-osastosta, joka on jäänyt meidän molempien mieleen. Ja puhuimme siitä, onko maailma  muuttunut ja mihin suuntaan.

- No, onko se muuttunut..?

Anna tunsi Veijon äänen  vieläkin särähtävän, ja  vastasi sitten:

- Eivät  maailman ongelmat ole minnekään poistuneet, kyllä ne ovat  pysyneet samoina  näiden parin vuosikymmenen aikana,  ehkä kärjistyneetkin. Mutta katsos Veijo-kulta, tiedäthän sinä, että ihmisen elämä on moninainen ja monista asioista riippuvainen, niin ulkoisesti kuin omakohtaisesti: on arkuutta  tarttua asioihin ajallaan, on  vastuksia,  murhettakin. Mutta  ihmiselle saattaa tulla vastaan jossakin vaiheessa  myös sellainen päivä, että hän voi kiittää elämäänsä, ja se on tärkeintä,  kaikkien asioiden tärkein asia, puheli Anna ja jatkoi hetken perästä kysymyksellä:

- Ethän  ole enää loukkaantunut?  Minulla olisi sinulle  jotakin…asiaa. Siihen haluaisin sinun suostumuksesi ja  vain sillä on  tähän väliä. - Voisitko antaa minulle suostumuksesi, että me yhdessä, sinä ja minä sinun äitinäsi, kutsuisimme vielä Ville Heinosen käymään meillä  sunnuntaina?

- Vielä! Minkäkö vuoksi?

- Me,  hän ja minä, kertoisimme sitten, kun  olemme kolmestaan yhdessä.

- Nyt olen  vieläkin  ymmällä, mutta jos niin välttämättä tahdot…

- Niin minä tahtoisin. Nyt hyvää yötä Veijo-kulta!

- Hyvää yötä äiti!

RISTO HIRVONEN

(Matkalla – pieniä kertomuksia)