Ammattina urheilu

Yllättikö alkutalven uutinen suomalaisten huippu-urheilijoiden järjestäytymisestä SAK:n lipun alle?

Ja kertoiko tuo uutinen siitä, että täkäläiseen työelämään on tullut uusi ammattikunta ja sen nimike: urheilija.

Ehkä tuo uutinen kertoi ainakin sen, että urheilijat, jotka jo tienaavat osittain tai kokonaan elentonsa urheilemalla, ovat heräämässä omaan edunvalvontaansa.

Näin toki pitääkin, vaikka alan tes-neuvotteluista ei vielä voida puhua, kun puuhun on tässäkin asiassa noustava tyvestä alkaen.

Onkin kyse marjojen noukkimisesta tuon tyven juurelta – noin kuvaannollisesti sanottuna – sillä urheilijat tarvitsevat vielä tietoa ja näkemyksiä etujensa hoitamiseen. Ja tuota tietoa on SAK:lla antaa jos kellä.

                            ***

Jos ajattelemme urheilua ammattina, se on monella tapaa problemaattinen kysymys – vaikkapa  peilaamalla sitä esim. rakennusmiehen ammattiin. Rakentamisen ammattilaisella on vankkana taustanaan oma ammattiosasto ja oma ammattiliitto. Työehtoneuvottelut käydään hänen ammattiliittonsa ja vastaavan työnantajaliiton kanssa. Ja jos rakennustellingeillä töitä piisaa, tili napsahtaa  niin kuin on neuvotteluissa sovittu.

Mutta entä urheilussa? Siellä tilanne on kokonaan toinen, kun vastaavaa työnantajaliittoa ei ole; eikä silloin voida käydä oikeita neuvottelujakaan työehdoista.

Näistä vielä perin vaatimattomista lähtökohdista urheilijoitten oma yhdistys joutuu hahmottamaan tietään eteenpäin. Vain jääkiekkoilussa ja jalkapalloilussa pelataan jonkinlaisilla sovituilla ehdoilla, kun nämä seurat edustavat määrätynlaista työnantajatahoa.  Yksilölajien edustajat ovat huonommassa jamassa; heidän asemaansa voidaan rinnastaa pienyrittäjään riskeineen.

Mutta jos urheilija saa joskus Suomessakin lakisääteisin ehdoin sovittua palkkaa, maksaa siitä veronsa ja kartuttaa eläke- ja sosiaaliturvaansa, niin kas; hän on silloin ratas muitten rattaiden joukossa, jotka jauhavat kansantuloamme kokoon. Ja bruttokansantulo on se mittari, jolla kunkin maan ominaispaino punnitaan tämän päivän globaali- ja finanssimaailmassa. Niin ne ajat ovat muuttuneet Paavo Nurmen matkalaskuista...

Urheilun ”työmarkkinatilanne” on vielä hajanainen eikä sen todenperäisyydestä taida olla kenelläkään parempaa tietoa – muuta kuin se, että urheilijoitten leipä ei ole leveä eikä pitkä täällä kotoisessa Suomessamme.

Sami Hyypiä on tämän aiheen ympäriltä sanonut näin: Kaikki on omakohtaisesta menestymisestä kiinni – ympärillä on karu maailma (urheiluruutu 22.12.12).

Kun viime syksynä joukko suomalaisia kestävyysjuoksijoita päätti yhdessä tuumin uransa, niin tässä yhteydessä nousi esille myös urheilemisen taloudellinen puoli. Mieleen jäi heidän eräs kommenttinsa: parasta aikaa olivat Suomen Urheiluliiton leiritykset, kun niiden aikana ei tarvinnut käydä ruokakaupassa kassan kautta...

                               ***

Kaikesta huolimatta huippu-urheilijaksi pyritään ja ammattikin sieltä hakemaan – niin suuri on urheilun vetovoima, sen kiehtovuus. Urheiltu on Antiikin ajoista alkaen, ja vielä nyt 2000 vuotta myöhemmin sen merkitys entisestään kasvaa kaikkialla maailmassa.

Nuoruus ja omat mahdollisuudet ovat tässä liikkeelle paneva voima – läpi harmaiden kivien ovat monet suomalaisurheilijatkin saavuttaneet olympiavoittonsa. Niin suuri on ollut heidän oma tahtonsa ja intonsa.

Mutta niin on urheilijankin elämä kummallista, että noita menestyksen suuria hetkiä voi joutua myös murhemielellä muistelemaan – kuten suomalainen suurhiihtäjä Eero Mäntyranta on tilittänyt tuntojaan 75-vuotishaastattelussaan.

Mutta eivät into ja tahto ole urheilusta minnekään kadonneet – ne elävät uusissa sukupolvissa. Tämä käsitys entisestään vahvistui, kun kuunteli Radio Suomessa ollutta keskustelua, jossa kaksi huippu-urheilijaksi pyrkivää nuorta kertoi arjestaan; opiskelustaan ja urheiluvalmennuksestaan sen rinnalla. Tuossa keskustelussa nuoret, toinen viisiottelija ja toinen suunnistaja, kertoivat uhraavansa jopa osan opintotuestaan valmentautumiseensa.

Onko tässä urheilu ja sen tavoitteet ottaneet jo liian suuren osan nuoresta elämästä? – se jääköön tässä vastausta vaille. Mutta kai todettava on, että tällaisia tavoitteellisia ja kunniahimoisia nuoria me tarvitsemme, jos haluamme nähdä vielä sinivalkoisen Suomenlipun nousevan olympiasalkoon kultamitalin kunniaksi.